Efesiin, Efekseen, Efeehen

* ei ole

* ei ole

Helsinginkadun alkupäässä, Leijonapizzakebabin (vaimikäseonkaan) vieressä, on pari vuotta ollut tyhjä liiketila. Tai eihän se tyhjä ole ollut, vaan ikkunasta sisään tiiraava utelias ohikulkija on saattanut nähdä viimeiseen päälle sisustettuun baariin. Jääkaapit ovat olleet käynnissä, terävät tiskin takana hyllyssä.

Cafe Efes Bar on seissyt tyhjillään Helsinginkatu kakkosessa pidempään kuin tämä blogi on ollut olemassa. Siksi onkin sopivaa, että kun nyt palaamme tauolta, on Efes ensimmäinen paikka, jossa käymme.

Harmi, että baarin nimikkojuoma, turkkilainen Efes, on ihan hirveän makuista.

Mehän emme hirveästi mitään oluenmaistelusta ymmärrä, mutta viisaammat asianharrastajat ovat onneksi Efestä joutuneet juomaan. He vahvistavat meidän maallikkomielipiteemme. Netti on nimittäin väärällään tämäntyyppisiä lausuntoja:
”Jälkimakua ei käytännössä ole lainkaan, mikä ei ole välttämättä huono asia oluen maku huomioiden.” [1]
”Nesteenä arvosteltuna: märkää. Oluena arvosteltuna: keskinkertainen, jopa huono.” [2]

Helppo allekirjoittaa. Periaatteessa Efes on kai Turkin kaljalahja maailmalle, mutta niin kuin tämän tittelin haltijat aina (Karjala, Fosters, Budweiser, Saku), olisi vienti ollut syytä jättää tekemättä. Nyt tulee lähinnä paha mieli Turkin ja turkkilaisten puolesta. Tätäkö ne juo? Sääliksi käy.

Onneksi Efeksessä (Efeessä? Efehessä?) Efes tarjoillaan pakastinkylmässä tuopissa. Kylmyys taittaa kaljan makua mauttomampaan suuntaan, mikä on näiden peruskusien kanssa aina vain hyvä juttu. Niin myös Efehen kanssa. Mutta kun tuoppi sulaa ja kalja lämpenee, paljastuu ”Välimeren ykköskaljan” todellinen luonne. Makea ja jotenkin maissinen maku pakottaa melkeinpä jättämään tuopin kesken. Siitä tulee uudelleen paha mieli.

efes

Muutakin kaljaa Efeksestä toki saa, mutta kyllä minä Pirkka-nimisessä paikassakin joisin Pirkkaa, enkä Karjalaa. Sitä paitsi Efes on baarin halvin tuoppi, 5 euroa isosta.

Paikkana Efes on ihan ok. Tilat on melko kahvilamaiset ja baaritiskistä tulee mieleen lähinnä pizzerian tilausluukku. Ei siis mikään design-ihme, mutta ei toisaalta milläänlailla epämiellyttävä sisustus. Neutraali. Paljon parempi kuin kaljan maku. Baarista on hyvät näkymät Hesarin alkupäähän, mutta valitettavasti suoraan Piritorille ei Efeksen ikkunoista näe. Siitä Leijonakuningaskebabpitsasta on varmaan hyvä tiirailla tapahtumien keskipisteeseen.

Efekselle soisi menestystä, sillä kahden vuoden odottelu baarin avaamiseksi on varmasti koetellut (mukavalta vaikuttavan) omistajan hermoja ja pankkitiliä. Harmi, että nimikko-olut on niin huonosti valittu. Varsinkin, kun Turkissa on parempikin vaihtoehto.

Jos baari piti turkkilaisen oluen mukaan nimetä, miksei sitä nimetty Peraksi:

pera

Mainokset

Kustaa Vaasa on kuollut

Voi jumalauta. Miksi? Tämä on hirveää.

Mietin pitkään, että jättäisin tämän tekstin noihin kuuteen sanaan. Tuollainen nimittäin oli ajatusketjuni, kun vietimme viime lauantaina noin 15 minuuttia uusitussa Kustaa Vaasassa.

Paikka on remontin myötä kustu täysin.

Lokakuussa 2014 Kustaa Vaasa meni kiinni, koska koko talo meni remonttiin. Kävimme silloin heittämässä Kusivaasille hyvästit ja jäimme odottamaan remontin valmistumista.

Koko tila on rakennettu uusiksi, vaikka vanhan Kustun tunnistaakin pohjaratkaisusta. Tiski on siellä missä ennenkin, samoin vessat. Se tiskin viereinen kulmapöytäkin on suurinpiirtein samanlainen.

Kaikki muu onkin muuttunut. Käsittämättömään suuntaan. Yleisilme on jostain syystä valkoisen ja oranssin yhdistelmä. Keittiön teräspinnat hohtavat avonaisen baaritiskin takaa pitkälle saliin. Seinille ja kattoon on kiinnitetty eurolavoja, jotka näyttävät siltä, ettei niitä ole ikinä käytetty. Ehkä ne on vartavasten sisustuskäyttöön tehtyjä design-eurolavoja. Se sopisi kuvioon. Kaikki salin pöydät ja tuolit ovat korkeita, joten tuolilla istuu kuin syöttöjakkaralla. Seinänvierustan loosissa istuessa tulee sellainen olo, että täällä ei saa olla kauaa.

(Kuvia voi käydä katsomassa instagramista tagilla #kustaavaasa. Tästä saa melko hyvän käsityksen uudesta tilasta. Paitsi että oikeasti se näyttää rumemmalta.)

Koko paikasta tulee itse asiassa sellainen fiilis, että istuu jonkin olevinaan trendikkään ravintolan ”loungessa” odottamassa, että pääsee syömään. Mutta ei, ei täältä pääse mihinkään. Paitsi onneksi pois.

Onpa mukavaa.

Onpa mukavaa. Kuvassa myös surullisenkuuluisia eurolava.

Niin, periaatteessahan Kustaa Vaasassa istutaan ravintolan loungessa. Nykyään sieltä saa nimittäin ruokaakin. Ja minkälaista! Onko ÄIJJEMPÄÄ listaa nähty edes ABC:llä? Ajatteliko kukaan vanhassa Kustaa Vaasassa, että saisipa täältä 15 euroa maksavat lohipullat? Tai ylipäätään Vaasankadulla. Tai missään.

Kallion, tai vähintään Vaasankadun aidoimmasta, välittömimmästä, rennoimmasta paikasta on tullut ehkä koko Kallion paskin. Yhden käyntikerran perusteella en keksi yhtään syytä, jonka takia tulla uusittuun Kustaa Vaasaan takaisin. Vanhassa Kusivaasissa niitä oli lukuisia.

Se on ymmärrettävää, että remontin myötä paikan henki muuttuu. Uusia suuntia haetaan ja kaikenlaista kokeillaan. Mutta harvoin paikassa onnistutaan tekemään lähes sataprosenttinen tason alennus. Pari melkein positiivista asiaa uuteen Kustaa Vaasaan kuitenkin liittyy:

  1. Vessassa kehtaa käydä paskalla, mutta sekin lähinnä hävettää. Ennen ei olisi uskaltanut – ja hyvä niin.
  2. Kalja ei ole ihan niin kallista kuin olisi odottanut. Tuopin hinta on noussut maltilliset 30 senttiä, mikä on melko normaali vuosikorotus. Toisaalta: 0,4 litraisen tuopin myyminen hintaan 4,20 tarkoittaa oikean ison tuopin hinnaksi 5,25 euroa. Eli onhan se nyt ihan helvetisti, Kalliossa.

Hyvä mittari baarin viihtyvyydelle on seuraavanlainen: Jos sattuisit baariin vieraalla paikkakunnalla (ulkomailla tai kotimaassa) ilman mitään ennakkotietämystä, kiittelisitkö itseäsi valinnasta?

