Yksin päiväkaljalla Sivukirjastossa

Tämä kirjoitus on tehty vanhan koulun tyyliin: kynällä paperille paikan päällä.

Tämä kirjoitus on tehty vanhan koulun tyyliin: kynällä paperille paikan päällä.

Onnellisessa parisuhteessa on tärkeää, että voi välillä ottaa omaa tilaa. Sama pätee baareissa käymiseen. Baarissa yksin istuminen keskellä päivää on vähintään top-kolmosessa, kun puhutaan baarissa istumisen eri muodoista.

Ensinnäkin: Lähenee sataprosenttista faktaa, että kalja maistuu parhaalta päivisin. Yksin maistellessa makuun voi keskittyä vielä paremmin. Nautiskelu ja mindfulness tulevat kuin itsestään.

Toisekseen: Ihmisten tarkkailu on helpompaa yksin kuin seurassa. Vieraiden pöytien keskustelujen kuuntelu on huomaamatonta. Yksin hiljaa istuva saa lähes aina istua yksin ja hiljaa. Tätä kirjoittaessa, lauantaina kello 15.20 lSivukirjastossa, keskellä baaria istuu kovääninen Trivial Pursuit -seurue. Jos täällä olisi vaikka kaksistaan, alkaisi nousuhumalainen hörötöys ja huutaminen ärsyttää heti. Nyt seurue on kuin talon tarjoamaa viihdettä.

Kolmanneksi: Lukeminen. Oluen juominen ja lukeminen! Humaltuminen ja proosan lukeminen. Hyvän lehden lukeminen. Jopa runojen lukeminen. Kaikki tämä onnistuu parhaiten nimenomaan oluen äärellä.

Neljäntenä: Ikkunasta ”kaupungin vilinän” seuraaminen. Yksin on aina syytä istua ikkunapaikalla, jotta voi seurata sekä baarin tapahtumia että ulkomaailmaa.

Ikkunan ääressä istuminen maksimoi myös satunnaiskohtaamiset. Vaikka yksin istuessa lähtökohtaisesti haluaakin istua nimenomaan yksin, on joskus virkistävää törmätä tuttuun, joka liittyy oluen tai parin ajaksi seuraan. Tämä on erityisen hyvä sattumus silloin, kun on istunut jo tovin ja oma seura alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää. Kannattaa siis aloittaa baarin perältä ja siirtyä ikkunanpieleen myöhemmin.

Päiväkalja on tyypillisesti parhaimmillaan spontaani tapahtuma, hetken mielijohde. Voi siihen silti varautua. Seuraavat asiat ovat lähes välttämättömiä:

– Lukemista. Pari laatulehteä (The New Yorker, Parnasso) tai hyvä kirja. Yleensä omaelämäkerralliset toimivat parhaiten.
– Kirjoitusvälineet. Nämä voi yleensä lainata myös baarista. Usein ajatus lentää kaljan siivin uusiin sfääreihin ja hyvät jutut on aina syytä kirjata ylös.

Tietokone kannattaa jättää kotiin, sen tuominen baariin on vain tyhmän näköistä. Samoin kännykän laturi. Jos akku loppuu, sitten loppuu. Niin oli tarkoitettu. Yksin päiväkaljalla on syytä pitää aistit auki maailmaan – tai vaihtoehtoisesti sukeltaa syvälle omaan itseen. Maailman ja oman itsensä tarkkailu ja analyysi ovat yksin juotujen päiväkaljojen parasta antia. Tällaista läsnäoloa saa harvoin harjoittaa, joten tilaisuuden ollessa otollinen on siitä syytä nauttia.

Tärkeintä on osata lopettaa ajoissa. Kotona kannattaa käydä syömässä ja vaikka nukkumassa ennen iltaa. Muuten saattaa venyä ja pahasti.

Sivukirjastossa tuopit ovat komeita ja kalja loistokasta.

Sivukirjastossa tuopit ovat komeita ja kalja loistokasta.

Sivukirjasto on täydellinen baari niin päiväkaljoitteluun kuin yksinäiseen tuoppiin tuijotteluunkin. Kannattaa siellä tosin käydä seurassakin ja iltaisin. Me kävimme muun muassa jouluaattona pulkanlaskun ohessa, hyvin Sivukirjasto palveli silloinkin. Tila on viihtyisä ja sopivan hiljainen (jos vieressä ei ole äänekästä Trivial Pursuit -seuruetta) sekä päivisin melko väljästi kansoitettu. Iltaisin olemme usein Sivukirjastoon yrittäneet, mutta harvoin sinne on mahtunut. Kannattaa silti yrittää, kyseessä on kuitenkin yksi alueen viihtyisimmistä paikoista, josta on vaikea keksiä mitään pahaa sanottavaa.

Sivukirjaston paras puoli on kuitenkin helppo nimetä: laaja ja vaihtuva olutvalikoima. Baarissa on Linjojen ja Karhupuiston alueelle poikkeuksellinen erikoisolutvalikoima, Kallion alueellakin vertoja vetänevät vain Ølhus Oslo ja Hilpeä hauki. Vaikkei erikoisemmista – ja sitä myöten kalliimmista – oluista niin välittäisikään, näkyy valikoiman laajuus myös siinä, että Sivukirjaston halvin hanabisse on Nokian Panimon Luomu Pilsiä (4,70 e / iso tuoppi). Se on hyvää olutta. Peruskarhuakin saa 4,80 euron tuoppihintaan, joten mistään erityisen kalliista paikasta ei ole kyse. Usein kyllä tulee testattua niitä kalliimpiakin vaihtoehtoja, mm. Anchor Breweryn – jonka suuri, maalattu logo koristaa Sivukirjaston seinää – Liberty Aleen. Se on todella hyvää olutta.

