Ravintola Sävelessä söi ja soi

Ravintola Sävelen terassi näkyy meidän asuntomme ikkunoista. Siitä tien toiselta puolen kuuluu kivasti astioiden kolina, tuoppien kilinä ja asiakkaiden pirteä jutustelu. Välillä on pakko tuijottaa. Viimeiset viikot olemme kuolanneet ikkunasta Sävelen hampurilaisannoksia. Olihan sellainen sitten pakko käydä syömässä.

Hyvältä näyttää.

Hyvältä näyttää.

Olen käynyt Sävelessä muutaman kerran aikaisemminkin, mutta missään nimessä baarista ei ole syntynyt minkäänlaista ”hei mennään sinne!”-valintaa, vaikka tässä Hakaniemen torin kulmalla ei vaihtoehtoja niin hirveästi olekaan. Yleensä tulee patikoitua Porthaninkatu ylös ja kohti Kallion ydintä. Mitään pahaa sanottavaa ei paikasta ole kuitenkaan koskaan ollut, jos vähän kalliihkoa kaljaa ei lasketa.

Nyt olinkin yllättynyt, kun Sävelen atmosfääri paljastui päiväsaikaan luotaantyöntäväksi. En tiedä oliko jokin muuttunut, oliko minulla huono päivä vai vaikuttaako vuorokaudenaika tunnelmaan näin paljon.

Sävelen sisustus on periaatteessa mietitty, mutta kuitenkin melko ruma. Seinät ovat hölmön vihreät. Saliin kuuluu joku tuuletuslaitteen matala rytminen humina, joka pidemmän päälle alkaa käydä hermoille. Musiikki on sanalla sanoen paskaa. Kävimme syömisen jälkeen Ympyrätalon S-Marketissa, jossa soi se ”Missä muruseni on”-biisi. Tuntui olevan hyvin linjassa Sävelen kanssa. Jos baarissa soi sama musiikki kuin ketjumarketissa niin jotain on pahasti vialla. Varsinkin kun koko paikan nimi viittaa musiikkiin.

No, ruoka oli onneksi parempaa. Testasimme Sävelen kasvisburgerin ja vuohenjuustoon nojaavan Chevreburgerin. Hinta oli molemmissa siinä viidentoista euron kieppeillä eli hitusen kalliimpi kuin Loosisterin purilaisissa. Syömäni kasvisburgerin pihvi oli sinällään hyvänmakuinen – ja aina annettava pisteitä omatekoisista ei-tofu/soijapihveistä – mutta vähän jotenkin kuivakka ja jopa liiankin jämäkkä. Syöminen oli välillä työlästä, eivätkä leipien välissä olevat muut täytteet pehmittäneet pihviä tai tuoneet siihen makua tarpeeksi. Kokonaisuutena ihan ok, mutta odotin hinnan perusteella parempaa. Ranskalaisia oli paljon, ja niiden kyljessä tarjoiltu aioli oli erittäin hyvää. Siitä plussaa. Chevreburgeri oli kuulemma parempi – vuohenjuusto oli onnistuttu pitämään kurissa. Tyhjällä vatsalla tai huonolla mielellä ei paikalta tarvinnut poistua.

Ja maistuihan se.

Ja maistuihan se.

Toisaalta takaisinkaan ei välttämättä tarvitse heti tulla. Parempaa safkaa, halvempaa kaljaa ja mukavampaa ympäristöä löytää muualtakin. Harmittaa vain, että lähin lähibaari ei ole viettelevämpi. Tai no. En tiedä, mitä siitä tulisi, jos ikkunasta näkyisi jokin aavikon keidasta vastaava huippujuottola. Tulisi varmaankin enemmän katseltua sieltä kotiin päin.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,50 euroa. HUOM: Nelostuoppi samaan hintaan kuin kolmonen.

Käytyjen baarien määrä: 23.

