Jaa, mitäs sitä Sidewaysissa joisi? Eli olutopas festareille

Oluenmaistelua kuvankauniissa Dallapénpuistossa.

Oluenmaistelua kuvankauniissa Dallapénpuistossa.

Festareilla juopuessa käteen ilmestyy usein lurppana muovituoppi, joka täytetään ylihintaisella peruslagerilla. Nyttemmin useimmilla festareilla myydään olut tölkeissä – ja nekin ovat helvetin ylihintaisia. Tokihan niistä pantin saa takaisin, mutta silti tulee kusetettu olo, kun maksaa puolen litran tölkistä peruslirua yhdeksän euroa ja saa tyhjästä tölkistä takaisin lohduttoman kolikon.

Noh. Koska elämme aikaa, jona kauppaketjuillakin on omat IPA-oluensa, on muovituoppien synkkyys väistymässä festareillakin. Helsingissä 17.-18. päivä kesäkuuta vietettävillä Sideways-festareilla (lausun aina kuten kirjoitetaan; ajattelen terveyssiteitä) tarjolla on muutamaakin erikoisolutta, joita voi nauttia ihan alkuperäispakkauksissa.

Meidän oli tässä tarkoitus arvioida Sidewaysissä tarjolla olevia oluita vähän niin kuin vinkkinä festarikävijöille, että juokaapa tätä tai tuota, mutta koska Sideways on melkeinpä loppuunmyyty, päädyimme tekemään yleishyödyllisemmän ohjeistuksen festarijuomiseen. Tehkää hyvin ja nauttikaa.

Oodi ilolle.

Oodi ilolle.

Festareiden peruskaava ja mitä kaljaa juoda missäkin välissä:

Kalja #1: Stallhagen Honungsöl. Täydellinen kesäolut. Hunaja maistuu riittävästi, mutta ei liikaa. Parhaimmillaan Stallhagenin panimoravintolan terassilla nautittuna, mutta toimii erittäin hyvin myös kesäfestareiden ensimmäisenä juomana. Yhden tai korkeintaan kahden jälkeen tekee jo mieli vaihtaa seuraavaan, koska jotenkin se vaivihkainen hunajaisuus alkaa olla ylitsepääsemätön toisen pullollisen alkukulauksilla.

DSCF6624 muok

Kalja #2: Stallhagen Provinssi IPL. Lähes täydellinen kesäfestarikalja. Erikoista, koska Provinssi onkin eniten festareiden kiinnostavuusasteikon ”en mene enää ikinä” -päästä. Kerran olin ja silloin oli yöllä pakkasta. Pääesiintyjät on aina jotain Nightwish/Lauri Tähkä -osastoa. Mutta olut on siis hyvää. Yhdistyy helppo juotavuus ja kuitenkin vähän pistävämpi, raikkaan greippinen makumaailma. Näitä kannattaa juoda niin kauan kunnes maku alkaa liikaa toistaa itseään. Eli varmaan joku 4-6 kpl.

DSCF6510 muokattu

Kalja #3: Polar Monkeys Blue Collar Amber Lager on Hartwallin panimon (markkinointisosaston) vastaus craft olut -muodin aallokkoon. Kaikesta juomassa (juomissa) huomaa, että nyt on ison panimon tavaraa pullossa: hauska pakkaus, lystikäs nimi ja erikoisemmat etiketit, jotka kätkevät sisuksiinsa aavistuksen keskimääräistä lageria parempaa olutta. Siinä missä pienempi peruspanimo luottaa panennan taitoon, on suuremmalla panimolla varaa iskeä brändäykseen enemmän kahisevaa. Jokin tempuista osunee päihtyneeseen asiakkaaseen, ja myyntiä syntyy. Tätä voisi kitata hyvillä mielin ja märin ikenin koko päivän. Jos liki kymmenen euron peruskaljatölkki ei kiinnosta ja olet aikeissa juoda festareilla mielesi iloksi vain muutaman, on tämä oluesi. Juotavuus n. 3-4 kpl.

DSCF6520 muok

Kalja #4: Aussi Ossi. Teerenpelin kaljan nimi tulee siitä, että tähän on käytetty australialaista humalaa. Mikä erottaa australialaisen humalan amerikkalaisesta (tai mitä näihin nyt yleensä käytetään)? Jäi mysteeriksi. Bisse on kuitenkin oikein kelpo ja taas sitä samaa ”sopii kesäpäivään kuin kalsareihin piilotettu minttuviinapullo festareille”-sarjaa. Olut kuin Tuplapotin pelaaminen: löytyy hedelmää ja katkeruutta. Prosentit on kuitenkin maltilliset 4,5, eli uskaltaa juoda taas sen 4-6, vaikka mausta voisikin kuvitella että juo ”rankempaa tavaraa”.

Kalja #5: Polar Monkeys Silverback Strong Ale. Tämä tullee korkattua siinä vaiheessa, kun on juonut koko festaripäivän noita hedelmäisempiä oluita ja alkaa tuntua, ettei tavallinen kalja nouse päähän enää. Virhe valinta. Tummaa, 6,5-vahvuista olutta ei pitäisi juoda oikeastaan koskaan, kaikkein vähiten keskellä kesäistä asfalttikenttää. Hartwallin mukaan tässä on rusinan vivahteita. Hyi saatana.

Oikeaoppinen kaato takaa kauniin vaahtokukan syntymisen.

Oikeaoppinen kaato takaa kauniin vaahtokukan syntymisen.

Kalja #6: Laiskajaakko Luomu. Tummasta ja vahvemmasta oluesta ei toisaalta kannata hypätä suoraan peruslagereihin tai greippi-ihmeisiin, joten jos on erehtynyt juomaan vaikka edellä mainitun Silverbackin, niin paluuta arkitodellisuuteen voi yrittää Laiskajaakon kanssa. Luomukalja näyttää lasissa melkein kokikselta, mutta maistuu kuitenkin ihan tavalliselle perusbisselle. Tummuus unohtuu varsinkin pullosta juodessa. Hyvä tasoittelukalja ”makuhulluttelun” jälkeen. Arvosteluraadin keskuudessa Laiskajaakkoa kutsuttiin ”porttiteoriaolueksi” – eli jos tämän joisi humputteluillan jälkeisenä päivänä, saattaisi maistua piakkoin toinenkin ja kohta irtoaisi Macarena tai löytäisi itsensä teltta-alueelta, vaikka festarit on Helsingin kantakaupungissa.

DSCF6559 muok

Kalja #7: Ruisripa elikkäs hauskasti myös Ruis rIPA. Nimensä ja ilmestyksensä puolesta Ruisripa pelotti eniten. Ripan etiketissäkin on sellainen tomoffinlandihtava koppakotsa, joten nimen ja kaiken rukiisen pelottavuutensa puolesta odotimme makuelämyksen olevan jonkinlainen aggressiivinen perseraiskaus makuhermoille ja psyykelle. Ripa oli kuitenkin yllättävän hellä, nallekarhumainen ööli beroccamaisella alkumaulla.