Tietovisa Sivukirjastossa on maanantaisin 18:30, mutta siitähän me kirjoitimmekin jo. Jotain kanakoreja, ”dippaajan unelmia” ja muuta syötävää baarista voi myös tilata, mutta aika bulkkikamalta vaikuttavat. Välipalalla kannattanee mieluummin käydä vaikka entisessä Harrin nakissa, joka löytyy ihan vierestä.

Tuoppi: Nokian Panimon Luomu Pilsiä; 0,5 litraa; 4,70 euroa. (Iso Karhu 4,80 euroa.)

Käytyjen baarien määrä: 52.

Mainokset

Karvalakkeja kahdella tyylillä – Lucky Nine Bar ja Kurvitar

Puolipakollinen tuoppikuva.

Puolipakollinen tuoppikuva.

Lucky Nine Bar oli ennen Café Luft. Vuonna 2007 avattu baari, tai siis kahvila, oli niitä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Kallion ensimmäisen(?) hipster-aallon paikkoja, joissa oli avara ja valkoinen sisustus, tasokasta ruokaa ja vielä tasokkaampaa dj-musiikkia. City-lehti kertoi elokuussa 2007, että ”lista on muuten Meri-Tuuli Lindströmin käsialaa.” Meri-Tuuli Lindström on sittemmin tuttu mm. Huvila ja huussi -ohjelmasta, jos sellaisia seuraa.

No, eihän ne sellaiset täällä pärjänneet vielä silloin. Luftista tuli Lucky Nine ja täytetyt leivät ja salaatit vaihtuivat keskikaljaan ja biljardiin. Skandinaavisen hillitystä sisustuksesta on jäljellä baarin perimmäinen nurkka, jossa vielä sinnittelee joku valkoinen muovituoli. Muuten sisustuksessa on siirrytty toiminnallisempaan linjaan. Tummempaa kuosia siis. Katonrajassa kiertää kehystettyjä kuusi- ja seitsemänkymmentäluvun bändien julisteita. Biljardipöytä dominoi isohkoa tilaa, johon on työnnetty niin monta tuolia ja pöytää kuin vain ikinä mahtuu. Isot ja valoa tuovat ikkunat ovat sentään jäljellä, joten Luckystä on hyvä katsella ulos. Vaikka Aleksis Kiven kadun ja Flemarin kulma ei ehkä se mielenkiintoisin katselukohde olekaan. Syytä on keskittyä juomiseen.

lucky01

Tätä mandaattia olivat asiakkaat huolella toteuttaneetkin, kun Luckyssä eräänä joulukuun lopun iltana kävimme. Olisikohan ollut joku niistä surullisenkuuluisista välipäivistä, jotka nyt sattuivat kansalaisten iloksi ja työnantajaliittojen harmiksi vieläpä viikonlopulle. Monella näytti touhu siltä, että pukin kanssa oltiin alettu ryypätä ja loppuvihellys kuuluisi vasta uuden vuoden puolella. Viereisestä pöydästä kuului kolmekymppisen kolmikon sekavanlaista sössötystä. (”Antaisitko sä mulle pusun jos mä pyytäisin?”, kysyi mies, vaikka se, jolta kysyttiin, istui käytännössä kaverin sylissä.)  Jollain naisella oli ironishenkinen karvahattu. Biljardipöydällä oli taas se sama vanha sekaannus: Minä pelaan. Ei kun minä olin pöydällä, minä pelaan! Viereisen pöydän kolmikon ilta päättyy siihen, että lähtöä tehdessään yksi heistä kaatui tuoleineen ja tuoppeineen maahan – ja kaatoi kaljat päälleen. Kello oli tässä vaiheessa kai yhdeksän.

Tilannetta tuli selvittämään toinen baarimikoista, vaikka oikeasti ne olivat keskenään niin samannäköisiä (suoraan ehkä Kwanista?), että vaikea niiden välille oli tehdä eroa. Kaatuilleet asiakkaat poistuivat, mekin vähän heidän jälkeensä.

Sekavaa touhua Luckyssä tällä kertaa. Niin kai siellä yleensäkin. Kyseessä on, ainakin välillä, vähän sellainen ”riehakkaampi” baari. Ei sellaista ensitreffimateriaalia. Ihan en kuitenkaan yhtyisi tähän satunnaiseen Yelp-arvioonValitettavasti on todettava, että kun kuulen sanat ”Lucky”, ”Nine” ja ”Bar” laitettuna peräkkäin, minulle tulee ensimmäiseksi mieleen sanat ”Apua” ja ”Ei”. 

Me sanomme mieluummin: ”Ehkä” ja ”Miksi ei?”

Tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 3,50 euroa. (Huom: Ehkä noussut vuoden vaihtumisen jälkeen?)

kurvitar

Luckystä matka jatkui Kurvittareen. Kurvitar on yksi niistä paikoista, joissa ei juuri koskaan saa istua rauhassa. Aina joku kanta-asiakkaan oloinen herrasmies tai -nainen tulee jututtamaan. Yleensä jututtaminen on hyväntuulista ja harmitonta, mutta joskus ei. Kerran minulta on tentattu 15-30 minuutin verran, että olenko homo, enkö ihan varmasti ole, ja jos olenkin niin eihän siinä mitään vikaa ole. Tilanne päättyi sitten siihen, että omistaja heitti kyselijän ulos. Kaikki olivat tilanteeseen tyytyväisiä. Tällä kertaa jututtajia ei pöytäämme siunaantunut, mutta joku asiakkaan alku sentään heitettiin ulos, kun ei suostunut hyväksymään, ettei hänelle enää tarjoilla. Joku linja asiakaskunnassakin.