Mainokset

Rock, ruoka ja rakkaus – Kurvin Loosister

Eli kaljabloggaajat ruokabloggaajien tontilla.

Siitä, kun uusi ravintola perustetaan ja sitä kehutaan kaveripiirissä, lehdissä ja somessa, menee aikalailla tasan vuosi, että minä päädyn paikan ruokatarjoiluja testaamaan. Sama on nyt käynyt Sen Chayn, Korphain, Just Vegen ja monien monien muiden kanssa.

Viime vuoden toukokuussa Loosen pikkusisko, Rockbistro Bar Loosister, avattiin Kurvissa. Tässä kohtaa täytyy kai olla rehellinen: En ole koskaan oikein pitänyt Loosesta. Siellä on tullut käytyä, koska monelle kaverille se on paikka, johon mennään viikonloppuisin jatkamaan bileitä Kallion mennessä kiinni. Se on jotenkin muka kaikille sopiva, pienimmän yhteisen nimittäjän mukainen paikka. Minä en tykkää. Liian ”rock-henkinen”, mikä on ylipäätään vihattava ominaisuus oli kyse sitten pukeutumisesta, baarista tai ruokavaliosta.

Mutta Loosister. Rock-henkinenhän se on tämä Kallion etäpesäkekin. On rokkareiden kuvia seinällä, värimaailma punaista ja mustaa ja kultaa, musiikki kai jotain kitara-basso-rumpu-osastoa. En oikein muista, ei jäänyt mieleen. Rock-henkisyys on vähän sellaista, että siitä ei jää mitään käteen.

Onneksi vatsan sai täyteen. Ruokalista on hyvinkin rock-äijä-osastoa (Rock burger, Pet Sematary -pitsa jnejne), mutta nimien taustalla loppuun asti mietittyjä makumaailmoja. Päädyimme Avocado- ja Tree hugger -hampurilaisiin. Molemmat on: isoja, yllättäviä, monipuolisia, isoja. Eli täydellistä baariruokaa siis. Tree hugger ehkä aavistuksen parempi, varsinkin jos vuohenjuusto epäilyttää. Sitä on avokadopurilaisessa nimittäin runsaasti.

Loosisteriä oli kaveripiirissä kehuttu jonkin verran, erityisesti pizzapuolta, mutta jostain syystä testaamisessa taas kesti. Hampurilaiset yllättivät positiivisesti, joten pizzakin (ainakin Vegan cheese ja Whole lotta cheese..) on jossain vaiheessa kokeiltava. Ja herkullisen/massiivisen näköiset nacho-lautaset. Harmillisesti edes jonkinlaista perusnachosettiä ei oikein normibaareista – ainakaan Kalliossa – saa, vaikka tekisi varmasti hyvää ainakin joka toiselle Kallion vakikulkijalle. Loosister on vähän turhan kallis perusbaariksi, mutta ruokapaikkana hyvä. Tomi Björck äijä mättö -asteikolla: 5/5 rapee krispi dinneri.

Erityismaininta muuten siitä, että kalja tarjoillaan ajattomassa Krouvi-lasissa eli kunnollisessa kolpakossa. Välittömät lisäpisteet. Myös siitä, että lasien kanssa ei noudatettu jo edesmenneen Karhunpojan käytäntöä, jonka mukaan olut tarjoiltiin miehille Krouvi-kolpakossa ja naisille tavallisessa tuopissa.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 16.

äijille mättö dinnerii :D

äijille mättö dinnerii 😀

 

Vastentahtoisesti Kuudennella linjalla

Kuudes linja -klubi aloittaa joulukuussa

Helsinki saa uuden uuden klubiravintolan joulukuun alussa. Hämeentiellä avattava Kuudes linja tarjoaa ohjelmaa kuutena iltana viikossa. Elävän ja dj-musiikin lisäksi luvassa on muun muassa stand up -komiikkaa, improvisaatioteatteria ja muita esityksiä.