Hellyydestään huolimatta Ripaa ei voi suositella ryypätyn viikonlopun sunnuntain ensimmäiseksi olueksi. Ripa hulahtanee kurkusta alas eräänlaisena välijuomana, kun ensin on käyty katsomassa jotakin raikasta fiilistelyä vaativaa ja seuraavaksi olisi tyrkyllä jotain roisia räppiä tai päkiöihin sattuvaa punkkia, joka vaatii jonkinlaista ajatusmaailman maadoittamista. Jos on sellaisia ihmisiä, jotka osaavat nauttia vain yhden oluen, voisi Ripa olla sinulle hyvä tuttavuus. Ruisripa on myös nimenä sellainen, että tästä kuulkaa saa jutunjuurta festariheilojen kera. Perseraiskaus-mielikuvaa saa käyttää iskurepliikissä, joskaan se ei välttämättä ihan jokaiseen heilaan uppoa (”hehheh tuleeks sullaki mieleen tästäs Ripasta sellane perseraiskaus mitä?”). Juotavuus 1-2 kpl.

Kalja #8: Tässä vaiheessa ei ole enää mitään väliä mitä juo. Jatkoilla puolitutun kaverin luona jääkaapista löytyy yksi Stallhagen Pale Ale, jonka asunnon omistaja on tuonut laivareissulta maihin, kun tax freestä ostettu tuplapukki on vienyt mielenkiinnon pullo-oluista. Vitun ruma etiketti, jokin outo oolantilaisversio Lapin kullan vanhasta kliseemaisemasta, on tarkoittanut sitä että tämä pullo on jäänyt jääkapin perukoille. Maistuu makealta ja vähän liian tuhdilta perjantain ja lauantain väliseen yöhön, kun huomennakin pitäisi vielä jaksaa, mutta hyvin menee alas, kun Sata salamaa tulee stereoista ja tuntuu siltä että nuoruus ei pääty koskaan. Mutta kyllä se päättyy – maanantaina.

Kalja #9/#1: Stallhagen Honungsöl. Taas mennään saatana.

DSCF6567 muok

Kylmälaukku ja (muovi)lasit käytössä kuin hienommallakin piknikillä.

Tämä postaus on tehty yhteistyössä Sideways-festareiden kanssa. Tai siis he juottivat meille näitä kaikkia, tarjosivat sipsipussin pohjat ja antoivat liput festareille. Tämä ei ole vaikuttanut makuarvioihin. Koska emmehän me oikein osaa oluen mausta mitään sanoa. Me vain juomme sitä. 

Mainokset

Puoli vuotta myöhemmin

Olemme näemmä kirjoittaneet tänne viimeksi marraskuussa. Tuolloin takanamme oli messevähkö ja varsin onnistunut Mäkelänkadun baarikierros ja kenties sen onnistuneessa jälkihuumassa sitten tuli ryhdyttyä laiskaksi.

Noh, nyt olemme kuitenkin ryhdistäytyneet. Kannattaa olla varpaillaan, näin kesän alussa on tulossa jotain melko yllättävääkin.

Puolessa vuodessa paljon on ehtinyt tapahtua Kalliossa. Esimerkiksi:

  • Helsinginkadun pyöräkaistat on otettu käyttöön, big up!
  • Ravintola Tenho avasi ovensa. Kuulemma hyvä!
  • Helsinginkadun alkupäässä pitkään kummastuttanut mystinen Efes-baari sai myös ovensa auki kahden vuoden paperisodan ja erinäisen säädön jälkeen.
  • Kalliolainen klassikko Bullman meni kiinni ja aukesi uudessa omistuksessa puheiden mukaan melko vesitettynä versiona.
  • Samoin Brewster  ihmisoikeusrikoksiin kaatuneen Prankkarin tilalle
  • Breezeri on mennyt kiinni, rest in piss. Ei jää ikävä.
  • Kultapalmu on remontissa, samoin Flemari 21.
  • Citizen-teltta on purettu Piritorilta. Joku yksinäinen Kallio-liikkeen edustaja sitä kai vieläkin kaipaa.
  • HSL:n kaupunkipyöriä on ilmestynyt joka kulmalle; yhtään ei ole vielä naarattu Tokoinrannasta.

Ja niin. Tuli myös naitua – menimme naimisiin perjantaina, 13.toukokuuta.

Naimme214A1061

Kuvamme otti mahtava Marko Niemelä.

Pari hauiskääntöä Sabassa

Fitness ja fitness ja fitness. Fitness myy lehtiä ja myy kananmunia ja banaaneja ja kaikenlaisia vaikka millä kyllästettyjä mukaruokaisia etäisesti suklaalta maistuvia epäpatukoita. Ihmiset kulkevat kaduilla urheilulenkkareissa ja juoksutrikoissa*, koska ollaan kiireisiä ja eletään terveellisesti.

No. Me kävimme tekemässä muutamia hauiskääntöjä Sabassa. Saban mehevän kokoisen ja tuhdin lasisen litran tuopin juominen kun käy ihan hauistreenistä.

#Bicepcurls #Beer

A post shared by saastis (@saastis) on

 

Saba on outo paikka. Se on paitsi Alankomaihin kuuluva saari Karibianmerellä, myös pizzaa, kebabia ja intialaista ruokaa myyvä ravintolamainen baarintapainen Helsingin Hämeentiellä. Karibianmerellä sijaitsevassa saaressa lienee outoa se, että se on osa Alankomaita. Hämeentien Sabassa outoa on ehkä kolme asiaa:

  1. Olut on halpaa. Hämmentävän halpaa.
  2. Saman paikan omistajat omistavat myös Hämeentiellä sijaitsevan Punk shopin. Sabassa on kaksi korttimaksupäätettä, joista toinen tulostaa kuitin Punk shopin nimellä, toinen Saban nimellä. Joku asiakas oli tästä kuulemma joskus mennyt ihan paskaksi.
  3. Onko tämä nyt ravintola vai baari? Yleensä paikan statuksen pystyy päättelemään siitä, onko asiakkailla edessään edessään tuopit vai lautaset, mutta täällä se on jotenkin mahdotonta. Usein on molempia, mutta toisinaan vain tuoppeja. Joskus vain ruokaa. Mitä tästä nyt ajattelisi.