Uusittu Kustaa Vaasa epäonnistuu tässä testissä täydellisesti. Jos jossain Seinäjoella tai Münchenissä eksyisi tällaiseen baariin, sitä joisi kaljansa mahdollisimman nopeasti ja lähtisi etsimään seuraavaa paikkaa. Ja koko ajan vituttaisi. Niin kuin nytkin kävi.

Kustaa Vaasa saa meiltä tylyn tuomion: eipä tarvitse käydä enää koskaan uudelleen.

Se on sääli, koska vanha Kustu oli Vaasankadun parhaimmistoa. Kuten sanottua, kävimme viimeksi Kustaa Vaasassa juuri ennen remonttia. Kirjoitin miestenvessasta ottamani kuvan alle ”Tätä ei tule ikävä.”

Olin väärässä.

RIP Kustaa Vaasa. Oli hauska tuntea.

Tuoppi: 4,20 euroa; 0,4 litraa; Sandelsia.

Käytyjen baarien määrä: 65.

Viimeiset pari kaljaa Kustaa Vaasassa? Siltä näyttää.

Viimeiset pari kaljaa Kustaa Vaasassa? Siltä näyttää.

Kurvin baarit, osa 3: Wanha Mestari, Madame Kurvi, William K.

Tämä teksti on osa Kurvin baareja käsittelevää sarjaa, jossa kirjoitamme kaikista alueen baareista viikolla, joka huipentuu viidenteen Kallio Block Partyyn lauantaina 1. elokuuta 2015. Lue myös sarjan ensimmäinen ja toinen osa

Kurvin baarit -sarjan viimeisessä osassa kävimme suorittamassa jäljellejääneet baarit läpi. Ennako-odotukset eivät olleet kovat, sillä tämä kolmikko on syystäkin jäänyt viimeiseksi. Ketjubaarit eivät ole koskaan olleet lähellä sydämiämme. Pakko ne oli kuitenkin käydä tsekkaamassa.

Hämeentie 35. Ma-to 15-00, pe-la 14-02, su 14-22.

Hämeentie 35. Ma-to 15-00, pe-la 14-02, su 14-22.

Wanhan Mestarin terassilla mieleen juolahtaneet vähän yli 20 kysymystä:

1: Miksi täällä on näin vähän ihmisiä?
2: Missähän baarimikko on?
3: Tultiinko me vahingossa Rossoon?
4: Pitäisikö sittenkin mennä terassille?
5: Hei, tästähän näkee suoraan Kurvittaren terassille! Miksei me menty sinne?
6: Onko tää kuitenkin enemmän joku maakuntabaari kuin Rosso? Sellainen johon menee vieraalla paikkakunnalla, kun ei tiedä niitä hyviä ja halvempia mestoja eikä oikein osaa lähteä keskustaa kauemmaksi.
7: Tuleeko tästä terassista sullekin sellainen olo niin kuin istuisi jossain ulkomailla? Täällähän on erillinen tarjoilupiste ja kaikkea. Paitsi että jonkin satoja vuosia vanhan torin sijasta näkymät on vilkkaasti liikennöidylle Hämeentielle ja Lidlin kassoille.
8: Miettiiköhän noi Lidlin kassahenkilöt kuinka usein, että oispa kaljaa, kun ne joutuu koko ajan katsomaan tähän terassille?
9: Vai käyköhän tässä terassilla kukaan?
10: Miksiköhän tuo tarjoilupistekin on kiinni? Kesä ja kaikkea. Toisaalta täällä on kai yksi ihminen töissä. Ja ehkä neljä asiakasta.
11: Mihinköhän nuo kaikki bussit menevät? En ole kuullut puolistakaan noista paikoista, joita niissä lukee. Mikkola? Kulomäki?
12: Mitenköhän paljon tähän kaljaan menee jotain myrkyllisiä pienhiukkasia tuosta jatkuvasta bussiliikenteestä?
13: Pitäisiköhän mennä sisälle? Ei täällä ole oikeastaan edes lämmin. Paska kesä.
14: Toisaalta onko se sisätila yhtään parempi? Kylmältä ja kliinisen ravintolamaiselta näytti.
15: Eikös tässä samassa tilassa ollut ennen joku Martina tai vastaava rossokopio?
16: Onko liian myöhäistä mennä Kurvittareen? Sen terassilla on sentään muitakin ihmisiä.
17 Miksi me ollaan täällä?
18: Miksi tämän paikan nimi on Wanha Mestari, kun tämä on ollut tässä ehkä korkeintaan vuoden.
19: Ja miksi witussa ylipäätään pitää käyttää tuplaveetä tällaisissa ”wanhoissa” nimissä? Tuleeko jollekin oikeasti sellainen fiilis, että ohhoh, nyt on aitoa ja wanhaa?
20: Ehtiiköhän tämän baarin nimi vaihtua ennen kuin tänne tulee seuraavan kerran? Jos tulee.
21: Miksi tulisi?
22: Joitko sä sen jo? Joko lähdetään?

Wanhan Mestarin terassinäkymät.

Wanhan Mestarin terassinäkymät.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, tuulta ei ole nimeksikään. Kiitotie on avoin. On täydellinen päivä lentää. Kurvittaren suunnasta kaartaa ensimmäinen yrittäjä, mutta ei pääse yrittämisestä huolimatta asfaltista irti. Keula nousee, mutta ei. Mutta seuraava on jo valmiina ratikkapysäkillä, ja vauhti on huomattavasti edeltäjää kovempi. Kuluneet reebokit irtoavat kentästä, nousukiito on alkanut. Nopeat lasit suojaavat silmät ilmavirralta, piri suonissa takaa jyrkän nousun.

Kolmea Kaisaa sanotaan yleisesti lennonjohtotorniksi, sillä sen ikkunoista ja terassilta on esteettömät näkymät Kurvin kiitoradoille. Sieltä voi tarkkailla alhaalla pyöriviä pirisukkuloita melko kirjaimellisesta ylemmyydentunnosta käsin. Kolme Kaisaa ei ole kuitenkaan Kurvin ainoa tarkkailuasema. Heti seuraavasta rakennuksesta löytyy Madame Kurvi, joka tarjoaa lähes yhdenveroiset näkymät kiitoteille. Terassia ei ole, joten menoa täytyy katsella sisätiloista.

Madame Kurvi oli ennen Monte Etna, nimestä päätellen italialainen ravintola. Vähän sellainen ”ai niin sekin on olemassa”-paikka. Ainoa kosketus ravintolaan oli kaverin hauskahko ”seisoskelin siinä sporapysäkillä ja mun veli soitti ja sanoi että mulla on rumat vaatteet ja totta kai hämmästyin mutta sitten selvisi että ne on Monte Etnassa ja menin sinne ja oltiin siellä pilkkuun asti, nyt on hirveä darra”-anekdootinpoikanen.

Ei siis tullut koskaan käytyä. Siksi on mahdotonta sanoa, onko paikka muuttanut muuta kuin nimensä ja markkinointinsa (eli ikkunateipit ja oven vieressä olevan käsinkirjoitetun ”HAPPY HOUR 15-21” lapun). Nykyinen sisustus on kuin lentokentän ravintolassa tai kahvilassa. Sopii hyvin lennonjohtotorni-teemaan.

Hal-paa.

Hal-paa.

Pakko se on sanoa: uusi nimi on typerä, samoin logo. Niissä matkitaan tietoisesti Kurvitarta, mikä on uudelta baarilta nolo veto, onhan Kurvitar kiistaton klassikko. Tästä voisi valittaa johonkin tuomioistuimeen, kenties jopa Euroopan unionin ihmisoikeuksista vastaavaan. Madame Kurvi on siitäkin vaikea, että se on työläs sanoa, mutta siitä on vaikea keksiä lempinimeä. Madame – mutta miten sen lausisi? Kurvi? Ei, se on jo koko alueen nimi.