Kuudes linja ei aio soittaa päivän hittejä eikä taustamusiikkitapettia. Musiikkilinjauksena on ”elektroninen klubisaundi, musta tanssimusiikki soulista reggaehen sekä indie- ja asennerock”. (Lähde: Nyt, 22.11.2005)

Horse Attack Sqwad.

Horse Attack Sqwad.

Helsingin yöelämä on muuttunut noista ajoista paljon. Jossain hämärissä muistoissa on tuo Kutosen ensimmäinen vuosi. Kutonen tuntui tarpeelliselta, hyviä keikka- ja bailupaikkoja ei silloin ollut liikaa.

Keikkapaikkana Kutonen on täyttänyt tehtävänsä. Olen nähnyt siellä lukemattomia hyviä keikkoja vuosien varrella, vaikka eihän niitä tietysti jälkeenpäin osaa nimetä. Mainitaan nyt kohokohtana vaikka Dälek (lämppääjänä Laineen Kasperi) vuonna 2008.

Bailupaikkana Kutonen jättääkin sitten vähän toivomisen varaa. Jotenkin siellä ei vain ole kiva viettää aikaa. Narikka on ahdas, baaritiski on ahdas, pöydässä olen istunut ehkä kolme kertaa. Ja keikkojen välissä sali on tyhjä ja kaikki parveilevat vielä tiukemmin baaritiskin edessä. Tuopit ovat muovisia, vaikka muka vähän parempaa laatua. Kokonaisuus ei vain jollain yleisellä tavalla natsaa.

Kävimme Kutosella viime perjantaina, ja melkein mukaan lähdössä olleiden kavereiden osallistumisaikeet kaatoi kaksi seikkaa: 1) Kutonen ja 2) myöhäinen alkamisaika. Kieltämättä ensimmäistä kertaa elämässäni minullakin kävi mielessä, että miksi soitannan pitää alkaa vasta kahdeltatoista. Työviikon jälkeen tuntui vähän tuskaiselta.

Tätä miettiessä heräsi epäilys, että olenko tulossa vanhaksi. Varsinkin, kun mietin tarkemmin Kutosen viehättävyyttä, tai siis sen puutetta, ja aloin pohtia, mitkä klubit ylipäätään ovat miellyttäviä. Mieleen tulivat vain Lostari ja Redrum. Redrum lopetti 2010, Lostari 2011. Olenko saavuttanut sen vaiheen, että muistelen kaatuneita klubeja ja kiroan nykyisiä vastaavia siitä, että niissä on liikaa nuorisoa, liikaa meteliä ja keikat alkavat liian myöhään? Ja siitä, että en ymmärrä nykyistä musiikkia (house, hyi). Pitäisikö suosiolla siirtyä vilttiketjuun? Eli pysytellä keskikaljakuppiloissa ja antaa intomielisempien touhuta klubeilla. Sopiihan se. Ei niitä Kalliossa montaakaan ole ylipäätään.

Tuoppi: muovinen; 0,4 litraa; 5,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 14.

PS. Menimme Kutoselle katsomaan Khidin ja RPK:n keikkaa. Lyhyt arvio: tau-ti-sen kova. Levy on loistava niin rap-tyyleiltään kuin saundeiltaankin ja varsinkin jälkimmäinen saa livevedossa uusia tasoja. Bassot tuntuvat syvällä.

Vaikka kolmisen vuotta sitten tulleen UG Solo:n jälkeen Khidiltä eli DJ Kridlokkilta oli odotettavissa paljon, en tiedä arveliko kukaan, että näin paljon. Tyyppi on viimeisen vuoden aikana julkaissut kolme suomiräpi-helmeä: Paperi T:n kanssa viime kesänä julkaistu Ex ovis pullus non natis serò fit ullus, tämän vuoden huhtikuussa ilmestynyt soolojatko Mutsi ja nyt sitten tämä uunituore Ei. Omassa epätieteellisessä historiankirjoituksessani nämä ovat klassikoita kaikki.