12167952_10153381796802600_1935387716_n

Syy, miksi tekisi mieli sanoa Sabaa baariksi, on olut. Sen hinta ja tuopin koko. Nöyristelemätön litran tuoppi kultaista mallasjuomaa maksaa ilta-aikaan alle vitosen. ”Alle vitosen” on tässä yhteydessä kyllä häpeilemättömän Simo Vaatehuoneelta moro -henkistä kuluttajan kusetusta, sillä hintahan on vain sentin vaille viisi euroa. No, sentti sinne tänne (that’s what she said -vitsi tähän) elikkäs 4,99 euroa.

Litran tuopin juominen on oma taiteenlajinsa, sillä liian leppoisasti juotuna olut ehtii väljähtyä. Rivakka tahti mahdollistaa nautinnollisen oluttuokion, sillä harvempi nauttii väljähtyneestä ja lämpimästä mallasjuomasta.

Puolen littran tuoppi litran tuoppien rinnalla. Miksi enää koskaan ostaisin puolen litran tuoppi? Katso nyt sitä. Nolo.

Puolen litran tuoppi litran tuoppien rinnalla. Miksi enää koskaan ostaisin puolen litran tuoppia? Katso nyt sitä. Nolo.

Houkuttiko meidät Sabaan pariinkin otteeseen mahtipontinen litran tuoppi, vaiko bloggaajan väkevä vakaumus välittää lukijoilleen paras mahdollinen mielikuva – en tiedä. Muutamaan kertaan tuli Sabassa käytyä, minkä myötä asiakaskunnan koostumuskin muotoutui mielissämme aika selkeäksi. Paljon nuoria. Jopa niin nuoria, että itsensä näin kolmekymppisyyden kynnyksellä tunsi jo hyvinkin vanhaksi.

Yhtenä iltana viereisen pöydän seurueeseen kuului muutama nuori mies ja pari nuorta naista. Noin kello 20.30 lokakuisena iltana aurinkolasit päässään Sabasta poistunut mies huusi lähtiessään naiselleen muutaman litran tuopin kumottuaan. Nainen jäi pöytään nyyhkimään muiden seurueen jäsenten kanssa.

Pakko jotenkin siitä kaikesta mulkkuudesta huolimatta ihastella sitä nuoren miehen omistajan elkein paikalta poistumista: aurinkolasit, mies hei. Lokakuussa. Illalla.

Saban WC-pönttö toivottaa urean tervetulleeksi.

Saban WC-pönttö toivottaa urean tervetulleeksi.

Toisena iltana viereiseen pöytään pölähti todella nuorten miesten (voisi kai puhua jopa pojista) ryhmittymä, joiden keskustelu oli niin kliseisen taidelukiolaista, että hampaita vihloi. Samaisena iltana nuorten miesten lähdettyä paikalle saapui pari keski-ikäistä miestä, jotka olivat selkeästi tulleet Sabaan varta vasten Suomi-Romania-jalkapallopeliä katsoakseen.

Sabassa on myös ystävällinen palvelu. Kaljamme meille tarjoillut mieshenkilö veloitti korttiostomme ja kertoi pienen anekdootin henkilöstä, joka oli joskus ottanut poliisiin yhteyttä huomattuaan nettipankissa mystisen Punk shopin veloittaneen hänen tiliään. Lopulta selvisi, että Sabassa oli käytetty Punk shopin nimissä ollutta maksupäätettä.

Onneksi ei ole itse tullut koskaan krapulaspäissään soiteltua poliisille.

Maailma näyttää paremmalta paikalta litran tuopin pohjan läpi katsottuna.

Maailma näyttää paremmalta paikalta litran tuopin pohjan läpi katsottuna.

*Tunnustan käyneeni kolme kertaa elämässäni baarissa urheilutrikoissa. Jokaisella kerralla syy näennäiseen sporttisuuteeni on ollut se, että olen tullut suoraan treeneistä. Ei edes hävetä. Olen haissut sen verran pahalta, että kukaan ei ole luullutkaan minun olevan trendikäs CITYSPORTTARI vaan ihan ehta hikiputte. 

Tuoppi: Lapin kultaa 0,5 l; 2,99 euroa. Kallion halvin! 1 l; 3,99 euroa, paitsi kello 15:00 jälkeen 4,99 euroa. Halvin litrahinta!

Aleksis K, nouse tuhkasta

Heräsimme tänä aamuna ikäviin uutisiin: tulipalo oli tuhonnut Aleksis Kiven kadulla sijaitsevan Aleksis K -baarin. Helsingin Sanomien uutisen mukaan baari tuhoutui täysin, mutta henkilövahingoilta vältyttiin, eivätkä rakennuksen muut tilat palaneet.

Sulki on.  Kuvakaappaus on Hesarin nettisivuilta.

Sulki on.
Kuvakaappaus on Hesarin nettisivuilta.

Blogin tiimoilta kävimme Aleksis K:ssa ”virallisella” käynnillä tammikuussa. Jokseenkin harvoin, halvasta tuopista huolimatta kyseisessä baarissa kuitenkaan tuli käytyä. Toki näin kesäisin Dallapéssa istuskellessa Aleksis K:ssa olisi tullut käytyä.

Sekin hyvä puoli Aleksis K:ssa on, että nyt kun edellä jo mainittu Kustaa Vaasa on remontissa, niin Kallion alueen punkkareilla on edes joku baari, jossa miesten vessa haisee ihan hirvittävälle. Toisaalta, ehkä tähänkin on itse osasyyllinen. Baarin vessaa tulee käytettyä paljon erityiseti kesäisin. Kun viereisessä Dallapénpuistossa viettää aikaa ja kaljanjuonnin aiheuttama  kusihätä ”yllättää”, on Aleksis K:n saniteettitiloja helppo hyödyntää.

Missä kaikki Aleksis K:n vakkaripunkkarit nyt istuvat? Kustaa Vaasa ja Aleksis K olivat Kallion kusenhajuisimmat baarit. Menevätkö punkkarit nyt Lepikseen, Heinikseen, Pääskypubiin vai Vitamiiniin?

Ja ennen kaikkea: minne nyt voi Dallapéssa iltapäivän kähmää viettäessään käydä rakkonsa tyhjentämässä?

Lepää rauhassa, Aleksis K. Toivottavasti palaat vanhoille sijoillesi. Kusenhajuasi kaivaten.

Heinähattu on koirien paikka

Vaasankatu 23. Auki neljästä kahteen.

Vaasankatu 23. Auki neljästä kahteen.

Suurehko lasinpalanen kirskahti kantapään alla ikävän kuuloisesti, mutta ei tehnyt tuhojaan. Oli joku alkuviikon mitätön päivä. Jollakin edeltävistä asiakkaista oli hajonnut tuoppi Heinähatun pöytään. Hajoamisesta muistuttivat pöytämme alla kilahtelevat lasinkappaleet.