Ja ehkä Madame Kurville olisi syytä keksiä jokin lempinimi. Se on nimittäin, yllättävää kyllä, ihan käymisen arvoinen paikka. Se aikaisemmin mainittu häppäri on nimittäin erittäin edullinen: iso Karhu maksaa 3 euroa. Se on melkein yhtä halpa kuin Kallion halvin baari Saba, jossa sama tuote maksaa vain sentin vähemmän. Madamessa tuopit tuodaan jopa pöytään, onhan kyseessä ihan oikea ravintola.

Ravintolassa juomisessa on se huono puoli, että vaikka olisi miten hyvin syönyt, alkaa ruoan tuoksun nostattaa vettä kielelle. Nettisivujen ruokalistan perusteella kasvissyöjälle on pari annosta, vegaanillekin ehkä yksi. Tosin Madame Kurvi tekee sen saman käsittämättömän virheen kuin moni muukin ravintola: ruokalista on nettisivuilla vain pdf-tiedostona. Tosi kätevää esim. puhelimella selatessa.

Ravintolassa juomisessa on vähän sekin, että yleensä tällaiset perusravintolat eivät ole niitä kaikkein viihtyisimpiä hengailupaikkoja. Sama juttu Madame Kurvissakin. Tila on vähän turhan siisti, vähän liian avoin ja valkoinen. Kaikki on vähän tusinakamaa, ei mitään ainutlaatuista. Röökikoppi on sentään erikoinen varastohuone, josta voi tirkistellä ikkunoiden läpi muiden asiakkaiden pöytiin. Musiikki on linjaa Aerosmith, Dave Matthews Band, Nickelback ja Santanan se levy jossa on vierailijoita kuten Dave Matthews. Siis mukaharmitonta, mutta oikeasti kauheaa.

Näkymät ovat sentään hyvät. Taas yksi sankari lähtee sporapysäkillä nousuun. Hyvää matkaa.

"Tupakointihuoneesta" voi vakoilla ravintolakansaa.

”Tupakointihuoneesta” voi vakoilla ravintolakansaa. Oikeita, ulospäin antavia ikkunoita kopissa ei ole.

Vaihdamme kirjoittajaa tässä kohtaa, älä säikähdä.

Kurvin ruuhkaisimmassa kohdassa, Hämeentien ja Helsinginkadun risteämäkohdassa sijaitseva William K. on aina jotenkin harmittanut minua. Vuodesta 2005 Kurvin taloksi nimetyn rakennuksen kivijalassa toimineessa Oluthuone-ketjun (S-ryhmän) William K:ssa ei sinänsä ole mitään vikaa – ei se nyt tämän yksittäisen baarin syytä ole, että koko ketju on jokseenkin persoonaton ja yrittää olla liikaa irlantilainen, brittiläinen, tai minkämaalainennyttahansa baari. Nimen omaan yrittää.

Harmitukseni syy on kehnoon käyttöön mennyt mainion kokoinen liiketila. Miten hienoa, jos tuossa tilassa olisi jokin hieman persoonallisempi ja edes jollain tapaa rehellisen tuntuinen baari, jossa olisi vaikkapa esiintymislava? Liiketila on iso ja valoisa, joskin hieman matalanpuoleinen. Noh, nyt siinä on William K. ja siihen täytyy tyytyä.

Paksut, pöytiä peittävät matot eivät ainakaan pelasta baarin tuntumaa. Mieleen juolahti useita kysymyksiä mattoja koskien (tekee mieli soittaa Oluthuoneiden edustajalle ja kysyä nämä): pestäänkö pöytämatot? Kuinka usein niitä vaihdetaan? Pestäänkö ja vaihdetaanko ylipäätään? Onko koskaan mitattu, kuinka montaa erilaista bakteerikantaa ja taudinaiheuttajaa noista pöytämatoista löytyy? Miksi pöydillä pitää olla mattoja?

Jälkimmäiseen mietin kaikenlaisia syvällisehköjä selityksiä, että ehkä William K.-ketjussa on varauduttu niin aggressiivishenkiseen kaljan ottamiseen, että tuoppeja pelätään ronskisti pöytien pintaan paiskottavan? Että halutaan ehkäistä meluhaittaa ja lasien rikki kilahtamista? En tiedä. Epätietoisuus ahdistaa.

KUKA LAITTAA MATON PÖYDÄLLE? Jumalauta.

Hieno lippa, paska terassi.

Hieno lippa, paska terassi.

Noh, onhan William K:ssa hyviäkin asioita: iso olutvalikoima, jossa on vaihtuvia kausituotteita ja kaikenlaisia erikoisuuksia. Ja juu, juomalista on muutenkin iso, mutta itseänihän kiinnostavat lähinnä oluet. Lisäksi sijainti on mitä mainioin ja kuten mainittu, on baari iso ja valoisa. Ihan viihtyisäkin, jos itsensä joisi tarpeeksi humalaan. Joskaan ei se oikein ole sellainen paikka, jossa kehtaisi olla humalassa, lentäisi ehkä ulos jos alkaisi sössöttämään.

William K. lienee sellainen äfter vörk -paikka ja kenties Kurvissa jollekin osasta porukkaa turvallinen vaihtoehto. Ehkä sinne vie kyläilemään saapuvat iäkkäämmät sukulaiset mieluummin kuin Pääskyyn tai Siimaan. Eivätpähän säikähdä. Mikäli ketjuravintolan tuoma turvallisuus ja suuri olutvalikoima ja rauhallinen ilmapiiri kiinnostavat, saattaa William K. olla sinun paikkasi.

William K:ssa voi juoda itsensä sekä pöydän että maton alle.

William K:ssa voi juoda itsensä sekä pöydän että maton alle.

Käytyjen baarien määrä: 63.

Wanhan Mestarin tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,90 euroa.

Madame Kurvin tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,80 euroa. (Happy hour 15-21:00, jolloin tuoppi 3,00 euroa.)

William K:n tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,70 euroa.

Heinähattu on koirien paikka

Vaasankatu 23. Auki neljästä kahteen.

Vaasankatu 23. Auki neljästä kahteen.

Suurehko lasinpalanen kirskahti kantapään alla ikävän kuuloisesti, mutta ei tehnyt tuhojaan. Oli joku alkuviikon mitätön päivä. Jollakin edeltävistä asiakkaista oli hajonnut tuoppi Heinähatun pöytään. Hajoamisesta muistuttivat pöytämme alla kilahtelevat lasinkappaleet.

Aina lasinsiruja nähdessä tekee mieli kehittää tarina lasin rikkoutumiseen johtaneesta tapahtumaketjusta. Onko lasin rikki sirahtamiseen liittynyt draamaa? Tappelu? Vai onko joku vain humalaspäissään tai muuten huolettomasti liikehtiessään tipauttanut lasin lattiaan vahingossa?

Muutama vuosi sitten eräänä kesäisenä päivänä saavuin Heinähattuun ja baarin edustalla nökötti ambulanssi, jonka vierustalla tutkittiin verisen miehen kasvoja. Heinähatun terassilla ja sisätilojen lattialla oli verta, ja baarimikko lakaisi lasinsiruja pois kadulta. Silloin tilanteeseen oli liittynyt draamaa, jonkinlainen ryppy rakkaudessa. Mies oli ilmeisesti lyönyt itseään tuopilla naamaan.

Verinen mies vietiin ambulanssilla tikattavaksi lähimpään sairaalaan, baarimikko pyyhki veret pois lattioilta ja paikalle jääneet hakivat lisää kaljaa.