Kova taso ei ole ihme, sillä mukana on Kridin lisäksi huipputekijöitä: Paperi T on ollut kovassa taiteellisessa nousussa vähintäänkin Ruger Hauerin toisen levyn jälkeen ja RPK on tehnyt pelkästään hyvää musiikkia viimeiset kymmenen vuotta (mainittakoon nyt vaikka Ceebrolisticsin Ö, joka on mielestäni yksi parhaita levyjä koskaan ja missään).

Ja vaikka Mutsi on selkeästi soololevy – kokonaan artistin itsensä tuottama – on Kridlokk ottanut livevetoihin mukaan vielä yhden kovan taiteellisen nousukiidon tehneen Tuuttimörön. Oikea valinta: Tuuttimörkö on sekä loistava artisti (viime vuoden On totta -levy oli syystäkin ehdolla Emma-gaalassa) että erittäin hauska mies. Välispiikit ja improvisointikyky ovat kestävät vertailun kehen tahansa artistiin. Ero on valtava vaikkapa vuoden 2012 Arabian katufestivaalien esiintymiseen verrattuna.

Otetaanpa se lyhyt arvio vielä uudestaan: tau-ti-sen kova. Jos Khidin tai Kridlokkin keikka on mahdollista nähdä, tartu tilaisuuteen. Hot shit.

PPS. Lämppäriaktina oli Villilän tallilta tuleva Horse Attack Sqwad. Kokoonpano on erikoisin ainakin suomiräpin historiassa, jos ei nyt musiikin maailmassa ylipäätään. HAS tekee Lontoon seuduilta tuttua grime-henkistä musiikkia (ajattele vaikka Dizzee Rascalin ensimmäisiä biisejä), mutta aihepiiri on aina yksi ja sama: hevoset. Tästä syystä HAS veti Kutosenkin keikan ns. horse maskit päässä. Ja hyvin vetivätkin. Etukäteen vähän mietitytti, että mikä tulee homman nimi olemaan, mutta hepopojat vetivät keikan huolellisesti ja taitavasti läpi. Biisien välissä meno oli melko jäykkää, mutta biiseissä homma irtosi hyvin lapasesta. Nauratti melkoisesti.

Lähtöselvitys portilla Pulmu

pulmu1

Viikon tärkein/typerin uutinen oli se, että joku ulkomaalainen nettisivu oli listannut maailman hipstereimmät kaupunginosat ja nostanut Kallion sijalle 14. Iltasanomat tietysti nohevana käänsi höpöhöpöartikkelin uutiseksi sivuilleen, koska näin journalismi ilmeisesti nykypäivänä toimii.

Huvittavaa näissä matkailusivujen ym. hipsterifiilistelyissä on se, että kuvituksena on aina joku sellainen utopiakuva, jolta Kallio oikeasti näyttää ehkä 5 kertaa kesässä. Pettymyksiä on turisteille luvassa, jos odottavat että ”toiminta kuohuu yli kaduille asti”. Ainakaan tuon näköisenä.

No, mutta kuitenkin. Matkailu ja Kallio ovat olleet kevyesti pinnalla, joten pakkohan se oli Pulmuun mennä. Pulmu on nimittäin yksi niistä harvoista Kallion baareista, jossa on jonkinlainen teema sisustuksessa. Tai no, onhan Las Vegasissa ja Arizonassa jonkinlainen Amerikan ihmemaa & villi länsi -teema, mutta ne jätettäköön tässä omaan arvoonsa.

Internet-tietojen mukaan Pulmu uudistettiin pari vuotta sitten täysin. Minä en jostain syystä muista yhtään, että mitä tilalla aikaisemmin oli tai miltä baarissa sisällä näytti, vaikka olen melko varma, että olen paikassa käynytkin. Kuitenkin. Pulmu on nykyään retrolentomatkailuteemainen juottola. Teema alkaa retrohenkisestä logosta, jatkuu matkatavaratarroihin ja päättyy katosta roikkuvaan pienoismalliin sekä kattoon kiinnitettyyn lentokoneturbiiniin. Löytyypä seinältä saapuvat/lähtevät-ruutukin, josta voi väijyä juomatarjoukset. Pieteetillä tehtyä!