Aina lasinsiruja nähdessä tekee mieli kehittää tarina lasin rikkoutumiseen johtaneesta tapahtumaketjusta. Onko lasin rikki sirahtamiseen liittynyt draamaa? Tappelu? Vai onko joku vain humalaspäissään tai muuten huolettomasti liikehtiessään tipauttanut lasin lattiaan vahingossa?

Muutama vuosi sitten eräänä kesäisenä päivänä saavuin Heinähattuun ja baarin edustalla nökötti ambulanssi, jonka vierustalla tutkittiin verisen miehen kasvoja. Heinähatun terassilla ja sisätilojen lattialla oli verta, ja baarimikko lakaisi lasinsiruja pois kadulta. Silloin tilanteeseen oli liittynyt draamaa, jonkinlainen ryppy rakkaudessa. Mies oli ilmeisesti lyönyt itseään tuopilla naamaan.

Verinen mies vietiin ambulanssilla tikattavaksi lähimpään sairaalaan, baarimikko pyyhki veret pois lattioilta ja paikalle jääneet hakivat lisää kaljaa.

Noin puolen tunnin kuluttua verinen mies palasi Heinähattuun, kun oli saanut kasvonsa kursittua kasaan. Miehen partaan oli jäänyt hyytynyttä verta, mutta se ei haitannut. Tuoppi nousi huulille kuin aiemminkin. Kukaan ei enää muistanut tapahtunutta, tai halunnut puhua siitä. Kalja maistui sinä kesäpäivänä samalta kuin muinakin päivinä, joskin verisen miehen kaljassa saattoi olla rautainen sivumaku.

Heinähattu ei ole "rock-henkinen", Heinähattu vain on.

Heinähattu ei ole ”rock-henkinen”, Heinähattu vain on.

Tuona mitättömänä maaliskuisena alkuviikon päivänä, kun me Heinähattuun sujahdimme synkeän tuulen tieltä, ei lattialla kilahteleviin lasinkappaleisiin kaiketi ollut liittynyt draamaa. Poimin suurimmat sirpaleet lattialta ja kiikutin ne baaritiskille, jolloin baarimikko selvästi huolestui ja tarttui harjaan ja rikkalapioon.

– Olisipa ollut inhottava, jos koira olisi astunut tuommoiseen. Toivottavasti ei jäänyt mihinkään siruja, jos tulee vaikka koiria, pohti lasinsiruja siivoava baarimikko.

Niin, koiria. Baari, jossa on keltaiset seinät, kaljan saa kolpakossa, ja jonne saa tuoda koiria, on ehdottoman pakosti erittäin hyvä paikka. Paitsi, jos ei pidä oluesta, keltaisesta tai koirista, mutta mitäpä sellaiset henkilöt Heiniksessä tekisivätkään.

Ehkä tässä voisi puhua siitäkin, miten Heinähattu on ”punk-henkinen” ja aidosti ”rock” ilman glamoröösiä kiiltoa ja nahan napinaa, mutta se on sen verran väsynyttä paskaa, etten edes aloita. Olen kuullut kaduilta juttuja, miten jotkut on ajettu baarista pois, kun eivät sopineet ulkoisilta ominaisuuksiltaan baarin ”skeneen”. Jotenkin epäilen tätä tarinaa. Niin monenlaisia kulkijoita on Heinähatussa nähty.

Heinähatussa tapaa usein Pää Kii -yhtyeestä tutun punkkarismies Teemu Bergmanin, joka toisinaan soittelee levyjä Heiniksessä (vanhaa punkia pääasiallisesti, sinänsä yllättävästi). Vakiohahmo baarissa on myös vanha, arvokkaasti pukeutunut mies, joka tulee Heinikseen täyttämään iltapäivälehtien ristisanatehtäviä. Näiden kahden hahmon väliin mahtuu monia erilaisia persoonia ja ilmestyksiä.

Hyvä asia: kalja myydään kolpakoissa!

Hyvä asia: kalja myydään kolpakoissa!

Heinähatussa on monta hyvää asiaa, mutta tässä muutama:

– Haalarikielto. Pahoittelut kaikille villeille opiskelijasakeille, mutta Heinähattuun ette ole haalareinenne tervetulleita. Heinähattu pelastaa erilaisten approjen aikaan, sillä siellä eivät haalarit suhise ja baariin jopa mahtuukin.

– Sinne saa viedä koiran. Muita Kallion baareja, jonne saa eläinystävänsä kera mennä, löydät lisää täältä.

– Aitous. Heinähattu ei yritä olla mitään. Se on Heinähattu. Se on rehellisen rosoinen kalliolaisbaari, jonka ilmassa tuntuu miesten vessan toisinaan raolleen unohtuvasta ovesta leijaileva kusen ja paskan hajujen leppeä yhdistelmä.

– Heinähatun terassi on ehkä Vaasankadun paras. Se on sijainniltaan otollinen: vilkkaassa kohtaa Vaasista, missä voi bongailla ohikulkijoita. Lisäksi siihen paistaa aurinko iltaan saakka.

Tuoppi: Laitilan Kukkoa; 0,5 litraa; 4,70 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 54.

Kallion ainoa baari, jossa peruskalja on Laitilan Kukkoa?

Kallion ainoa baari, jossa peruskalja on Laitilan Kukkoa?

Siltasessa, hipsteriyden pesässä – ja entä jos meistä jokainen onkin hipsteri?

”Sä olet ihan hipsteri, kun sulla on tommonen pipo ja tommoset silmälasit ja asut vielä Kalliossa”, kiteytti kollegani eräänä iltapäivänä. Argumentti herätti kummastusta, sillä mikäli hipsteriyden tuntomerkkeihin kuuluvat nuo edellä mainitut asusteet, on hipsteripopulaatio suurempi kuin uskoisikaan. Silloin nimittäin liki jokainen Pielaveden mummukin on hipsteri. Pipo, check, silmälasit, check, vintage-takkikin löy-tyy.

Mitä hipsteriys sitten on? Tunnustettakoon, että Hel-looksia selatessani olen monesti miettinyt, että jaahas: hipsteriys on siis sitä, että mennään sokkona Pelastusarmeijan kirppikselle ja haalitaan ylle kaikki, mitä nyt käteen sattuu osumaan. Sitten vain uskottavasti bostaillaan ja sanotaan, että ”inspiroidun krapulasta ja käytettyjen tamponien aromista”.

Hipsteriydeltä on nykyään kadonnut pohja. Siitä on tullut valtavirtaa. Ajat autolla? Ai sulla on polkupyörä? Olet hipsteri. Syöt lihaa? Olet hipsteri. Olet vegaani? Eli hipsteri. Olet insinööri? Olet hipsteri. Olet toimittaja? Olet hipsteri.

Mikä tahansa yhteiskunnallinen asema, elämäntapavalinta, harrastus tai asukokonaisuus voi olla syynä hipsterin leimalle. En ole koskaan mieltänyt itseäni hipsteriksi, mutta kappas vittua: tässäpä sitä ollaan. Minä pipoineni, laseineni ja Kalliossa sijaitsevan asuntoni ansiosta – minä olen hipsteri. Selvä.