Baari sopisi atmosfäärinsä melkeinpä paremmin Itä-Helsinkiin kuin Kallioon. Toisaalta Kurvitar on myös fyysisesti yksi Suur-Kallion itäisimmistä baareista, joten puolessavälissä itään se on jo melkein menossakin. Jotain sellaista ostaribaarin tunnelmaa paikassa on. Omistajamies on ilmeisesti sikhi ja asiakkaat pitkäaikaisia suomalaisia. Siis keski-ikäisiä ja vanhempia. Jukeboksista soitetaan vanhoja hittejä, television ohjelmia seurataan arkisin vähintään kiinnostusta esittäen. Henkilögalleria näyttää istuneen pöydissään pitkään, paljon ei vierustoverin kanssa tarvitse enää puhua. Ehkä tämän takia uusista tulokkaista otetaan niin hanakasti kiinni, eikä irti haluta päästää.

Kurvitar on myös sellainen paikka, että lattialta saattaa löytyä avaamaton ravintolisäpullo.

Kurvitar on myös paikka, jonka lattialta saattaa löytyä avaamaton ravintolisäpullo.

Kurvittaressa olen törmännyt myös harvinaiseen, mutta sitäkin ilahduttavampaan baariasiakastyyppiin: mieskaksikko, joista toinen on vähän toista vanhemman näköinen ja joista jossain vaiheessa paljastuu, että he ovat isä ja poika. Klassikkobongaus ja melkein bingohuudahduksen arvoinen. Tyypillisempi miesasiakas tuntuu olevan ex-urheilija, -muusikko tai -linnakundi. Remun kanssa on soitettu ja ryypätty – tai ainakin ryypätty. Kerran tulimme parin kaverin (no okei, olin tavannut tyypit muutama tuntia aiemmin) kanssa Kurvittareen maanantai-aamuna kello yhdeksän suoraan Kuudes aisti -festareilta, ja silloin seuraan lyöttäytyi suurin piirtein kaikki edellämainitut kriteerit täyttävä mies. Oletan, että hänen poikansa oli tiskillä tai miesten huoneessa. Vähän aikaa siinä puhuttiin ”nekkailusta”, kunnes oli pakko siirtyä terassilta sisätiloihin. Aurinko paistoi siihen liian väkevästi, sisällä oli hämärää ja hiljaista.

Sen verran harvoin tulee Kurvittaressa käytyä, että siellä näkee aina eri tyypit, vaikka jokainen heistä tuntuu päivystävän kapakassa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Mikäs siinä, kyllähän kavereiden kanssa viihtyy. Jos ei hirveästi tarvitse puhua.

Mielenkiintoinen yksityiskohta, joka veti sinänsä kovin erilaiset Luckyn ja Kurvittaren jollain tasolla yhteen: myös Kurvittaressa oli nainen karvahattu päässä. Tyyli oli tosin Luckyn naiseen verrattuna kovin erilainen ja ikäeroakin heillä ehkä 30 vuotta. Baarit vaihtuvat ja naiset ikääntyvät, mutta karvareuhka ei vanhene.

Kurvittaren sisustusratkaisusita hienoin on tämä ns. piinapenkki: loossi, joka on jaettu keskeltä kahtia seinällä, jossa on peili. Hyvässä seurassa on hauska juoda ja viettää iltaa.

Kurvittaren sisustusratkaisusita hienoin on tämä ns. piinapenkki, johon kaverimme istutettiin. Piinapenkki on loossi, joka on jaettu keskeltä kahtia seinällä, jossa on peili. Hyvässä seurassa on hauska juoda ja viettää iltaa.

Tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 3,20 euroa. (Huom: Ehkä noussut vuoden vaihtumisen jälkeen?)

Käytyjen baarien määrä: 48.

PS. Sivun oikeassa reunassa näkyy tammikuun ajan pieni banneri, koska olemme nettilehti Sylvin kuukauden blogi.  Sylvi on mm. lanseerannut loistavan 10 tuopin haastattelun, jossa on kaljan äärellä jututettu niin Riku Korhosta, Rosa Meriläistä kuin Miki Liukkostakin. Juttutyyppi on ehkä paras ikinä.

On siellä Sylvissä toki muitakin juttuja. Kaikissa ei edes juoda alkoholia. Kannattaa lukea.

sylvikkblogi2

Abin Baarista Flemari 13:ksi

Flemari 13 on tyhmä nimi baarille. Ei pelkästään siksi, että se on käytännössä vain baarin osoite, vaan erityisesti siksi, että samalla kadulla on jo Flemari 21. Mikä järki on perustaa melkein samanniminen baari, nimiä kun on kuitenkin loputtomiin. Tässä on vähän tällainen Onnibus & Onniexpress -tilanne: jos perustat käytännössä samannimisen firman kuin on jo olemassa, se kuulostaa ihmisten mielestä lähinnä vittuilulta.

Varsinkin, kun Flemari kolmentoista tilalla oli ollut vuodesta 1998 lähtien aikalailla täydellisesti nimetty Abin Baari. Nimessä oli kirjaimellisesti persoonallisuutta mukana. Yksinkertainen, toimiva nimi. Vähän niin kuin Abia edeltänyt Janomies. Siinä vasta klassinen nimi baarille!