Noin puolen tunnin kuluttua verinen mies palasi Heinähattuun, kun oli saanut kasvonsa kursittua kasaan. Miehen partaan oli jäänyt hyytynyttä verta, mutta se ei haitannut. Tuoppi nousi huulille kuin aiemminkin. Kukaan ei enää muistanut tapahtunutta, tai halunnut puhua siitä. Kalja maistui sinä kesäpäivänä samalta kuin muinakin päivinä, joskin verisen miehen kaljassa saattoi olla rautainen sivumaku.

Heinähattu ei ole "rock-henkinen", Heinähattu vain on.

Heinähattu ei ole ”rock-henkinen”, Heinähattu vain on.

Tuona mitättömänä maaliskuisena alkuviikon päivänä, kun me Heinähattuun sujahdimme synkeän tuulen tieltä, ei lattialla kilahteleviin lasinkappaleisiin kaiketi ollut liittynyt draamaa. Poimin suurimmat sirpaleet lattialta ja kiikutin ne baaritiskille, jolloin baarimikko selvästi huolestui ja tarttui harjaan ja rikkalapioon.

– Olisipa ollut inhottava, jos koira olisi astunut tuommoiseen. Toivottavasti ei jäänyt mihinkään siruja, jos tulee vaikka koiria, pohti lasinsiruja siivoava baarimikko.

Niin, koiria. Baari, jossa on keltaiset seinät, kaljan saa kolpakossa, ja jonne saa tuoda koiria, on ehdottoman pakosti erittäin hyvä paikka. Paitsi, jos ei pidä oluesta, keltaisesta tai koirista, mutta mitäpä sellaiset henkilöt Heiniksessä tekisivätkään.

Ehkä tässä voisi puhua siitäkin, miten Heinähattu on ”punk-henkinen” ja aidosti ”rock” ilman glamoröösiä kiiltoa ja nahan napinaa, mutta se on sen verran väsynyttä paskaa, etten edes aloita. Olen kuullut kaduilta juttuja, miten jotkut on ajettu baarista pois, kun eivät sopineet ulkoisilta ominaisuuksiltaan baarin ”skeneen”. Jotenkin epäilen tätä tarinaa. Niin monenlaisia kulkijoita on Heinähatussa nähty.

Heinähatussa tapaa usein Pää Kii -yhtyeestä tutun punkkarismies Teemu Bergmanin, joka toisinaan soittelee levyjä Heiniksessä (vanhaa punkia pääasiallisesti, sinänsä yllättävästi). Vakiohahmo baarissa on myös vanha, arvokkaasti pukeutunut mies, joka tulee Heinikseen täyttämään iltapäivälehtien ristisanatehtäviä. Näiden kahden hahmon väliin mahtuu monia erilaisia persoonia ja ilmestyksiä.

Hyvä asia: kalja myydään kolpakoissa!

Hyvä asia: kalja myydään kolpakoissa!

Heinähatussa on monta hyvää asiaa, mutta tässä muutama:

– Haalarikielto. Pahoittelut kaikille villeille opiskelijasakeille, mutta Heinähattuun ette ole haalareinenne tervetulleita. Heinähattu pelastaa erilaisten approjen aikaan, sillä siellä eivät haalarit suhise ja baariin jopa mahtuukin.

– Sinne saa viedä koiran. Muita Kallion baareja, jonne saa eläinystävänsä kera mennä, löydät lisää täältä.

– Aitous. Heinähattu ei yritä olla mitään. Se on Heinähattu. Se on rehellisen rosoinen kalliolaisbaari, jonka ilmassa tuntuu miesten vessan toisinaan raolleen unohtuvasta ovesta leijaileva kusen ja paskan hajujen leppeä yhdistelmä.

– Heinähatun terassi on ehkä Vaasankadun paras. Se on sijainniltaan otollinen: vilkkaassa kohtaa Vaasista, missä voi bongailla ohikulkijoita. Lisäksi siihen paistaa aurinko iltaan saakka.

Tuoppi: Laitilan Kukkoa; 0,5 litraa; 4,70 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 54.

Kallion ainoa baari, jossa peruskalja on Laitilan Kukkoa?

Kallion ainoa baari, jossa peruskalja on Laitilan Kukkoa?

Yksin päiväkaljalla Sivukirjastossa

Tämä kirjoitus on tehty vanhan koulun tyyliin: kynällä paperille paikan päällä.

Tämä kirjoitus on tehty vanhan koulun tyyliin: kynällä paperille paikan päällä.

Onnellisessa parisuhteessa on tärkeää, että voi välillä ottaa omaa tilaa. Sama pätee baareissa käymiseen. Baarissa yksin istuminen keskellä päivää on vähintään top-kolmosessa, kun puhutaan baarissa istumisen eri muodoista.

Ensinnäkin: Lähenee sataprosenttista faktaa, että kalja maistuu parhaalta päivisin. Yksin maistellessa makuun voi keskittyä vielä paremmin. Nautiskelu ja mindfulness tulevat kuin itsestään.

Toisekseen: Ihmisten tarkkailu on helpompaa yksin kuin seurassa. Vieraiden pöytien keskustelujen kuuntelu on huomaamatonta. Yksin hiljaa istuva saa lähes aina istua yksin ja hiljaa. Tätä kirjoittaessa, lauantaina kello 15.20 lSivukirjastossa, keskellä baaria istuu kovääninen Trivial Pursuit -seurue. Jos täällä olisi vaikka kaksistaan, alkaisi nousuhumalainen hörötöys ja huutaminen ärsyttää heti. Nyt seurue on kuin talon tarjoamaa viihdettä.

Kolmanneksi: Lukeminen. Oluen juominen ja lukeminen! Humaltuminen ja proosan lukeminen. Hyvän lehden lukeminen. Jopa runojen lukeminen. Kaikki tämä onnistuu parhaiten nimenomaan oluen äärellä.

Neljäntenä: Ikkunasta ”kaupungin vilinän” seuraaminen. Yksin on aina syytä istua ikkunapaikalla, jotta voi seurata sekä baarin tapahtumia että ulkomaailmaa.

Ikkunan ääressä istuminen maksimoi myös satunnaiskohtaamiset. Vaikka yksin istuessa lähtökohtaisesti haluaakin istua nimenomaan yksin, on joskus virkistävää törmätä tuttuun, joka liittyy oluen tai parin ajaksi seuraan. Tämä on erityisen hyvä sattumus silloin, kun on istunut jo tovin ja oma seura alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää. Kannattaa siis aloittaa baarin perältä ja siirtyä ikkunanpieleen myöhemmin.

Päiväkalja on tyypillisesti parhaimmillaan spontaani tapahtuma, hetken mielijohde. Voi siihen silti varautua. Seuraavat asiat ovat lähes välttämättömiä:

– Lukemista. Pari laatulehteä (The New Yorker, Parnasso) tai hyvä kirja. Yleensä omaelämäkerralliset toimivat parhaiten.
– Kirjoitusvälineet. Nämä voi yleensä lainata myös baarista. Usein ajatus lentää kaljan siivin uusiin sfääreihin ja hyvät jutut on aina syytä kirjata ylös.

Tietokone kannattaa jättää kotiin, sen tuominen baariin on vain tyhmän näköistä. Samoin kännykän laturi. Jos akku loppuu, sitten loppuu. Niin oli tarkoitettu. Yksin päiväkaljalla on syytä pitää aistit auki maailmaan – tai vaihtoehtoisesti sukeltaa syvälle omaan itseen. Maailman ja oman itsensä tarkkailu ja analyysi ovat yksin juotujen päiväkaljojen parasta antia. Tällaista läsnäoloa saa harvoin harjoittaa, joten tilaisuuden ollessa otollinen on siitä syytä nauttia.