Oli aika, kun hipsteriys oli jotenkin uutta, tyylin tuulahdukset tulivat New Yorkista ja Berliinista eikä mikään, mikä muiden mielestä oli siistiä, enää ollutkaan siistiä. Piti pukea uimapuku topiksi ja laittaa viisi numeroa liian isot shortsit alaosaksi, että olisi hipsteriydessään vakaa ja uskottava.

Kun Siltanen avattiin vuonna 2009, oli meno varsin toisenlainen. Silloin hipsteriys oli eri tasolla. Avajaisten aikaan Siltsuun soittamaan tuleville dj:ille esitettiin toive, että soiteltaisiin vain vinyylejä.

Onhan niissä kallisarvoisissa rätisevissä muovinpalasissa ihan eri fiilis, soundi ja dynamikkaa kuin ladatuissa ämppäreissä tai waveissa. Koitetaan vähän tukea vinyyli- ja levykauppakulttuuria ennenkuin se kuolee kokonaan. Toivottavasti erotumme myös soundillisesti muusta massasta tai puurosta (Klubitus.org- sivusto Siltasesta vuonna 2009)

Lauantaisen aamupalan nimi oli tuolloin Ich Bin ein Berliner. Musiikkina kyseisessä tapahtumassa jytkyi tuohon aikaan dubstepiä, technoa [ sanotaan teshno] ja housea. Nykypäivänä ajatus moisesta naurattaa – että aika överiksi vedetty. Toisaalta ajatus naurattaa senkin takia, että tuollaiset tempaukset ovat baareissa nykyisin niin tavallisia.

Päiväsaikaan Siltsussa on avaraa ja valoisaa.

Päiväsaikaan Siltsussa on avaraa ja valoisaa.

Tomi kertoo muistavansa ajan, jolloin Pacifico oli vain yksi räkälä Kallion räkäläbaarien joukossa: miesten vessakopeissa ei ollut edes ovia. Nyttemmin Pacificossa tarjoillaan viikonloppuisin yhtä Helsingin suosituimmista brunsseista ja ovista sisään soljuva väki on nuorta ja trenditietoista.

Samaan tapaan kuin hipsteriydestä, myös Ich Bin ein Berlinerin tapaisilta konsepteilta on kadonnut pohja. Kun hipsteriys tuli Kallioon, oli seutu toisenlainen. Baarien jukebokseissa soi Popeda ja Vaasankatu oli räkälöitä täynnä. Nyttemmin Vaasikselta löytyy niin Döner Harju kuin Street Gastrokin – ja voi pojat, nuo paikat ne vasta hipstereitä olisivatkin olleet vuonna 2009. Nyttemmin kaikki on Kalliossakin vain ihan tavallista.

Vuosi 2015 on varsin toisenlainen. Mutta Siltanen on edelleen joidenkin mielestä se ”hipsteripaikka”.

”Mennään Siltaseen, siellä on aina sellasia söpöjä hipsteripoikia”, sanoi erään kerran yöelämässä kulkiessamme eräs naispuolinen ystäväni.

Miksi Siltaseen tulee nykyisin mentyä, kun siellä ei enää ole aamupalatechnoa [ sanotaan -teshnoa]? Ruokaahan sieltä saa yhä. Siltasessa tarjoiltiin brunssia ensimmäisten joukossa, mutta nyttemmin ei ole sitäkään tarjolla. Brunssin ja burgereiden tilalle tuli loppuvuodesta ovensa avannut Lie Mi -ravintola, joka tarjoilee vallan herkullisia vietnamilaisen keittiön antimia. Ehkä edes se on vielä hipsteriä? Itämaisen ruoan voittokulku Suomen ravintolaskenessä jatkuu, mutta pelkkä perus-kinkura (elikkäs normikiinalainen) ei riitä, on oltava twistiä.

Söimme kaiken: oli hyvää.

Söimme kaiken: oli hyvää.

Miten vain, Lie Mi saa olutpolulta safkan ääreen harhautuneelta bloggaajalta täydet 5/5.

Useimmiten Siltaseen tulee mentyä joko pubivisan vuoksi (joka kuun viimeinen torstai), tai silloin, kun ei ole ihan tarpeeksi päissään päätyäkseen Mustaan Härkään tai Städäriin. Siltanen kuitenkin on viikonloppuisin kello kolmeen saakka auki, joten kyllä siinä ehtii pahimman tanssijalan vipatuksen hoitamaan pois. Ja niin, onhan Siltanen lähempänäkin.

Harvemmin Siltaseen tosin ajautuu ihan bailaamaan. Sinne vain jotenkin, noh, ajautuu. Sitä jossakin vaiheessa havahtuu tupaten täydeltä tanssilattialta ja tajuaa, että tässä sitä sitten ollaan. Tokihan Siltasen eduksi on mainittava noihin muihin tanssilattiallisiin bailupaikkoihin verrattuna parempaa musiikkia soittavat dj:t.

Niin, dj:istä muistuukin mieleeni: joskus viime kesänä olimme Siltasessa viettämässä ystävämme Jaakon syntymäpäiviä, kun yhtäkkiä kuulemme Tuuttimörön tulevan paikalle heittämään yllätyskeikan. Yllätyskeikan siksi, että paikalle odotettu dj olikin jostakin syystä estynyt, ja Tuuttis oli hälytetty hätiin. Mitä mainioin käänne!

Yleisviihtyvyydeltään Siltanen on hyvä paikka: sisustus on rosoisen modernihkon hipsterihkö, eikä musiikki kirvele sielua. Paikassa vellova väki on nuorta ja nuorehkoa, ja yleismeininki kaikkiaan haaleahkon hyvä.

Toki Siltasella on kehnot puolensa. Paikan baarimikoista kuulee kyliltä huutelua: ovat töykeitä, eivätkä edes katso asiakasta kohti. No, sellaista on asiakaspalvelu. Omalle kohdalleni on harvoin sattunut kyseisessä paikassa töykeää tai kehnoa palvelua, joten ainoa miinus on: kaljan hinta. Se on Kallion hintatasoon nähden hieman liikaa. Kaipa sillä hinnalla pyritään karsimaan paikan asiakaskuntaan vain ne oikeat pipoja ja laseja käyttävät yksilöt?

Tuoppi: Lapin Kultaa; 0,5 litraa; 5,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 51

Fun Bowling on yhtä kuin kaljanjuontia lainakengissä

Ensimmäinen mielikuvani keilaamisesta on seuraavanlainen: Amerikka, liuta keski-ikäisiä miehiä, kaikilla matchaavat paidat, joiden selkämyksissä lukee ”BADASS SEXY BOYS BOWLING CLUB”, tai jotakin sen suuntaista. Mielikuvani ei siis sopinut lainkaan yksiin Kallion Urheilutalon Fun Bowlingin kanssa.