Olli Pellikka Abin Baarista Juomanlaskija-lehdessä vuonna 2001.

Olli Pellikka Abin Baarista Juomanlaskija-lehdessä vuonna 2001.

No, nykyään baari jatkaa siis Flemari 13 -nimellä. Ei ole jotenkin tehnyt mieli käydä; nimi ja halpa kalja ja vieressä oleva Baari Breezeri ovat jotenkin luoneet sellaisen yhteisvaikutelman, että paikalla ei ole minulle juuri mitään annettavaa. Siis sen ilmeisimmän, eli oluen, lisäksi.

En toisaalta ollut myöskään Abin Baarin ylin ystävä. Jostain syystä moni kaveri aina halusi sinne mennä, mutta minulle ovat jääneet mieleen vain lähes joka kerta sattuneet kohtaamiset niin sanottujen erikoishahmojen kanssa. Siis näiden seuraan tuppautuvien, puhetta ymmärtämättömien, mutta sitä loputtomasti tuottavien henkilöiden päättymätön kavalkadi, joka Abissa tuli aina vastaan. ”Mä soitin Hurriganesin kanssa kitaraa.” ”Ootteks te jotain sivareita vai.” ”Anna kun mä nyt kerron, mä lähden kyllä sitten.” Ei muuten lähtenyt.

Flemari 13 tuli Abin Baarin tilalle elokuussa 2013. Baaritiskin ympäristö laitettiin uusiksi, Abin lähes legendaariset sekalaiset seinäkoristeet poistettiin ja seinät maalattiin kauttaaltaan mustiksi. Samalla tuopin hinta tuli vähän alaspäin, mikä näyttää johtaneen siihen, että kävijäkunnan keski-ikä on parinkympin tienoilla. Tuntui jotenkin siltä kuin olisi katsonut jotain vuosien takaista itseään ulkoapäin. Ensin kokemus tuntui oudolta, sitten enimmäkseen nauratti.

Baari on kalliolaiseksi paikaksi erikoisen muotoinen. Siinä ei ole perinteistä ”salia”, vaan tila on kapea ja syvä. Kadun puolella on pieni tila ja baaritiski, josta vessat ohittamalla päästään takatilaan, jossa on lisää istumapaikkoja ja biljardipöytä. Kaikkialla haisee kusi. Hajuaistilliselta kokemukseltaan Flemari 13:ssa istuminen on kuin vessassa bissen juominen. Joissakuissa tämä herättänee lämpimiä muistoja. Juomanlaskijan jutussa sanotaan, että Abin Baarissa soi ”miellyttävä rock”. Nyt biiseistä jäi mieleen lähinnä Evanescencen joku taannoinen hitti. Epämiellyttävää.

Toinen seikka, joka Juomanlaskijan Abin Baari -jutusta pisti silmään, on Abin kansainvälisen tunnelman kehuminen. ”Toisaalta tällainen paikka voisi löytyä myös New Yorkista.” Abin Baarin suhteen kommentti lähinnä naurattaa – ei ollut juuri kalliolaisempaa räkälää kuin Abi – mutta Flemari 13:n suhteen lausunto pitää jotenkuten paikkansa. Paikasta tulee nykyään jotenkin mieleen amerikkalaiset dive barit. Ehkä se johtuu tilan putkimaisuudesta tai siitä, että vaikka paikka on pieni, siihen on silti mahdutettu bilispöytä. New Yorkin perusbaareista jäi nimittäin sellainen kuva, että niissä on aina joku peli. Siis juurikin biljardipöytä tai joku elektronisempi vempain: ammuntapeli, koripallonheittopeli tai edes flipperi. Mistä lie johtuu. Ehkä pelkkä kaljahana ei vapauden maassa riitä vetonaulaksi, vaan jotain on päästävä tekemään. Flemari 13:ssakin bilispöytä on ahkerassa käytössä. Parhaat muistot Abin Baaristakin liittyvät humalaiseen kepinheiluttamiseen. Vaikka siihenkin liittyi se alituinen ”ei kun mä olin pöydällä”-keskustelu, minkä takia pelkästään kavereiden kesken oli vaikeuksia löytää pelisaumaa.

flemari13_01

Niin, onhan siinä se Amerikan lippukin.

Flemari 13:lle on vaikea antaa lopullista tuomiota. Vaakakupeissa paikkaansa hakevat halpa bisse, biljardipöytä, loppuun asti tägätyt seinät, typerä nimi, klassikkobaarin poismeno, ammoniakkinen virtsankatku, keskeinen sijainti Karhupuiston ja Hesarin/Vaasankadun välissä, tympeä 2000-luvun listarock… Persoonaa on pelissä vähemmän kuin Abin Baarissa (missä toisaalta ei?), mutta jotain omanlaistaan baarissa kuitenkin on, varsinkin jos vertaa vaikka naapurin Baari Breezeriin. Halvan kaljan perässä kulkevat nuoret ovat paikan selvästi löytäneet. Suotakoon Flemari 13 heille.

Nimen voisivat vielä kyllä vaihtaa. Minun ehdotukseni on paluu juurille: Janomies.

Tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 2,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä:  41.

Kallion Seurahuone ja baarien nimet

Ilta ja tyhjä baari. Joskus surullista, toisinaan ilahduttavaa.

Ilta ja tyhjä baari. Joskus surullista, toisinaan ilahduttavaa.

Nimet ovat kiinnostavia.