Tärkeintä on osata lopettaa ajoissa. Kotona kannattaa käydä syömässä ja vaikka nukkumassa ennen iltaa. Muuten saattaa venyä ja pahasti.

Sivukirjastossa tuopit ovat komeita ja kalja loistokasta.

Sivukirjastossa tuopit ovat komeita ja kalja loistokasta.

Sivukirjasto on täydellinen baari niin päiväkaljoitteluun kuin yksinäiseen tuoppiin tuijotteluunkin. Kannattaa siellä tosin käydä seurassakin ja iltaisin. Me kävimme muun muassa jouluaattona pulkanlaskun ohessa, hyvin Sivukirjasto palveli silloinkin. Tila on viihtyisä ja sopivan hiljainen (jos vieressä ei ole äänekästä Trivial Pursuit -seuruetta) sekä päivisin melko väljästi kansoitettu. Iltaisin olemme usein Sivukirjastoon yrittäneet, mutta harvoin sinne on mahtunut. Kannattaa silti yrittää, kyseessä on kuitenkin yksi alueen viihtyisimmistä paikoista, josta on vaikea keksiä mitään pahaa sanottavaa.

Sivukirjaston paras puoli on kuitenkin helppo nimetä: laaja ja vaihtuva olutvalikoima. Baarissa on Linjojen ja Karhupuiston alueelle poikkeuksellinen erikoisolutvalikoima, Kallion alueellakin vertoja vetänevät vain Ølhus Oslo ja Hilpeä hauki. Vaikkei erikoisemmista – ja sitä myöten kalliimmista – oluista niin välittäisikään, näkyy valikoiman laajuus myös siinä, että Sivukirjaston halvin hanabisse on Nokian Panimon Luomu Pilsiä (4,70 e / iso tuoppi). Se on hyvää olutta. Peruskarhuakin saa 4,80 euron tuoppihintaan, joten mistään erityisen kalliista paikasta ei ole kyse. Usein kyllä tulee testattua niitä kalliimpiakin vaihtoehtoja, mm. Anchor Breweryn – jonka suuri, maalattu logo koristaa Sivukirjaston seinää – Liberty Aleen. Se on todella hyvää olutta.

Tietovisa Sivukirjastossa on maanantaisin 18:30, mutta siitähän me kirjoitimmekin jo. Jotain kanakoreja, ”dippaajan unelmia” ja muuta syötävää baarista voi myös tilata, mutta aika bulkkikamalta vaikuttavat. Välipalalla kannattanee mieluummin käydä vaikka entisessä Harrin nakissa, joka löytyy ihan vierestä.

Tuoppi: Nokian Panimon Luomu Pilsiä; 0,5 litraa; 4,70 euroa. (Iso Karhu 4,80 euroa.)

Käytyjen baarien määrä: 52.

Meri Pub ja Sir Oliver – suojasatamat Merihaan tuulessa

Merihaka on kaupunginosa, jossa pitää majaansa 2300 ihmistä ja 1000 autoa. Kaupunginosa, joka on rakennettu harmaasta betonista, kylmästä merituulesta ja demareista. Studio Julmahuvissa Merihakaa kuvailtiin avaruusajan metropoliksi, Me Stallarit -ohjelmassa kaupunginosaan kiteytyi kokonainen vuosikymmen ja sen aatteet. Mikään ei liene Helsingissä niin leimallisesti 1970-luvulta kuin Merihaka.

Merihaassa on myös kaksi baaria, Meri Pub ja Sir Oliver. Ne sijaitsevat noin virtsanheiton päässä toisistaan, kaupunginosan keskellä olevassa liiketoimintarakennuksessa. Baarikierroksen voi siis suorittaa nopeasti – tai syvällä hartaudella, molempien paikkojen tunnelmasta nauttien.

meripub01

Tässä pitäisi nyt varmaan lukea ”Karhumetsällä” tai jotain vastaavaa. ”Paikallista luontoa” voisi olla toinen.

 

Kierros kannattaa aloitta Meri Pubista. Se sopii päiväkaljoitteluun erinomaisesti, sillä se on pieni ja siellä ei soi musiikki juuri koskaan. Perjantai-iltana puolenyön aikoihin Meri Pubin ainoasta televisiosta tuli snookeria, tietysti äänillä varustettuna. Mitään muuta äänielementtejä kapakassa ei ollut. Paikalla oli – ennen isohkon seurueemme paikallesaapumista – ehkä noin kolme asiakasta. Kaikki selkeästi paikallisia kantiksia ja kaikki hyvin hiljaa mietteissään. Tosin heti kun sain perseeni penkkiin, alkoi viereisen pöydän mies  kommentoida, että alle kolmekymppisten ei pitäisi käyttää kännykkää julkisesti. Kun sanoin, ettei seurueessamme ole juurikaan yli kolmekymppisiä, korjasi mies, että alle kaksvitosten ei pitäisi käyttää kännykkää julkisesti. On kuulemma aikuisten tutti se puhelin. Keskustelu mielipiteestä oli mahdotonta (yritin ehdottaa, että ehkä joskus on tärkeää käyttää puhelinta, esim. lukea jokin viesti tai vastata siihen), mutta onneksi mies katosi mystisesti heti kun silmä vältti. Mikä lie henkimaailmaan kännykkäetiketin vartija.

Eikä mies pahalla asiaansa sanonut. Meri Pubissa on usein ystävällinen tunnelma. Kävimme joskus kesällä kävelyllä Merihaan idyllisissä maisemissa ja kun arvoimme hetken Meri Pubin edessä, että mennäänkö sisään vai ei, alkoivat baarin edessä tupakalla olevat herrasmiehet rohkaista meitä käymään sisään. Meri Pubissa on kuulemma käynyt porilaisiakin, eikä heitäkään ole pahasti kiusattu.

Poliittinen kannanotto Meri Pubin miestenhuoneessa.

Työvoimapoliittinen kannanotto Meri Pubin miestenhuoneessa.

Meri Pub menee kiinni kahdelta, joten pilkun jälkeen on luontevaa siirtyä nurkan taakse Sir Oliveriin. Siinä missä Meri Pub on hiljainen ja pieni, on Sir Oliver äänekäs ja suuri. Baarin päätila on hallimainen sali, jota reunustavat tiski, tupakkakoppi, esiintymislava ja muutama katettu loosi. Keskellä on lisää looseja, salin sivulla pari erillistä tilaa biljardipöydille, darts-tauluille ja niin edelleen. En ole koskaan istunut muualla kuin pääsalin puolella, vaikka Oliverissa on monta kertaa tullut käytyäkin.

Tällä kertaa istuimme pöytään, jossa oli yksi tyhjä tuoppi ja noutopizzalaatikko, jossa luki ”Pizzattaako?” Ei pitsattanut, mutta kaljaa teki mieli. Sitä onneksi sai nopeasti. En muista, että olisin Sir Oliverissa koskaan joutunut jonottamaan hirvittävän pitkään. Kaljan lisäksi tiskiltä voisi ostaa virallisen Sir Oliver -paidan, mutta en tiedä missä voisin käyttää vaaleansinistä kauluspaitaa, jossa on sekä Sir Oliverin että lonkerofirman logot.

siroliver3

Sir Oliver katetusta loosista nähtynä. Esim. Bar Labissakin on tämä samanlainen sisustusratkaisu, jossa joidenkin pöytien päälle on rakennettu erillinen katos. Vähän niin kuin istuisi jossain rantamajassa, vaikka onkin baarissa. Eipä tarvitse pelätä sadetta.