Pulmu harvinaisen tyhjänä.

Pulmu harvinaisen tyhjänä.

Pulmu oli meidän ns. kuumottavien baarien listalla, sillä kyseessä on pieni paikka, joka vaikuttaa aina siltä, että se on tupaten täynnä kanta-asiakkaita. Tiistaisena iltana paikalla oli kourallinen ihmisiä, osa baarimikon tuttuja ja sitä myöten baaritiskillä viihtyviä. Pöytiin kuitenkin mahtui. Pulmun seinää reunustavat penkit ovat korkeita ja syvyyssuunnassa kapeita eli hieman epämukavia, varsinkin kun pohjekorkeudella olevan pöydän reuna on turhan lähellä. Vieressämme istuvaa kolmen hengen seuruetta tämä ei liiemmin haitannut, sillä heistä kaksi oli niin sanotusti tuhannen päissään. Välillä tuntuu siltä, että jotkut ihmiset ovat alkuviikosta alkuillasta enemmän sekaisin kuin loppuviikosta loppuillasta. Tai vähintään yhtä paljon. Seurueen miespuolinen jäsen tipautti jossain vaiheessa tuopin jalkansa päälle, koska ei jaksanut sitä enää kädessään pitää. ”Pitäis varmaan vaihtaa paikkaa,” kuittasi hän tilanteen.

No, ei siinä mitään, onhan sitä joskus itsekin ollut humalassa. Ei ehkä tulisi mieleen tehdä sitä Pulmussa, kyseessä on tosiaan todella intiimi tila. Baarissa on koko ajan baarimikon valvovan katseen alla ja muiden asiakkaiden välittömässä läheisyydessä. Parin pöydän yläkertakin löytyy, mutta sinne en ole koskaan uskaltanut. Liian jyrkät portaat ja jotenkin vielä näkyvämpi paikka kuin siinä salin puolella.

Viikonloppuisin näitä valintoja tai näkyvyysasioita ei tarvitse liiemmin miettiä, sillä ohikulkutarkkailun perusteella paikka on tupaten täynnä. Niin kuin lentokentällekin, kannattaa Pulmuun mennä ajoissa, jos mielii välttää tungoksen. Retrohenkinen sisustus ja Kallion parhaimmistoon kuuluva musiikkivalikoima (asiakkaat voivat kai itse valita baarissa soivat kappaleet, tiistaina kuultiin mm. Morriseytä ja The Streetsiä) tekevät Pulmuun suuntautuvasta travellaamisesta sen arvoisen. Jos siis sellaisia arvostaa.

Tuoppi: Carlsbergia; 0,5 litraa; 5,00 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 10.

Turbiini. Ja kyllä, se pyörii.

Turbiini. Ja kyllä, se pyörii.

Kaspar Hauserista haluamisen mahdottomaan Mucavuuteen

Haluaminen on nykyihmisen vankila. Haluamiset, niiden mahdottomuus, haluttomuus, haluttomuuden mahdottomuus ja koko elämän sosiaalisen median ahnaaseen nieluun syöksyvät tekemisten selostamiset. Sitä tämä on. Sitä tämäkin on. Kaikki on jonkin asian tavoittelua, se on iäinen viisaus, ikuinen vitsaus ja aina ja iänkaikkisesti läsnäoleva ihmistä eteenpäin tuuppiva saatanallisuus. Että kun minä, ja sinäkin, mutta minä myös. Ja että kuka olenkaan. Kun, että, jos ja niin.