Tunnustus: mielestäni keilaaminen on paskaa. Mutta lukiosta saakka tuntemani rakas ystäväni organisoi kaveriporukallemme keilausillan, joten sysäsin omat mieltymykseni ja mielipiteeni syrjään ja antauduin avosylein ja villivarsan lailla Helsinginkadun alla avautuvalle keilahallille. Etenkin kuultuani, että kyseisestä paikasta saa kaljaa.

Helsinginkadulta sisään astuttaessa ensimmäinen aistielämys Urheilutalossa on uimahallista luikerteleva kloorin tuoksu, joka tuo mieleen ala-asteen uimaretket ja ehkä erään kesän, jonka aikana pesin eri taloyhtiöiden saunoja. Muutaman kerroksen rappusia alaspäin laskeuduttuaan kuulee keilojen kolinaa, rock-henkistä musiikkia ja keilaamisen vilpittömiin iloihin antautuneiden yksilöiden kiljahduksia. Lunastin itselleni lainakengät kahden euron hintaan, ja tokihan toiseen käteen oli saatava turvaa tuova tuopillinen olutta (4,80 e). Keilahallissa vallitsee rauhoittava hämärä, jonka suojissa on helppo juoda olutta. IMG_9075 Kukaan seurueestamme ei ollut mitenkään erityisen hyvä keilaaja, tai kovin tosissaan. Olimme varanneet seitsenhenkiselle seurueellemme kaksi vierekkäistä rataa, ja toisella radalla sattui olemaan hieman enemmän kilpailuhenkisiä suorittajia kuin omallamme. Omana pelitaktiikkanani oli ns. tisseinläpsyttely ja oluen juominen – eli hyvin rento, enkä jaksanut pahastua vaikka toisinaan keilapallo lipsahti ränniin.

Viereiseltä radalta kantautui toisinaan sadattelua ja nähtiin myös melko hienoja tuuletuksia muutaman täyskaadon tullessa. Keilahallin hämärässä ja omaan ”suoritukseen” niin ”keskittyneenä” (eli olueen) ei tullut kauheasti havainnoitua ympäristöä.

Tuona lauantaisena iltana suuri osa paikalla olleista keilaajista oli sellaisia nuorehkoja kaveriporukoita, jotka samaan tapaan meidän kanssamme lipsauttavat suuhunsa muutaman iltaa aloittavan oluen, jonka jälkeen siirtymä lienee seuraava a-oikeudet hallussaan pitävä juottola. Toisella puolellamme keilasi keski-ikäinen kaverusporukka, joilla taisi olla samat suunnitelmat illan jatkon osalta kuin muillakin keilapalloja radalle huljauttelevilla.

”Fun” bowling.

Video, jonka anniliini (@anniliini) julkaisi Tammi 10, 2015 at 7:45 PST

Nyt joku nokkela saattaa tuhahtaa, että hetkinen – eihän tämä ole baari! Että nyt kusetetaan lukijaa luulemaan, että on tullut suoritettua baarikäyntejä, vaikka todellisuudessa ollaan käyty ”urheilemassa”. Tämä onkin ehkä enemmän sellainen bonusteksti – että katsokaa! Myös keilahallista saa kaljaa ja siellä on myös tupakkakoppi! Joskin tupakkikopin funktio on mielestäni hieman kyseenalainen tässä sijainnissa, koska aikas sutjakasti sitä joutuu syöpäkääryleen henkäisemään, mikäli sen mielii keilavuoronsa ohessa ehtiä.

Huomio: seuraavana päivänä kaikilla seurueessamme keilanneilla sattui pään lisäksi myös vasempaan pakaraan. Rankka laji! Myös oikean käden kyynärvarren lihakset olivat jokseenkin käytetyn tuntuiset. Menihän se urheilusta siis, osittain ainakin.

"Fun bowling"

A post shared by Tomi (@tomistro) on

Tuoppi (muovinen, koska urheilu): Koffia; 0,5 litraa; 4,80 euroa.

Tsemppi-Pubi on kuin vanhan sukulaisen luona kävisi

Tsemppi-pubi on niitä paikkoja, joissa kuuluu lukea iltapäivälehtiä, vaikkei muutoin niitä lukisikaan.

Tsemppi-Pubi on niitä paikkoja, joissa kuuluu lukea iltapäivälehtiä, vaikkei muutoin niitä lukisikaan.

Kirstinkadun ja Sturenkadun kulmauksen tuntumassa maltillisten punaisten ikkunatarroitusten takana on oma maailmansa. Tsemppi-Pubin tuntuma on kuin mummolaan menisi: seinillä roikkuu muistoja vuosien varrelta ja radiokanava soittaa jotain vanhasta maailmasta. Seinillä on dokaamiseen liittyviä huumorikylttejä, valokuvia, julisteita, tauluja ja kaikkea satunnaista, mitä nyt ihmiset tapaavat muistojensa joukkoon haalia ja ripustella niitä ympäri asujaimistoaan merkiksi elämästä, joka on jo mennyt. Puuttuu vain raukeasti tikittävä seinäkello, joka puolen tunnin välein muistuttaisi hailakalla kilkattelulla siitä, miten aika mataa armotta eteenpäin.

Tsemppi-Pubin omistavat Eeva ja Rami. Baarin historiikki kertoo Eevan perustaneen baarin jo vuonna 1985. Eeva on Remu Aaltosen äiti, joten baarin omistajakaksikkoa on ihmetelty erinäisissä lööppilehdissä. Seiskassa oli ollut oikein juttu heidän häistään silloin parikymmentä vuotta sitten, kertoi Rami. Remu Aaltonen ja Hurriganes näkyvät myös baarin sisustuksessa, sekä baarin kotisivuilla. Rami kertoo omistajakaksikon laittaneen Remun ja Hurriganesin kuvia baarin kotisivuille, sillä joskus netistä ei vielä löytänyt kuvia bändeistä ja artisteista vain muutamalla klikkauksella, ja yleisö toivoi kuvia.

Näyttökuva 2015-12-30 kello 18.10.57

Eevan ja Ramin tarinaa Tsemppi-Pubin nettisivuilla.

Nyttemmin tiskin takana häärii vain Rami. Eeva on sen verran huonossa kunnossa, ettei hänestä enää ole baaria emännöimään. Rami on Eevan omaishoitaja, ja käydessämme baarissa taannoisena lauantaina, oli tiskillä lappu: ” Suljemme tänään jo kello 17 – omaishoitojuttuja”. Jotenkin siitä lapusta tuli sellainen olo, että vanhuus tulee. Harvoin baarissa ollessa saa muistutuksen omasta kuolevaisuudestaan – yleensähän baarissa on sellainen jokseenkin voittamaton ja vetreä olo. Mutta tuosta lapusta ja seinillä roikkuvista muistoesineistä ja menneestä maailmasta henkivistä tavaroista tuli sellainen kunnioitus ja jokin hyhmeä haikeus.