Esiintymislava on viikonloppuisin ahkerassa käytössä. Usein Sir Oliverissa on tullut nähtyä hirvittävän huonoja musiikkiesityksiä, eikä aina ole ollut kyseessä innokkaat karaoke-esiintyjät. Siellä soittaa ihan bändejäkin. Pääosassa on kuitenkin karaoke, jota pääsee ainakin viikonloppuiltaisin harjoittamaan. Listalla ovat ne suomalaisen karaoken vakiot: paratiisit, hopeiset kuut, kuumat moottoriet, suklaasydämet. Kerran olen Sir Oliverissa nähnyt amerikkalaisen naisen vetävän Gwen Stefanin Hollaback Girlin, joka laajensi käsitystäni karaokesta. Aina ei tarvitse olla synkkä, herkkä tai paikoillaan.

Koska Sir Oliver on kolmeen asti auki ja siellä on karaokemahdollisuus, vetää se paljon asiakkaita puoleensa. Perjantaina siellä oli kaiken lisäksi Kallion vasemmiston pikkujoulut. Kahden jälkeen baarin kollektiivinen humalatila oli väkevä kuin arkipyhänä, jos ei ihan juhannuksen tasolla kuitenkaan. Tarpeetonta huojumista, huutamista ja juomista oli liikkeellä. Tunnelma muistutti nyt ja on monena aikaisempanakin kertana muistuttanut jonkinlaista kevytversiota Städäristä eli Stadin Tähdestä. Ei liene väliä, minkälainen baari on, jos se on pidempään kuin kahteen asti auki. Asiakkaita riittää ja asiakkaat viihtyvät.

Päivällä Sir Oliver on rauhallisempi. Edellämainittuna kesäisenä Merihaka-päivänä kävimme Oliverissa kaljalla. Asiakkaita oli noin neljä, yksi heistä vanhempi mies, joka puhui puhelimeen jotain radioamatööripuheen kuuloista asiaa ja kirjasi lehden kulmaan numeroita ja kirjaimia. Istuimme itse asiassa samassa pöydässä kuin tälläkin kertaa. Pöydällä ei silloin ollut pizzalaatikkoa.

Tällä kertaa mekin viihdyimme pilkkuun asti, minkä jälkeen oli suunnistettava kotiin. Merihaasta ei ole pitkä matka meille, mutta jatkuvasti joka suunnasta vastoin kasvoja puhaltava tuuli teki yökävelystä matkaansa pidemmän. Mieli kaipasi unta ja keho ravintoa. Alkoi pizzattaa. Onneksi kotimatkalla, Kolmannelal linjalla, on Ravintola Linja, josta saa nykään pizzan hintaan 6,90. Kelpo diili, kelpo pizza ja kelpo päätös illalle Merihaan betonisessa sydämessä.

Mainos toimi.

Mainos toimi.

Meri Pubin tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 3,80 euroa.

Sir Oliverin tuoppi: Karjalaa; 0,5 litraa; 5,00 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 50.

Fun Bowling on yhtä kuin kaljanjuontia lainakengissä

Ensimmäinen mielikuvani keilaamisesta on seuraavanlainen: Amerikka, liuta keski-ikäisiä miehiä, kaikilla matchaavat paidat, joiden selkämyksissä lukee ”BADASS SEXY BOYS BOWLING CLUB”, tai jotakin sen suuntaista. Mielikuvani ei siis sopinut lainkaan yksiin Kallion Urheilutalon Fun Bowlingin kanssa.

Tunnustus: mielestäni keilaaminen on paskaa. Mutta lukiosta saakka tuntemani rakas ystäväni organisoi kaveriporukallemme keilausillan, joten sysäsin omat mieltymykseni ja mielipiteeni syrjään ja antauduin avosylein ja villivarsan lailla Helsinginkadun alla avautuvalle keilahallille. Etenkin kuultuani, että kyseisestä paikasta saa kaljaa.

Helsinginkadulta sisään astuttaessa ensimmäinen aistielämys Urheilutalossa on uimahallista luikerteleva kloorin tuoksu, joka tuo mieleen ala-asteen uimaretket ja ehkä erään kesän, jonka aikana pesin eri taloyhtiöiden saunoja. Muutaman kerroksen rappusia alaspäin laskeuduttuaan kuulee keilojen kolinaa, rock-henkistä musiikkia ja keilaamisen vilpittömiin iloihin antautuneiden yksilöiden kiljahduksia. Lunastin itselleni lainakengät kahden euron hintaan, ja tokihan toiseen käteen oli saatava turvaa tuova tuopillinen olutta (4,80 e). Keilahallissa vallitsee rauhoittava hämärä, jonka suojissa on helppo juoda olutta. IMG_9075 Kukaan seurueestamme ei ollut mitenkään erityisen hyvä keilaaja, tai kovin tosissaan. Olimme varanneet seitsenhenkiselle seurueellemme kaksi vierekkäistä rataa, ja toisella radalla sattui olemaan hieman enemmän kilpailuhenkisiä suorittajia kuin omallamme. Omana pelitaktiikkanani oli ns. tisseinläpsyttely ja oluen juominen – eli hyvin rento, enkä jaksanut pahastua vaikka toisinaan keilapallo lipsahti ränniin.

Viereiseltä radalta kantautui toisinaan sadattelua ja nähtiin myös melko hienoja tuuletuksia muutaman täyskaadon tullessa. Keilahallin hämärässä ja omaan ”suoritukseen” niin ”keskittyneenä” (eli olueen) ei tullut kauheasti havainnoitua ympäristöä.

Tuona lauantaisena iltana suuri osa paikalla olleista keilaajista oli sellaisia nuorehkoja kaveriporukoita, jotka samaan tapaan meidän kanssamme lipsauttavat suuhunsa muutaman iltaa aloittavan oluen, jonka jälkeen siirtymä lienee seuraava a-oikeudet hallussaan pitävä juottola. Toisella puolellamme keilasi keski-ikäinen kaverusporukka, joilla taisi olla samat suunnitelmat illan jatkon osalta kuin muillakin keilapalloja radalle huljauttelevilla.

”Fun” bowling.

Video, jonka anniliini (@anniliini) julkaisi Tammi 10, 2015 at 7:45 PST

Nyt joku nokkela saattaa tuhahtaa, että hetkinen – eihän tämä ole baari! Että nyt kusetetaan lukijaa luulemaan, että on tullut suoritettua baarikäyntejä, vaikka todellisuudessa ollaan käyty ”urheilemassa”. Tämä onkin ehkä enemmän sellainen bonusteksti – että katsokaa! Myös keilahallista saa kaljaa ja siellä on myös tupakkakoppi! Joskin tupakkikopin funktio on mielestäni hieman kyseenalainen tässä sijainnissa, koska aikas sutjakasti sitä joutuu syöpäkääryleen henkäisemään, mikäli sen mielii keilavuoronsa ohessa ehtiä.

Huomio: seuraavana päivänä kaikilla seurueessamme keilanneilla sattui pään lisäksi myös vasempaan pakaraan. Rankka laji! Myös oikean käden kyynärvarren lihakset olivat jokseenkin käytetyn tuntuiset. Menihän se urheilusta siis, osittain ainakin.

"Fun bowling"

A post shared by Tomi (@tomistro) on

Tuoppi (muovinen, koska urheilu): Koffia; 0,5 litraa; 4,80 euroa.

Pressaparissa itsenäisyyspäivänä – ”Jos olet ulkona, varmasti paleltaa”

Pohdimme itsenäisyyspäivänä mihin baariin sitä menisi juomaan parit tuopit. Ei tullut mieleen mitään ”isänmaallista”, mikä lienee ihan hyvä asia. Olisi outoa, jos jossain roikkuisi Suomen lippu ja presidentin kuva seinällä. Siitä tulisi  luotaantyöntävä olo, koska isänmaallinen kuvasto yhdistyy nyky-Suomessa lähinnä epämiellyttäviin asioihin – tai vielä pahempiin.

