Turpa kiinni ja nussi – eli Populuksesta Tenkkaan

”Japanilaiset on tosi kummallista sakkia”, sanovat jotkut. Juu toki, onhan nipponilaisten joukossa jos minkämoista kissaksi pukeutujaa ja panonukkea tyttöystävänänään kohtelevaa vanhaapoikaa, mutta tuota. Suomalaisten rakastama karaoke on kuitenkin jaappanilaista alkuperää, ja kohtalaisen mielissäänhän tämä pohjoisessa pakkasen raiskaamaksi altistunut kansakunta on tuosta epäsosiaalisesta sosiaalisuuden ja esiintymisen muodosta.

Kyseiselle taiteen muodolle on omistettu jopa omia anniskeluravintoloita. Sehän sopii. Kalliossakin karaokeiloittelua tarjoilevia baareja on muutamiakin. Selväähän toki on, että useammassakin kalliolaisessa kaljalassa (ainakin Oivassa ja Majavassa) on joinakin päivinä ohjelmistossa tarjolla karaokea, mutta vain muutamassa kyseistä iloittelua on vakiona ja joka helvetin päivä: Tenkassa ja Populuksessa. Lisäksi Sir Oliverissa voi laulella päivittäin, mutta sinne saakka emme tällä kertaa suoriutuneet.

Olimme liikenteessä suuremmalla porukalla, sillä Tomi on vannonut kiven kovaan, että hän ei laula. Ei laulanutkaan, ei myöskään yksi seurueemme naishenkilöistä. Seurueen kolme muuta naista (itseni mukaan lukien) lauloivat.

Populus

Astuimme sisään Populukseen siinä illalla yhdentoista pintaan, ja jo tuossa vaiheessa karaoke-emännän sivuroolia hoitava baarityöntekijä ilmoitti laulujonon olevan sellaisen puolen tunnin mittainen. Laput vetämään, kaljat tassuun ja esityksiä ihailemaan vain.

Hassua sinänsä. Karaokebaariin mennessä tulee oltua usein sellaisessa mukavassa tunnelmassa, että. Noh, etten enää muista, mitä kappaleita muut karaokesta Populukseen nauttimaan kokoontuneet ihmiset lauloivat. Hups, ja niin edelleen.

Paikka oli kuitenkin täynnä. Emme uskaltaneet soluttautua yhteenkään pöytään, joten jäimme norkoilemaan jokseenkin nolosti baaritiskin läheisyyteen. Jengi eläytyi mukavasti karaoke-esityksiin ja taputti kohteliaasti jokaiselle esiintyjälle. Piakkoin tulikin seurueemme laululappujen lunastamisen vuoro. Seuralaisen laulaessa Abbaa tuli eräs baariin jo pesiytynyt mies tanssilattialle ja eläytyi vahvasti esitykseen. Teki kaikenlaisia kosiskelevia elkeitä ja mitä lie.

Seurueen laulamat biisit: Suklaasydän (Brita Koivunen), S.O.S. (Abba)

Tuoppi: Olvia; 0,4 litraa; 4,80 euroa.

Tenkka

Kun astuu Helsinginkadulta sisään Tenkkaan (ja pulittaa eteispalvelumaksua 2,50 euroa), kuvittelisi äkkiseltään päätyneensä jonnekin syrjäkylän paikalliseen juottolaan. Sen verran muista kalliolaisista poikkeava ilmapiiri (ja kenties sisustus) on Tenkassa.

Tenkka oli tällä kertaa miltei tyhjä. Muutaman vanhemman ja kenties vakiokalustoon kuuluvan asiakkaan lisäksi baarissa oli meidän seurueemme lisäksi kaksi muuta joukkiota: hölisevä ja kovaääninen naispolttariporukka, sekä pieni ryhmittymä crustihkoja punkkareita.

Tenkka on pinta-alaltaan Populusta suurempi, mutta matalalla roikkuva katto ei varsinaisesti avita akustiikkaa kummoisesti. Fiilis paikassa on rennon räkälämäinen, joskin siisti. Esimerkiksi vessoissa ei ole tekstejä nimeksikään, toisin kuin Populuksessa (ks. kuva alla). Miesten vessassa oli kuitenkin kuulemma runsaasti oksennusta, joten yleistunnelma oli ns. ”hyvä”.

Laulujono ei väen vähyydestä johtuen ollut kehkeytynyt kummoiseksi, vaan laulamaan pääsi kohtalaisen nopeasti. Hullua oli, että muutaman tunnin kuluttua Populuksessa kohtaamamme porukka tuli perässämme Tenkkaan ja ilahtui jälleennäkemisestä. Ainakin se miesherra, joka ystävättäreni esiintymisen aikana oli ryhtynyt kosintapuuhiin.

Lähipöydässä istuskeleva punkkarisporukka esitti muutaman klassikkobiisin: Lama-yhtyeen herkkä Turpa kiinni ja nussi, sekä Rita Sue & Bob Too -kokoonpanon hellyttävän Having a Gang Bang.

Polttariporukkakin lauloi, mutta sen sakin biisivalinnat olivat paskoja.

Seurueen laulamat biisit: These Boots Are Made for Walking (Nancy Sinatra), Eye of the Tiger (Survivor), Kyllikki (Leevi and the Leavings), Just a Girl (No Doubt), Torn (Natalie Imbruglia)

Tuoppi: Koffia; 0,4 litraa; 3,50 euroa.

Karaokebaareissa ehkäpä kummallisinta on nähdä kaljatuoppiaan alakuloisena tuijottelevan setämiehen yllättävä muuntautuminen tangokuninkaan keikaroitsevin elkein kansallisromanttisia hittejä tulkitsevaksi esiintyjäksi. Eikä sillä ole niin väliä, osuuko tulkinta nuotilleen vai ei – parempi oikeastaan, jos ei. Viihdemuotohan se on.

Karaokesta nauttii toisinaan samaan tapaan kuin hirvittäviä ”hauskoja” kotivideoita katsoessaan – katsoo jotenkin lamaantuneena, kun ihmiset paukauttavat genitaalejaan kivuliaan näköisesti erinäisiin esineisiin epähuomiossa ja vahingossa, tai kaatuvat naamalleen kovasta vauhdista. Jostakin syystä niitä aina katsoo. Uteliaisuuttaan ja vähän sillä tapaa peloissaan ja toiveikkaana, että kuinkas sitten käykään.