”Kun voisin, haluaisin herätä aikaisin, juosta kepeän aamulenkin, syödä terveellisen aamiaisen, lukea Hesarin rauhassa painaen siitä mieleeni asioita, muodostaen niistä mielipiteeni ja silti. Haluaisin nukkua pitkään. Haluaisin kaiken”, pohdin tässä eräänäkin aamuna sängyssä maatessani, töihin piti mennä. Töihin, joissa en halunnut oikeastaan olla, vaikka samalla kuitenkin halusin, jota samalla vihasin, mutta tavallaan minulla ei ollut muutakaan. Työ, jossa stressasin suunnattomasti asioista, joille en voinut mitään (kuten muiden ihmisten haluamisista ja haluamatta jättämisestä), mutta jota ilman olisin aivan yhtä stressaantunut, koska pitäisi olla työ ja sellaista kaikkea.

Ihminen on halujensa ja haluttomuuksiensa vanki. Sitä minä mietin, kun Kaspar Hauseria Q-teatterissa keskiviikkoiltana katsoin. Jotenkin tässä on loukussa, minä mietin myös. Että on tämä loukku, johon on jotenkin joutunut, ja sittenkin vain väittää joutuneensa. Sukupolveni ajattelee ajautuneensa, olevansa jotenkin mutkalle kasvanutta ja ojasta noussutta. Emme me ole ajautuneet sen kummemmin mihinkään kuin yksikään sukupolvi edellämme. ”Minä vain ajauduin tähän duuniin, jossa olen syvästi onneton, vihaan ihmisyyttä ja itseäni – tämä vain tuli eteeni ja niin minä siihen ajauduin”, ajatellaan. Että on vain jokin suuri ja kummallinen syöksyvesi, jonka mukana kaikki me olemme ajautuneet joihinkin kummallisiin maanalaisiin kiemuroihin, joissa me sitten taistelemme tietämme eteenpäin jokseenkin kaikkeen siihen ajautumiseen passivoituneina.

Näitäkin minä mietin, kun Kaspar Hauseria Q-teatterissa keskiviikkoiltana katsoin.

Kulttuurin parista oli jotenkin sitten päästävä pois. Pääsimme pois, kun otimme metron ja matkustimme Kallioon. Mietimme, että Hauserin teemaa jatkaaksemme olisi loogista ja fiksua mennä Siltaseen – että se olisi jotenkin tämän sukupolven valintoja ajatellen varsin ilmeinen paikka. Ovelta kuitenkin havaitsimme, että käynnissä oli jonkinlainen baarivisa. Ei ollut oloja moiseen, oli jotenkin tyhjä ja sykähtelevä olla Hauserin jälkeen. Astuimme ulos, Hämeentielle. Tuuli ja oli jotenkin kertakaikkisen vittumainen ilma, tupakasta lensi kipinä silmään ja kaikkea muuta, mistä saattaa hyvinvointivaltiossa keskituloinen ihminen valittaa. Bar Mucava sattui siihen, ja sinne menimme.

Siellä haisi jotenkin brittipubimaiselta (onko se jokin jalkahikimäinen aromi sitten?). Ja vastaanotto oli varsin lännenelokuvamaisen saluunamainen. Avasimme oven, astuimme sisään. Kaikki Mucavan etuosassa istuvat ihmiset kääntyivät katsomaan meitä. Ovi takanamme sulkeutui, kaikki käänsivät katseensa takaisin juomiinsa. Otimme oluet, kaksi tuoppia kustansi kymmenen euroa. Jotenkin siinä oluet saatuaan sitten hätääntyi, että tässäkö tämä on – tällainen piskuinen huone Hämeentien tuulisessa syrjässä, mutta olihan siellä suurempi oleskelutilakin, kun baaritiskiltä asteli peremmälle. Se oli ehkä miniatyyriversio Siltasesta sisustuksellisesti ajatellen, joskaan katossa ei ollut niitä Siltsun lääkärilamppusia. Tekonahkaiset pelkistetysti muotoillut sohvat, kapeat ja pitkät pöydät ja niin edelleen.