Toisaalta: Tsempissä riittää myös elämää.

Toisaalta: Tsempissä riittää myös elämää.

Emme ehtineet istua baarissa kovin kauaa – ehkä puolikkaiden tuoppien ajan – kun kanta-asiakkaat jo huomasivat, ettemme kuuluneet joukkoon. Useimmiten tuosta havainnosta tulisi kiusaantunut olo, ja sellainen ”anteeksi, juomme vain nämä ja jätämme teidät tänne rauhassa” -olo, mutta Tsemppi-Pubin kantiksien lähestymistapa oli ystävällinen ja leikkisän utelias.

– Teitä ei täällä ole ennen näkynytkään, oletteko vasta muuttaneet johonkin lähelle? Ihan siis sillä kysyn, kun olen täällä käynyt kaksikymmentä vuotta ja tästä on tullut minulle sellainen toinen olohuone, enkä teitä ole täällä ennen nähnyt, tiedusteli kantismies kysymyksensä ystävällishenkisesti perustellen.

Keskustelunavauksesta syntyi hauska tarinointituokio siitä, miten Eeva ja Rami olivat alkaneet yhdessä pitämään baaria, kirjoittamastamme blogista, Kallion baareista ja siitä, miten Kallio – ja maailma – muuttuu. Myös omistajakaksikon Donna-koira tuli toivottamaan meidät tervetulleiksi ja istui useamman tovin jalkani vieressä.

Donna ei kuulemma hyväksy kaikkia baarivieraita, joten oli suuri kunnia saada tämä karvainen leidi puolelleen jo ensivisiitillä.

Tsemppi-Pubi ei suotta ole legenda baarien joukossa. Lämminhenkinen ja vastaanottavainen tunnelma paikkaavat sen ikävän vajeen, että baari ei ole auki kauhean myöhään. Baari suljetaan jo kello 18. Paitsi tietenkin poikkeustapauksissa, kuten ”omaishoitojuttujen” osuessa aikatauluihin.

Tsempissä olut tarjoillaan hieman vanhanaikaisissa, pyöreämmissä tuopeissa ja olut maistuu tuhdisti oluelta. Ei samalla tavalla vetiseltä kuten useammissa kalliolaisissa baareissa. Baarissa viihtyvä väki näytti tuona lauantaina siltä, että he ovat käyneet Tsemppi-pubissa aina – ja miksipä vaihtaa, kun hyvä on löytynyt.

Tsemppiin on mentävä toistekin.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,70 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 44.

Marraskuinen vitamiinitankkaus Om’pulla

Marraskuinen taivas roikkui niin alhaalla, että sen oli oltava tipahtamaisillaan – ja siltähän oli ehdottomasti suojauduttava. Onneksi Om’pun oranssispetrolihtava sisus oli muutaman askelluksen päässä, eikä baarin ikkunoista ulos katsottaessa kaikki se marraskuiseva harmaus tuntunut enää lainkaan niin painostavalta. Ehkä lohtua toi myös kädessä viileää hohkava tuoppi, jonka sisältämä olut rakensi lämpöä sisuksiin.

LOL APUA, sanoi tuoppi.

APUA, sanoi tuoppi.

Om’pussa tulee käytyä jotenkin hämmentävän harvakseltaan, vaikka paikassa ei ole kerrassaan mitään vikaa. Tai no, oikeastaan on: aivan liian usein tulee sanottua ”ei me nyt voida Om’puun mennä – sehän on aina täynnä”. Näin on tullut sanottua niin usein, että kaikki laskelmat kuulostaisivat vähättelyltä. Mutta tottahan tämä lausuma on: Siltasaarenkadulla Kallion kirkon juurella nöpöttävä Om’pu on useimmiten joko täynnä, tai ainakin melkein. Ainakin niihin kellonaikoihin, kun itse juottolaan mielisi.

Om’pu on tyylillisesti Kallion baareista hivenen fiinimpi – ja se tuntuu myös oluen hinnassa (tuopin hinta on 4,40). Samankaltaista rouhivaa nuorekasta olohuonemaisuutta tapaa Mustan Kissan ja Molotowin yleistunnelmassa ja sisustuksessa, joskin Om’pun nuorekkuus on hivenen rapistunut. Vaikka Om’pun yleisolemus onkin hyvin 2000-luvun alkuun jämähtänyt, ei se tunnu haittaavan ketään – samaan tapaan kuin vuosituhannen alun kuuman muodin mukaiset lantiofarkut, myös Om’pu pitää pintansa katukuvassa. Joillekin saattaa muistua mieleen ennen Helsinginkadun Relaxinin sijoilla ollut Kola?

IMG_5887

Baarin sijainnissa on jotain seikkailuhenkistä: se sijaitsee mäessä. Siltasaarenkallion Om’pun kohtima on noin puolivälissä mäkeä, joten humaltuneimpien on erittäin helppo kieriä mäki alas kohti Hakaniemeä, mutta vaihtoehtona on toki myös urheilullishenkinen konttaaminen mäkeä ylös ja kohti Kallion viekoittelevaa ydinmaata.

Ai mutta se asiakaskunta? No. Se on melkoisen samantapainen kuin useimmissa Kallion baareissa: nuoresta vanhempaan. Toisessa nurkassa narpattavat pipopäiset nuorisolaiset, ja toisessa nurkassa keski-ikäisempi väki puhuu maailman tolasta.

Erään kerran Om’pussa ollessamme katsoi joku vanhemmasta väestä koostuva kokoontuma televisiosta raveja. Oli ehkä keskiviikko, ja siihen nähden sakki oli aika tuhdisti päissään. Nämä olivat sitä porukkaa, joiden nuoruusaikoina miehillä piti kapakassa olla yllään kauluspaita, kraka ja kunnolliset kengät – sen tunnisti iän lisäksi myös tyylistä, jolla drinkkejä sanottiin ”paukuiksi”. He puhuivat karaokesta ja lauloivat välillä. Oli lähdettävä, kun eräs seurueen sedistä puhkesi laulamaan Veikko Lavinkin tulkitsemaa Jokainen ihminen on laulun arvoinen -ikihittiä. Me emme kokeneet olevamme hänen laulunsa arvoisia.

Erityismainintoja: Flipperi, dj-mussiikkia, seinillä vaihtuvaa taidetta.

Erityis-erityismaininta: Nyttemmin myös Radio Helsingin Neurosiivut -ohjelmasta tuttu, absurdeista seteistään tunnettu dj Tixa soittaa Om’pussa usein. Suosittelemme.