Mutta itsenäisyyspäivähän on nykyään oikeasti presidentin juhla. Päivä ei ole niinkään Suomen kuin kuninkaan syntymäpäivä, vaikka en tiedä kuuluuko linnan juhlien etikettiin lahjojen vieminen päivänsankarille. Todennäköisesti ei. Mitä edes viedä Suomen kuninkaalle? Kasmir-talouspaperia?

No, joka tapauksessa. Itsenäisyyspäivä, presidentti, kaljat. Loppujen lopuksi aika helppo yhtälö: suorinta tietä Pressapariin.

pressapari

Wallininkadun ja Kolmannen linjan kulmassa sijaitseva baari on suoraviivaisesti nimetty: Tarja Halonen ja Pentti Arajärvi asuivat talon ylimmässä kerroksessa, joten katutason baarin nimi on Pressapari. Yksinkertaista. Ehkä ihan hyvä, että Suomessa presidentillä on virka-asunto, sillä en osaa edes kuvitella miltä tuntuisi asua talossa, jossa on oman aseman mukaan nimetty baari. Tai no, olisihan se siistiä. Tosin en kyllä koskaan kävisi baarissa, jonka nimi on Bloggaaja.

Monesti tässä blogissa on tullut baarin kohdalla mainittua, että se ei kuulu ns. vakiovalintoihin. Illanvietto- tai päiväkaljapaikkaa miettiessä tulee aina valittua niiden muutaman joukosta, eikä kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja tule ajateltua. Osittain siksi aloimme tätä blogia pitää, jotta tulisi laajennettua repertoaaria. Pressapari ei näihin pomminvarmoihin vakiovastauksiin kuulu, mutta on tukevasti siellä jossain kakkostasolla: baari, johon tulee silloin tällöin mentyä, kun ei jaksaisi mennä niihin peruspaikkoihin, eikä oikein keksi muuta. Pressapari tuo vähän vaihtelua – onhan se ihan eri suunnalla kuin Hesari tai Vaasankatu! – mutta silti takuuvarman ok-tason illan. Tuoppi on edullinen, tilaa on riittävästi ja koko kokonaisuus jotenkin harmiton.

Sen verran usein Pressaparissa on tullut käytyä, että joitain rutiineja on syntynyt. Olen aina istunut baarin takaosan pöydissä, oli seuralaisia sitten yksi tai kymmenen. Etuosa on ehkä sisustukseltaan viihtyisämpi, onhan siinä ne ikkunat ja kaikki, mutta minusta tuntuu, että se on varattu vakioasiakkaille eli ns. ammattilaisille. Ihan niin kuin etuosan pöydissä istuisi aina samat tyypit, vaikka ihmiset vähän vaihtuisivatkin. Itsenäisyyspäivänäkin sieltä kuului hyvin, hyvin matalaa ja louhikkomaista puhetta ja naurua. Viinaa on juotu, röökiä on poltettu. Juhlapäivän kunniaksi yhdellä asiakkaista oli puku päällä ja prenikat rinnalla. Pöytäkaveri taisi olla verkkareissa.

Kas näin nousee tuoppi ja tuoppi nousee näin.

Kas näin nousee tuoppi ja tuoppi nousee näin.

Pressapari on oikeastaan vanhan ajan kapakka. Tiiliseinää, tummaa puuta. Koristeet ovat messinkiä, väreillä ei iloitella. Tilasta tulee mieleen monet M.A. Nummisen Baarien mies -kirjan kuvailut. Olikohan ennen, vaikkapa 1980-luvulla, kun Numminen on kirjansa kirjoittanut, baareissa niin paljon televisioita kuin nykyään? Vaikea uskoa, laitteet kun olivat niin isoja ja varmasti kalliitakin. Nykyään jättiruudun saa halvemmalla kuin hyvän talvitakin ja ne ovat isompia kuin kalliolaiseen yksiöön mahtuva ruokapöytä.

Televisiot tulivat mieleen siksi, että Pressaparin takaosan päätyseinässä on iso televisio, joka on sillä tavalla rikki, että sieltä ei tule muuta ohjelmaa kuin jotain mahdollisimman epäkiinnostavaa urheilua. Eli käytännössä jotain talvilajia, siis jääkiekkoa tai ampumahiihtoa. Silti sitä on pakko tuijottaa, kun se on niin helvetin iso ja keskellä näkökenttää. Tästä on monesti tapeltu niiden kanssa, jotka joutuvat istumaan television puoleisella seinällä ja katsomaan, kun tuoppitovereiden katseet nousevat ylös ja leuat tippuvat alas täysin yhdentekevän urheilukamppailun hypnotisoivan vaikutuksen myötä. Itsenäisyyspäivänä televisiossa ei edes pyöri linnan juhlat, mikä tuntuu älyttömältä. Eivät varmaan näyttäneet sotilasparaatiakaan.

No, ehkä parempi niin. Saimme molemmat juoda kaljamme rauhassa, ei tarvinnut yhden tuijotella televisiota ja toisen sitä yhtä ja sen aukinaista suuta ja tyhjiä silmiä. Pressaparin televisiossa joku joukkue voitti, toinen hävisi. Meiltä jäi näkemättä kahvikapseleista, hylkeennahkoista ja muista järkyttävistä tarveaineista tehdyt iltapuvut. Ei nähty Elastista, Hannesta tai muita fantastisen positiivisia juhlavieraita. Joimme parit kaljat ja lähdimme metrolla ensin keskustaan, sitten Herttoniemeen. Samaan aikaan laiturille sattuivat Lähiöst linnaan -mielenosoittajat. Jostain sentään näki, että pressapari juhlii linnassa syntymäpäiväänsä.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,00 euroa.

Happy hour -tuoppi 3,50 euroa, maanantaista perjantaihin 11-17:00, viikonloppuisin 11-15:00. Bingoa torstaisin klo 18:00. Pakko testata.

Käytyjen baarien määrä: 45.

Tsemppi-Pubi on kuin vanhan sukulaisen luona kävisi

Tsemppi-pubi on niitä paikkoja, joissa kuuluu lukea iltapäivälehtiä, vaikkei muutoin niitä lukisikaan.

Tsemppi-Pubi on niitä paikkoja, joissa kuuluu lukea iltapäivälehtiä, vaikkei muutoin niitä lukisikaan.

Kirstinkadun ja Sturenkadun kulmauksen tuntumassa maltillisten punaisten ikkunatarroitusten takana on oma maailmansa. Tsemppi-Pubin tuntuma on kuin mummolaan menisi: seinillä roikkuu muistoja vuosien varrelta ja radiokanava soittaa jotain vanhasta maailmasta. Seinillä on dokaamiseen liittyviä huumorikylttejä, valokuvia, julisteita, tauluja ja kaikkea satunnaista, mitä nyt ihmiset tapaavat muistojensa joukkoon haalia ja ripustella niitä ympäri asujaimistoaan merkiksi elämästä, joka on jo mennyt. Puuttuu vain raukeasti tikittävä seinäkello, joka puolen tunnin välein muistuttaisi hailakalla kilkattelulla siitä, miten aika mataa armotta eteenpäin.

Tsemppi-Pubin omistavat Eeva ja Rami. Baarin historiikki kertoo Eevan perustaneen baarin jo vuonna 1985. Eeva on Remu Aaltosen äiti, joten baarin omistajakaksikkoa on ihmetelty erinäisissä lööppilehdissä. Seiskassa oli ollut oikein juttu heidän häistään silloin parikymmentä vuotta sitten, kertoi Rami. Remu Aaltonen ja Hurriganes näkyvät myös baarin sisustuksessa, sekä baarin kotisivuilla. Rami kertoo omistajakaksikon laittaneen Remun ja Hurriganesin kuvia baarin kotisivuille, sillä joskus netistä ei vielä löytänyt kuvia bändeistä ja artisteista vain muutamalla klikkauksella, ja yleisö toivoi kuvia.