Kaikkiaan viihtyisä perusbaari, josta ensimmäiseksi tuli mieleen ehkä, että kohdeyleisö lienee sellaista yli kolmekymppisevähtävää sakkia, jonka musiikillisiin mieltymyyksiin baarissa soivat kappaleet jollakin tasolla uppoaisivat kaiken sen maltillisen sisustuksellisuuden seassa. Siellä voisi mucavasti sitten puhua, että kun meidän Alfred Jodocus tänään jalkapallotreeneissä melkein teki maalin, ja että kuinka Sandraliaana Tarzanita Afrodite osaa jo sanoa ärrän. Sellaisia siellä ehkä.

Vastapäisessä pöydässä oli joku pariskunta, kaipa ne olivat treffeillä. Siinä sitten ajautui kaikessa hiljaisessa viisaudessaan (köh) ajatelmoitsemaan, että jestassaatana, kuinkaolisi kauhistuttavaa täällä jotenkin treffilöitseä. Että on ne sohvat ja ne pitkät pöydät, joiden alle oli sujautettu jakkaroita. Että joko siinä treffeillessään sitten joutuisi (tai pääsisi?) istumaan treffikumppanuksen viereen sohvalle, tai sitten epämieluisasti kohtalaisen epämucavalle jakkaralle jotenkin outoon kyyryyn.

Ehkä noista asentojen ja asemoitumisien vähäisyydestä johtuen kanta-asiakkailta vaikuttava sakki istuikin sitten siellä baarin etuosassa. Tiskillä ne siinä värjyivät jotenkin, yksi katsoi telkkarista jalkapalloa, toinen kai jotain toisesta tv-ruudusta näkyvää antiikkiesineitä esittelevää sarjaa.

Ihan oli mucava. Lempipaikkani baarista löytyi kohtalaisen välittömästi: mestassa on joskus ammoin ollut takka, joka on avattu ja riuhdottu ja mitälie, mutta nykyisin se oli vain kolo seinässä, johon oli aseteltu sitten sellainen tunnelmoitseva valo. Minä menin sinne, koska juurikin niin seikkailevaa sorttia minä olen.

Kolossa. Värejä.

Kolossa. Värejä.

Minä edustan sukupolvea, jonka olemassaolemisen suuriin traumoihin sisältyvät ne hetket, kun uunissa paistetun pakastepizzan pois otettua ei malta odottaa, vaan polttaa kitalakeensa rakkulan tuon kuuman ihanuuden sulaneella juustolla. ”Sitten on ainakin pari päivää tosi epämiellyttävä olla, kun se rakko kitalaessa puhkeaa ja tiäksä sit ne nahanriekaleet jotenkin huljuaa sun suussa”, kiteytti duunikaverini tämän kriisin ytimen.

Elämä, se on valintoja. Mucava oli valinta.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,00 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 8.

Oikein juomalista! Luonnollisesti tarjolla myös cavaa.

Oikein juomalista! Luonnollisesti tarjolla myös cavaa.

Karaokea ja Koskenkorvaa – torstai-iltana Oivassa

oiva1

Kauhistuttavaa olisi olla joku julkinen elikko, jota sitten lööpeissä sorkittaisiin ja osoiteltaisiin kaduilla, että tuolla se könkärehtii rapulapäissään. Alkoholisti, mitä lie, taas tuoppi kädessä tuolla ja tuossa ja siellä. Ja sitten, kun sitä kauhistuttavan raskaan ja ankean ja kankean ja kaiken sensellaisen arjen seassa koipisi lähikuppilaan tuopille, olisi joku rahankaipuinen nuorisolainen siellä atk-puhelin ojossa ottamassa kuvaa ja avautumassa jo samassa kädenliikkeessä sosiaaliseen mediaan, että TÄÄLLÄ SE DOKAA SAATANA. Ja sitten sille maksettaisiin joku sovinnollinen viiskybää. Jonka se nuorisolainen dokaisi, koska sellasia ne on. Jumalauta!