IMG_5891

Tuoppi: 0,5 litraa; Karhua; 4,40 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 40

 

Bar Lab on harmittavan vähän ysäri, mutta voisi olla sitcom-sarjan tapahtumapaikka

Alppikadulla sijaitseva Bar Lab ei pärjää väritykseltään nettisivuilleen ysärin määrässä, mutta asiakaskuntansa ja yleistunnelmansa puolesta Lab olisi mainio tapahtumapaikka sitcom-sarjalle. Sisustuksessa yhdistyvät jollakin rosoisella eleganssilla jylhyys ja halpuus. Tumman puun ja alkoholimainosten yhdistelmä vetoaa.

Keskiviikkoiltana Labissa oli käynnissä pubivisa. Kun astuimme sisään ja saavuimme tiskille, rynnisti baarin takaosasta hivenen tuohtunut mieshenkilö selittämään baarimikolle, että musiikin volyymia olisi hiljennettävä – kisakysymykset eivät kuulemma meinanneet kuulua. Mies oli ilmeisen totinen pubivisailija. Kysymykset kantautuivat kuitenkin baarin etuosaan saakka. Kisaisännän ääni oli matala ja maukuva.

Kerrassaan upeat sivut.

Kerrassaan upeat sivut.

Viereisessä pöydässä istuskeli kaksi miestä, jotka seurasivat pubivisaa etäältä kuin jalkapallomatsia. Siinä visailun päättymistä odotellessaan he puhuivat pitkät tovit Spedestä.

– Spede kuoli harrastuksensa pariin, sanoi toinen ja kummatkin nyökkäilivät tyytyväisinä myhäillen siihen tyyliin, että juujuu, sankarikuolema saappaat jalassa. Toteamusta seurasi perisuomalaista kaukaisuuteen katsomista ja kellon vilkuilua ennen kun jompi kumpi taas sanoi jotain Spedeen liittyvää.

Visailun päätyttyä kisaan osallistuneet tallustelivat kohti baaritiskiä kuin kovemmastakin koitoksesta selvinneet – näyttivät vähän siltä kuin olisivat hikoilleet, tehneet maaleja tai kannatelleet jotakin raskasta. Spedestä puhellut kaksikko yltyi kyselemään sijoituksia ja läpytteli visailusta selvinneitä selkään sillä tavalla miehekkäästi.

Äänekkäästi tupakoiminen on baarin ulkopuolella kielletty. Millaista on äänekäs tupakoiminen? Tosin olen kuullut myös äänekästä nenän kautta hengittämistä, että kaiketipa tupakoimaankin pystyy äänekkäästi - ehkä se on sellaista aggressiivishenkistä puuskuttamista.

Äänekkäästi tupakoiminen on baarin ulkopuolella kielletty. Millaista on äänekäs tupakoiminen? Tosin olen kuullut myös äänekästä nenän kautta hengittämistä, että kaiketipa tupakoimaankin pystyy äänekkäästi – ehkä se on sellaista aggressiivishenkistä puuskuttamista.

Baarin edustalla sijaitsevalla tupakointialueella nainen opetti miehelle viittomakieltä. Tai siis, opetti miehen viittomaan oman nimensä. Tästä innostuneena mies puhkesi lapsenomaiseen ilakointiin.

– Ei vittu, mä osaan viittomakieltä! mies kiljahteli iloissaan niin, että Alppikatu kaikui.

Mies oli opitusta taidosta e-rit-täin riemuissaan. Riemuun saattoi liittyä myös miehen mitä ilmeisin nousuhumala, joka saattoi olla jopa vuosien mittainen. Jotakin liikuttavaa siinä ilossa oli, kaikesta huolimatta.

Baareista saa, sikäli yllättävästi, viinaa – niin myös Bar Labista. Baaritiskin yläpuolella olevalle liitutaululle on raapustettu kiinnostava lista, jolta löytyvät ”Klassikot”: kossu+mix, jallu+mix ja muita tuttuja. Ohessa on mainittu, että Battery ei ole mix ja teki mieli kysyä, että mix? Mutta onhan se kaiketi limuja tyyriimpää tavaraa. Toinen kategoria ”Klassikoiden” vieressä on ”Tutut suosikit”: Kelkka, Valkovenäläinen ja Ville Vallaton.

En tunne ketään, joka joisi villevallattomia, mutta kyseinen drinkki on kuulemma Mikael Jungnerin salainen pahe. Jotenkin Jungner sopisi habituksensa puolesta Bar Labiin erinomaisesti – miekkosessa on jotakin sellaista pöllähtänyttä maalaisuutta, vähän kuin olisi tipahtanut paalikuorman päältä ja kierähtänyt kaupunkiin.

lab_kalja

Vakiasiakkaat kutsuivat baarimikkoa Koposeksi, mikä ei melko varmasti ole hänen oikea nimensä. ”Koponen” oli mukana veljellisessä leikissä, eikä pahastunut lempinimestään.

– Jos kaikki viihtyvät ja kaikilla on hauskaa, on minulle aivan sama, millä nimellä minua kutsutaan, ”Koponen” tuumi.

Bar Lab on baarin nimenä geneerinen ja paska nimi, eikä se tarkoita mitään – Alppikadun ja Kirstinkadun kulmassa sijaitseva juottola kun ei ole minkäänasteinen laboratorio. Bar Labin nimi on myös helppo unohtaa. Ennen samoilla sijoilla seisoi Kallion Pörssi, jossa on jotakin sellaista rehvakkuutta, elostelun ja tuttuuden tuntua, joka Bar Labista edelleen huokuu.

Kallion Pörssin lisäksi paikalla sijaitseva ravintola on tunnettu nimillä Onnenpoika, DNA ja Pikku-Pietari (pornobaari, kuulemma) – ja mikä tahansa näistä nimistä on parempi kuin nykyinen, täysin mitäänsanomaton ja masentavan neutraali Bar vitun Lab.

Ei nimi pahenna miestä, eikä baaria. Bar Lab on viihtyisä ja olohuonemainen oleskelutila, jossa on lautapelejä, tikkataulu, baarin perusantimet ja viihtyisä ilmapiiri. Ehkä jopa jotenkin avoimempi ilmapiiri kuin monessa muussa baarissa, sillä todistimme usean ihmisen keskustelevan jonkun ennalta tuntemattoman kanssa rennosti kuin mitkäkin eurooppalaiset.

Erityismaininnnat: Flipperi, viikonloppuisin seurueille tarjoillaan popcornia, paska nimi.

Tuoppi: 0,5 litraa; Karhua; 3,80 euroa (kello 09-17 tuoppi maksaa 3,40 euroa)

Käytyjen baarien määrä: 38