Näyttökuva 2015-12-30 kello 18.10.57

Eevan ja Ramin tarinaa Tsemppi-Pubin nettisivuilla.

Nyttemmin tiskin takana häärii vain Rami. Eeva on sen verran huonossa kunnossa, ettei hänestä enää ole baaria emännöimään. Rami on Eevan omaishoitaja, ja käydessämme baarissa taannoisena lauantaina, oli tiskillä lappu: ” Suljemme tänään jo kello 17 – omaishoitojuttuja”. Jotenkin siitä lapusta tuli sellainen olo, että vanhuus tulee. Harvoin baarissa ollessa saa muistutuksen omasta kuolevaisuudestaan – yleensähän baarissa on sellainen jokseenkin voittamaton ja vetreä olo. Mutta tuosta lapusta ja seinillä roikkuvista muistoesineistä ja menneestä maailmasta henkivistä tavaroista tuli sellainen kunnioitus ja jokin hyhmeä haikeus.

Toisaalta: Tsempissä riittää myös elämää.

Toisaalta: Tsempissä riittää myös elämää.

Emme ehtineet istua baarissa kovin kauaa – ehkä puolikkaiden tuoppien ajan – kun kanta-asiakkaat jo huomasivat, ettemme kuuluneet joukkoon. Useimmiten tuosta havainnosta tulisi kiusaantunut olo, ja sellainen ”anteeksi, juomme vain nämä ja jätämme teidät tänne rauhassa” -olo, mutta Tsemppi-Pubin kantiksien lähestymistapa oli ystävällinen ja leikkisän utelias.

– Teitä ei täällä ole ennen näkynytkään, oletteko vasta muuttaneet johonkin lähelle? Ihan siis sillä kysyn, kun olen täällä käynyt kaksikymmentä vuotta ja tästä on tullut minulle sellainen toinen olohuone, enkä teitä ole täällä ennen nähnyt, tiedusteli kantismies kysymyksensä ystävällishenkisesti perustellen.

Keskustelunavauksesta syntyi hauska tarinointituokio siitä, miten Eeva ja Rami olivat alkaneet yhdessä pitämään baaria, kirjoittamastamme blogista, Kallion baareista ja siitä, miten Kallio – ja maailma – muuttuu. Myös omistajakaksikon Donna-koira tuli toivottamaan meidät tervetulleiksi ja istui useamman tovin jalkani vieressä.

Donna ei kuulemma hyväksy kaikkia baarivieraita, joten oli suuri kunnia saada tämä karvainen leidi puolelleen jo ensivisiitillä.

Tsemppi-Pubi ei suotta ole legenda baarien joukossa. Lämminhenkinen ja vastaanottavainen tunnelma paikkaavat sen ikävän vajeen, että baari ei ole auki kauhean myöhään. Baari suljetaan jo kello 18. Paitsi tietenkin poikkeustapauksissa, kuten ”omaishoitojuttujen” osuessa aikatauluihin.

Tsempissä olut tarjoillaan hieman vanhanaikaisissa, pyöreämmissä tuopeissa ja olut maistuu tuhdisti oluelta. Ei samalla tavalla vetiseltä kuten useammissa kalliolaisissa baareissa. Baarissa viihtyvä väki näytti tuona lauantaina siltä, että he ovat käyneet Tsemppi-pubissa aina – ja miksipä vaihtaa, kun hyvä on löytynyt.

Tsemppiin on mentävä toistekin.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,70 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 44.

Marraskuinen vitamiinitankkaus Om’pulla

Marraskuinen taivas roikkui niin alhaalla, että sen oli oltava tipahtamaisillaan – ja siltähän oli ehdottomasti suojauduttava. Onneksi Om’pun oranssispetrolihtava sisus oli muutaman askelluksen päässä, eikä baarin ikkunoista ulos katsottaessa kaikki se marraskuiseva harmaus tuntunut enää lainkaan niin painostavalta. Ehkä lohtua toi myös kädessä viileää hohkava tuoppi, jonka sisältämä olut rakensi lämpöä sisuksiin.

LOL APUA, sanoi tuoppi.

APUA, sanoi tuoppi.

Om’pussa tulee käytyä jotenkin hämmentävän harvakseltaan, vaikka paikassa ei ole kerrassaan mitään vikaa. Tai no, oikeastaan on: aivan liian usein tulee sanottua ”ei me nyt voida Om’puun mennä – sehän on aina täynnä”. Näin on tullut sanottua niin usein, että kaikki laskelmat kuulostaisivat vähättelyltä. Mutta tottahan tämä lausuma on: Siltasaarenkadulla Kallion kirkon juurella nöpöttävä Om’pu on useimmiten joko täynnä, tai ainakin melkein. Ainakin niihin kellonaikoihin, kun itse juottolaan mielisi.

Om’pu on tyylillisesti Kallion baareista hivenen fiinimpi – ja se tuntuu myös oluen hinnassa (tuopin hinta on 4,40). Samankaltaista rouhivaa nuorekasta olohuonemaisuutta tapaa Mustan Kissan ja Molotowin yleistunnelmassa ja sisustuksessa, joskin Om’pun nuorekkuus on hivenen rapistunut. Vaikka Om’pun yleisolemus onkin hyvin 2000-luvun alkuun jämähtänyt, ei se tunnu haittaavan ketään – samaan tapaan kuin vuosituhannen alun kuuman muodin mukaiset lantiofarkut, myös Om’pu pitää pintansa katukuvassa. Joillekin saattaa muistua mieleen ennen Helsinginkadun Relaxinin sijoilla ollut Kola?

IMG_5887

Baarin sijainnissa on jotain seikkailuhenkistä: se sijaitsee mäessä. Siltasaarenkallion Om’pun kohtima on noin puolivälissä mäkeä, joten humaltuneimpien on erittäin helppo kieriä mäki alas kohti Hakaniemeä, mutta vaihtoehtona on toki myös urheilullishenkinen konttaaminen mäkeä ylös ja kohti Kallion viekoittelevaa ydinmaata.

Ai mutta se asiakaskunta? No. Se on melkoisen samantapainen kuin useimmissa Kallion baareissa: nuoresta vanhempaan. Toisessa nurkassa narpattavat pipopäiset nuorisolaiset, ja toisessa nurkassa keski-ikäisempi väki puhuu maailman tolasta.

Erään kerran Om’pussa ollessamme katsoi joku vanhemmasta väestä koostuva kokoontuma televisiosta raveja. Oli ehkä keskiviikko, ja siihen nähden sakki oli aika tuhdisti päissään. Nämä olivat sitä porukkaa, joiden nuoruusaikoina miehillä piti kapakassa olla yllään kauluspaita, kraka ja kunnolliset kengät – sen tunnisti iän lisäksi myös tyylistä, jolla drinkkejä sanottiin ”paukuiksi”. He puhuivat karaokesta ja lauloivat välillä. Oli lähdettävä, kun eräs seurueen sedistä puhkesi laulamaan Veikko Lavinkin tulkitsemaa Jokainen ihminen on laulun arvoinen -ikihittiä. Me emme kokeneet olevamme hänen laulunsa arvoisia.

Erityismainintoja: Flipperi, dj-mussiikkia, seinillä vaihtuvaa taidetta.

Erityis-erityismaininta: Nyttemmin myös Radio Helsingin Neurosiivut -ohjelmasta tuttu, absurdeista seteistään tunnettu dj Tixa soittaa Om’pussa usein. Suosittelemme.

IMG_5891

Tuoppi: 0,5 litraa; Karhua; 4,40 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 40