Onneksi ei tarvitse olla. Voi olla ihan vaan tällainen tavallinen tantsupaluippaaja. Ja sehän taas toisaalta tarkoittaa sitä, ettei ketään kiinnosta, että kaljaa on tullut juotua. Onneksi on kuitenkin tämä blogi, jossa voimme selostaa tekemisiämme ja raportoida kaikenlaista haaleahkoa juoduista ja juomatta jääneistä kaljoista.

Tämänkertainen kohteemme oli Kolmannella linjalla sijaitseva Oiva, missä baaritiskiin lämähti kallein tuoppi tähän mennessä. Kenties kallein Kalliossa koskaan juomani olut. Hinta sai minut hämilleni, tuli jotenkin aikuinen olo ja osittain pelästyin, että olenko pujahtanut johonkin aika-avaruusjatkumon madonreikään ja päätynut Punavuoreen, minne lie. Vilkaisin hädissäni ulos ikkunasta vain varmistaakseni olinsijani. Elämä ei ollutkaan scifiä. Olut voi oikeasti maksaa Kalliossa 5,40.

Oivassa oli karaoke, kuten kuulemani mukaan aina arkisin. Nurkkapöydässä karaoketöllön välittömässä läheisyydessä majaili Oivaan mitä ilmeisimmin varsin vakiintunut seurue, oli Sussua ja Annua, jotka tulkitsivat mitä kaikkea Nerdiestä (hyvä nostalgia) Scandinavian Music Groupiin. Laulajamassa kävi myös Ritva, jolla oli nuorempiin naishenkilöihin verrattuna aavistuksen elämää kokeneempi lauluääni. Ja toki, kun karaokea tarjotaan, käy joku laulamassa Lapin kesän. Tällä kertaa se oli Make, joka karaokeisännän mukaan ”tykitteli” kyseisen kappaleen. Tykitteleminen on suhteellinen käsite, ilmeisesti.

Viereiseen pöytään rasahti istumaan Jyrki, joka tuntui olevan kaikkien kaveri. Huikkaili baarimikolle ja nauraa elehti jotenkin väkivaltaisen laajoissa kaarissa. Joi kaiketi kossua vedellä. Kossua pyysivät myös pari ulkomaan eläjää, turistejako lievät olleet. Pamahtivat baaritiskille ja tiedustelivat, josko talosta saisi kossua. Ja saihan sitä. Kossun voimin toinen miehistä luikautti Blue Velvetin.

Tuona torstai-iltana tuli viihdyttyä Oivassa. Hinnasta huolimatta otimme toisetkin tuopit. Jotain villapakkamaista (hei kamoon, Emmerdale) tuossa paikassa oli, olut maittoi ja ilmapiiri oli kutsuva. Päihtymiseen sopiva – veikkaisin, että neljännen tuopin jälkeen olisin jo vienyt karaokeisännälle oman biisilapun lirpakkeen. Olisin laulanut Brita Koivusen Suklaasydämen oma verenpumppauselimeni tutajaen. Tuli sitten kuitenkin poistuttua ennen osallistumista laulukarkeloihin. Varmaan hyvä niin.

Kallion karaokepaikoista on nyt siis nähty ensimmäinen. Jäljellä on vielä muutama, ainakin Populus ja Tenkka ovat erikoistuneet tähän taiteenlajeista rujoimpaan. Ensi kerralla toinen meistä laulaa. Tämä on lupaus.

Tuoppi: Karjalaa; 0,5 litraa; 5,40 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 5.

oiva2

Ja mitäpä olisi Oiva-postaus ilman Frediä. Torstaina ei ollut portsari paikalla – viikonloppuisin on – mutta lantin voi laittaa oven vieressä olevaan laatikkoon.