Olet ehkä huomannut, (niin kuin muutkin) että helsinkiläisten ravintoloiden nimet ovat nykyään yksinkertaisia. Emo, Juuri, Kaarna, Kiila, Linko, Luomo, Muru, Olo, Puro, Rulla, Savu. Kaksi tavua, ”rustiikki” fiilis ja nin edelleen. Aitoa, suomalaista!

Kallion baareissa tämä trendi ei näy, ainakaan vielä. Ehkä syynä on se, että uusia paikkoja ei hirveästi tule, joten trendit näkyvät hitaasti. Toisaalta, ehkä ruokamaailman trendit eivät kosketa baareja. Tai sitten nimellä ei ole niin väliä. Pub Porthan on hyvä baari, vaikka nimi onkin melkeinpä tylsin mahdollinen.

Nimiä Kalliossa kyllä riittää. On osoitteen mukaan nimettyjä (Flemari 13 ja Flemari 21, B21, B12), muuten vain tylsiä (Helsing Bar, Meri Pub), käsittämättömiä (Bullut, Om’pu), paikkoja (Juttutupa, Iltakoulu, Sivukirjasto, Pääkonttori), väärän mielikuvan antavia (Terassibaari, jossa ei ole terassia; Relaxin, jossa ei ole rentoa) ja vähän liiankin kuvaavia (Viva la Vida, jossa elämä on hullua). Toiset ovat klassikoita (Roskapankki), toiset aina unohtuvat (Lucky Nine vai Lucky Seven?) Vähän ehkä erikoisesti ainoa nimi, joka liittyy jotenkin suoraan juomiseen, on Flagon. Turussahan on esim. Tinatuoppi. Tai no, en tiedä lasketaanko Tsemppi Pubi tähän kategoriaan.

Ja sitten meillä on Kallion Seurahuone. Seurahuone lienee Suomen yleisin ravintolan nimi. Kysyin asiaa Helsingin yliopiston Terhi Ainialalta, joka on perehtynyt suomalaiseen nimistöön. Kuulemma asiaa ei ole tutkittu, mutta Ainialan mukaan ”Seurahuonetta voi hyvin pitää ainakin yhtenä Suomen suosituimmista vanhoista ravintoloiden nimistä.” Jos olisin kielentutkija, tekisin hetimiten tutkimuksen anniskeluravintoloiden nimiin ja niiden historiaan. Herkullinen aihe!

Nykyäänkin vähän joka paikassa on oma seurahuoneensa: google löytää seurahuoneet niin Salosta, Iisalmelta kuin Huittisistakin. Minun kotipaikkakunnallani Savonlinnassakin on Seurahuone, jossa (jonkin hämärästi muistetun lapsuudessa kuullun jutun) mukaan vanhempani tapasivat ensimmäistä kertaa.

Nimeen liittyy jotain hohtoa. Ensimmäinen seurahuone avattiin Turkuun jo 1812. Seurahuoneet ovat usein hotelleja ja niiden yhteydessä olevia ravintoloita tai baareja. Seurahuoneella ollaan vähän paremmassa seurassa. Ehkä siksi Kallion Seurahuonekin on vähän fiinimpi paikka. Ei toki mikään hienosteleva, vaan vähän sellainen hillitymmän näköinen kuin esimerkiksi ne kapakat, jotka tulevat vastaan Fleminginkatua Hesarille päin mennessä. Seurahuone muistuttaa itse asiassa aika paljon kivenheiton päässä sijaitsevaa Sivukirjastoa. Löytyy kirjahyllyä, laajahko pullo-olutvalikoimaa ja pubivisaa. Ja oranssin rusehtavat seinät.

(Miksi baarit ovat usein töyhtösiepparin [joka on googlen mukaan tärkein oranssin rusehtava asia] naaman värisiä? Arvelisin, että se liittyy osittain sisätupakointiin ja osittain kai siihen, että tuollainen oranssi on jotenkin lämmin väri.)

Mitä Seurahuoneelta ei löydy? Ainakaan ei musiikkimakua. Kauheaa radiohuttua, sinä hiljaisena keskiviikkona, kun viimeksi paikan päällä kävimme. Pitkän baaritiskin päässä istui muutaman hengen porukka katsomassa televisiosta jalkapalloa, heille oli suotu selostuksen ja kannustuksen äänimaailma. Muualla baarissa soi edellä mainittu paskamusiikki. Muualla baarissa asiakkaita ei juurikaan ollut. Ihmeellistä sinänsä, koska Seurahuoneesta poistuessamme kävelimem Sivukirjaston, Pub Porthanin ja Majavan ohi, ja ne olivat ihan täynnä, niin kuin lähes joka ilta.

Seurahuone onkin sellainen paikka, johon on tullut aina mentyä vain, jos muualla ei ole tilaa tai vastaanottavaista seuruetta. Siinä mielessä se on ehkä vähän niin kuin perushotelli. Ihan kiva, mutta kuka sellaisessa haluaa yönsä viettää, jos vaihtoehtona on ystävien seura personaallisessa ja lämpimässä ympäristössä? Ja koska vaihtoehtoja yleensä, tulee useimmiten käytyä jossain muualla kuin Kallion Seurahuoneella.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,50 euroa. Happy hour -tuoppi 4,10 euroa, mutta häppäriaikoja ei missään ilmoitettu.

Käytyjen baarien määrä: 37

Toasteja! Se alkuperäinen "street food".

Toasteja! Se alkuperäinen ”street food”.

Baarikierros ja sen päätepiste: Ravintola Cella

Viime lauantaina tuli sitten vedettyä pienimuotoinen baarikierros. Tarkoitus oli vain käydä päiväkseltään Kustaa Vaasassa kääntymässä ja esittämässä osaanotot, mutta sitten siihen tuli muitakin kavereita ja illan bändien soundcheck alkoi tuntua sietämättömältä, joten päätyttiin siirtyä toiseen paikkaan. Ja siitä toiseen ja niin edelleen.

Lopullinen reitti oli seuraava: Kustaa Vaasa – Kallionhovi – Siima BaariSalpimienta – Cella.

Nimetön

Vähän lyhyeksihän se jäi.

Baarikierros on herkkä laji hallita. Vaikka olenkin osallistunut pienimuotoisille järjestetyille baarikierroksille – ainejärjestöni kanssa olemme tehneet mm. M-junaratakierroksen ja metroratakierroksen – niin suhtaudun hyvin epäilevästi ja paheksuvasti esim. Helsinginkadun approon. Liikaa suorittamista, liikaa turismihenkeä, liikaa haalareita ja haalareissa ihmisiä.

Hyvä baarikierros on spontaani. Päätökset on tehtävä tilanteen tuoksinassa, aisteja ja esoteerisiä vihjeitä seuraten. Kun menee baariin, ei voi tietää, milloin ja mihin sieltä poistuu. Keskustelut suunnasta tulisi käydä kadulla. Myös seuran on syytä elää. Jonkun täytyy jäädä pois, toisten liittyä joukkoon. Tämä myös siksi, että jälkeenpäin on helpompi miettiä, että missä vaiheessa käytiin missäkin baarissa, kun voi jotenkin ankkuroida muistikuvia paikalla olleisiin ihmisiin. Niin ja kierroksella pitäisi käydä niin monessa paikassa, että jälkeenpäin on vähän vaikeuksia muistaa, että missäs sitä tulikaan. Viisi lienee ehdoton minimi.

Olennaista on myös se, että baarikierroksella tehdään rohkeita valintoja. Tämä tarkoittaa erityisesti sitä, että mennään paikkoihin, joissa ei tavallisesti käydä. Paras mahdollinen tilanne on se, että mennään paikkaan, jossa kukaan joukkiosta ei ole koskaan käynyt. Tai ainakaan suurin osa.

Tällä kertaa kierroksen huipennus oli Flemarin baaripätkällä sijaitseva elävä klassikko, Ravintola Cella. Seurueestamme oli aikaisemmin sisällä asti käynyt ehkä yksi. Vaikka jotain hämärän tuttua Cellassa kyllä on. Ehkä se johtuu siitä, että sinne on aina kurkkinut sisään ikkunoista, mutta uskallus on puuttunut. Tai sitten siellä on tullut käytyä joskus humalapäissään. Kumpikin on yhtä todennäköistä.

Cellassa käymiseltä on tullut vältyttyä lähinnä sen takia, että se on melko kallis. Jos tilaa kaljan, saa tuopin Lapparin Luomua hintaan 5,30. Selkeästi Kallion hintavammasta päästä siis. Erikoisoluita Cellassa on kiitettävästi ja valikoima vaihtelee. Nyt meidänkin huomiomme kiinnitti baarin oven vieressä ollut mainos: Laitilan Kievarin Humalainen, 3,90 euroa, 0,5 litraa. Kyseinen bisse on tuttu lähinnä sen takia, että se on aika usein halpaa Porthaninkadun Saiturin Pörssissä. Hyvää on. Tällaista tarjousta ei luonnollisesti voinut ohittaa: halpaa olutta! Cellassa! Sisään siis.

cella

En tiedä johtuiko juomatarjouksesta vai lauantaista vai Cellan suosiosta, mutta täyttä oli. Jälkeenpäin kun mietin miltä Cella näyttää sisältä, tuli mieleen lähinnä jonkun vanhan merirosvolaivan kajuutta. Mielikuva johtunee siitä, että Cella on osittain maan alla, mikä luo oman hämyisen tunnelmansa baariin. Tai sitten siitä, että kierroksen viimeisellä etapilla alkoi jo tasapaino heittää. No, syistä riippumatta, paikassa on oikein onnistunut fiilis , varsinkin tällaiseksi kalliimmaksi paikaksi. Ne tuntuvat jostain syystä usein olevan kliinisellä tavalla ”hienoja”, jotenkin persoonattomia.

Seurueemme pakkautui pieneen pöytään, jossa oli Photoplay-laite. Virheliike, sillä Cellan Photoplay on ilmainen. En koskaan ole oikein ymmärtänyt näiden laitteiden funktiota – kts. pelailu – ja vielä vähemmän silloin, kun pelaamisesta piti maksaa. Nyt kun laite oli ilmainen, oli sitä pakko kokeilla. Aika monta kertaa. Photoplay on täynnä toinen toistaan köppäisempiä kosketusnäyttöpelejä. Suurin osa on tietovisoja, toinen suuri osa ”lyö pingviiniä mahdollisimman pitkälle”-tyyppisiä yksinkertaisuuksia.

Tällaisen laitteen lyöminen baarin pöytään on vähän kuin television päällä pitäminen: on mahdotonta keskittyä seurueeseen, kun joku tai jotkut tuijottavat vain laitetta/televisiota. Cellassa oli Photoplayn lisäksi ainakin neljä ruutua näyttämässä urheilua. Ihan niin kuin asiakkaiden viihtymiseen ei luotettaisi. Ärsyttävää. Varsinkin kun Cella on hyvin viihtyisä paikka! Hämyinen kellaritunnelma on hienosti rakennettu, eikä sitä pitäisi pilata puolen seinän kokoisella jättiscreenillä – tai paskalla pelilaitteella.

Laatupelejä.

Laatupelejä.

Muuten Cella on kyllä oikein miellyttävä. Merirosvotunnelma, vaihtuva olutvalikoima, satunnaiset halpistuopit, siideriä hanassa… Ei paljon valittamisen varaa. Paitsi tuo pirullinen Photoplay. Karttakaa.

Niin ja: Ravintolasalin puolelta saa myös ruokaa. Ei tullut testattua. Arviot Eat.fi:ssä ovat melko vaihtelevia, ilmeisesti Cellasta saa perusruokaa vähän turhan kalliilla. Ei hirveän kiinnostavaa, kasvisruokiakin taisi olla vain pari kolme. Keittiö menee kiinni kymmeneltä.

Tuoppi: 5,30 euroa; 0,5 litraa; Lapin Kulta Luomua.

Käytyjen baarien määrä: 30.

Lähtöselvitys portilla Pulmu

pulmu1

Viikon tärkein/typerin uutinen oli se, että joku ulkomaalainen nettisivu oli listannut maailman hipstereimmät kaupunginosat ja nostanut Kallion sijalle 14. Iltasanomat tietysti nohevana käänsi höpöhöpöartikkelin uutiseksi sivuilleen, koska näin journalismi ilmeisesti nykypäivänä toimii.

Huvittavaa näissä matkailusivujen ym. hipsterifiilistelyissä on se, että kuvituksena on aina joku sellainen utopiakuva, jolta Kallio oikeasti näyttää ehkä 5 kertaa kesässä. Pettymyksiä on turisteille luvassa, jos odottavat että ”toiminta kuohuu yli kaduille asti”. Ainakaan tuon näköisenä.

No, mutta kuitenkin. Matkailu ja Kallio ovat olleet kevyesti pinnalla, joten pakkohan se oli Pulmuun mennä. Pulmu on nimittäin yksi niistä harvoista Kallion baareista, jossa on jonkinlainen teema sisustuksessa. Tai no, onhan Las Vegasissa ja Arizonassa jonkinlainen Amerikan ihmemaa & villi länsi -teema, mutta ne jätettäköön tässä omaan arvoonsa.

Internet-tietojen mukaan Pulmu uudistettiin pari vuotta sitten täysin. Minä en jostain syystä muista yhtään, että mitä tilalla aikaisemmin oli tai miltä baarissa sisällä näytti, vaikka olen melko varma, että olen paikassa käynytkin. Kuitenkin. Pulmu on nykyään retrolentomatkailuteemainen juottola. Teema alkaa retrohenkisestä logosta, jatkuu matkatavaratarroihin ja päättyy katosta roikkuvaan pienoismalliin sekä kattoon kiinnitettyyn lentokoneturbiiniin. Löytyypä seinältä saapuvat/lähtevät-ruutukin, josta voi väijyä juomatarjoukset. Pieteetillä tehtyä!

Pulmu harvinaisen tyhjänä.

Pulmu harvinaisen tyhjänä.

Pulmu oli meidän ns. kuumottavien baarien listalla, sillä kyseessä on pieni paikka, joka vaikuttaa aina siltä, että se on tupaten täynnä kanta-asiakkaita. Tiistaisena iltana paikalla oli kourallinen ihmisiä, osa baarimikon tuttuja ja sitä myöten baaritiskillä viihtyviä. Pöytiin kuitenkin mahtui. Pulmun seinää reunustavat penkit ovat korkeita ja syvyyssuunnassa kapeita eli hieman epämukavia, varsinkin kun pohjekorkeudella olevan pöydän reuna on turhan lähellä. Vieressämme istuvaa kolmen hengen seuruetta tämä ei liiemmin haitannut, sillä heistä kaksi oli niin sanotusti tuhannen päissään. Välillä tuntuu siltä, että jotkut ihmiset ovat alkuviikosta alkuillasta enemmän sekaisin kuin loppuviikosta loppuillasta. Tai vähintään yhtä paljon. Seurueen miespuolinen jäsen tipautti jossain vaiheessa tuopin jalkansa päälle, koska ei jaksanut sitä enää kädessään pitää. ”Pitäis varmaan vaihtaa paikkaa,” kuittasi hän tilanteen.

No, ei siinä mitään, onhan sitä joskus itsekin ollut humalassa. Ei ehkä tulisi mieleen tehdä sitä Pulmussa, kyseessä on tosiaan todella intiimi tila. Baarissa on koko ajan baarimikon valvovan katseen alla ja muiden asiakkaiden välittömässä läheisyydessä. Parin pöydän yläkertakin löytyy, mutta sinne en ole koskaan uskaltanut. Liian jyrkät portaat ja jotenkin vielä näkyvämpi paikka kuin siinä salin puolella.

Viikonloppuisin näitä valintoja tai näkyvyysasioita ei tarvitse liiemmin miettiä, sillä ohikulkutarkkailun perusteella paikka on tupaten täynnä. Niin kuin lentokentällekin, kannattaa Pulmuun mennä ajoissa, jos mielii välttää tungoksen. Retrohenkinen sisustus ja Kallion parhaimmistoon kuuluva musiikkivalikoima (asiakkaat voivat kai itse valita baarissa soivat kappaleet, tiistaina kuultiin mm. Morriseytä ja The Streetsiä) tekevät Pulmuun suuntautuvasta travellaamisesta sen arvoisen. Jos siis sellaisia arvostaa.

Tuoppi: Carlsbergia; 0,5 litraa; 5,00 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 10.

Turbiini. Ja kyllä, se pyörii.

Turbiini. Ja kyllä, se pyörii.

Neitsytmatka Flemari 21:een

En tiedä onko tylsempää tapaa nimetä baaria kuin osoitteen mukaan. Bar & Cafe Flemari 21:lle tämän nimeämiskäytännön kuitenkin antaa anteeksi. Harvemmin ihmisten kodeillakaan on erisnimiä.

Flemari 21 nimittäin edustaa vahvasti peribrittiläistä ”pub korttelin asukkaiden olohuoneena”-tunnelmaa. Satuimme paikalle iltana, joka oli omistajan viimeinen ennen ensimmäistä lomaa kolmeen vuoteen. Ovesta poistuessaan toivotteli vakioasiakkaille hyviä vointeja ja lupasi tuoda vietnamilaista riisiviinaa tuliaisiksi. Joku kantiksista halusi seinäkellon.

Tunnelma on siis tuttavallinen. Tämä on hyvä, sillä Flemari 21 on pieni paikka. Pöytiä on noin kymmenen ja tilaan mahtuu vain yksi keskustelu kerrallaan. Torstaina keskustelua veti itsekseen nainen, joka puhui ihan mistä vain ihan kenelle vain. Aiheet vaihtelivat jääkaapin pakastelokeron optimaalisesta sijainnista viestimiesten tärkeyteen armeijassa ja niin edelleen. Sivuttiinpa Putinia ja Ukrainan tilannettakin. Häntä ei haitannut, että muut paikalla olijat eivät häntä juuri kuunnelleet.

Hyvä, että joku puhui. Meillä oli muuttopuuhastelun jälkeen puheet aika vähissä (no, keskusteltiin feminismistä joku tovi), ja Flemari 21:n näkemys tunnelmaa luovasta äänimaisemasta on isolle volyymille säädetty Yle Teemaa näyttävä televisio. Siinäkin mielessä hyvin olohuonemainen paikka; näin meilläkin kotona oli.

Vaikka tunnelma muistuttikin paikallisten olohuonetta, Flemari 21:stä tuli mieleen lähinnä jonkun pikkupaikkakunnan kirkonkylällä sijaitsevan huoltoaseman baari. Kaljan lisäksi tarjotaan lohivoileipiä ja muuta pientä syötävää. Tuli sellainen olo, että oli matkalla sukulaisten mökille tai jonnekin, ja bussia vaihtaessa piti keksiä tunniksi tai pariksi tekemistä, joten päätyi juomaan pari kaljaa. Sellainen olo, että kantikset olivat istuneet pöydissään useamman kuin yhden kuntaliitoksen läpi, mutta kylä on edelleen riskikuntien listalla. Että jos tähän jäisi, saisi kohta tietää kaiken muiden asiakkaiden elämistä ja ihmissuhteista, kunnes havahtuisi siihen, että on ylittänyt keski-iän ja edelleen Flemari 21:n pöydässä kaljatuoppi kädessä. Pysähtynyt on kai se sana, jota haen.

Hyvä siis, että joku puhui ja televisio oli päällä ja olut oli edullista. Muuten pari kaljaa olisi helposti muuttunut pariksi vuosikymmeneksi ja tämä blogi jäänyt kirjoittamatta loppuun.

Tämä oli meidän molempien ensimmäinen kerta Flemari 21:ssa. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että jäänee myös viimeiseksi. Ja että teki mieli olla tässä tekstissä astetta kriittisempi. Mutta Flemari 21 näyttää toimivan sen kantapaikaksi valinneilleen asiakkaille erittäin hyvin ja vuodesta toiseen, joten mikä minä olen heidän valintaansa tyrmäämään. Tämä on pala aitoa Kalliota ja toivottavasti myös pysyy sellaisena. Ei siinä meitä alle nelikymppisiä tarvita, me voimme käydä muuallakin.

Tuoppi: Koffia; 3,50 euroa; 0,5 litraa. (Hanassa ja laseissa on Karhun logo, oluttynnyreissä Koffin.)

Käytyjen baarien määrä: 3.

flmerai21

Salpimientan kaksi äärtä

Sunnuntaina saimme muuttomme lopullisesti tehdyksi. Kaikki kamat samassa huoneistossa (kiitokset vielä kerran kantoavulle, olette terästä). Mutta hetkinen – sittenhän kaikki keittiökamat olivat laatikoissa, missä lie, ja nälkä paukutteli kynsiään kylkiluihin. Kaiketi sitä olisi pitänyt jotenkin antautua kotoilulle, olla trendikäs ja laittaa jotain versoja itämään, syödä kynsiä tai leipaista nohevasti jokin piiras. No ei. Halusi pois siitä kaaoksesta, että jaksaisi sitten jotenkin kotiutua. Kotoiluun en ylly.

Mutta siis, ruokaa. Sitä oli tietenkin saatava, alkoi jo nousta kaikenlaista ahdistusta ja kiukkua ilmoille. Talsimme mäen ylös ja päädyimme Salpimientaan. Ovesta sisään astuessamme tajusimme, että jaahas – tämähän on niiden 88:n baarin joukossa, että tästä pitäisi nyt sitten jotenkin kirjoitella, ja että meni taas aivan reisille tämän blogin aloittaminen sieltä hivenen khuulista ja kuumottavasta Kallion baarista. Mutta ei se mitään.

salpimienta4

Kuten helsinkiläiset tyypit valtaosin tietänevät, on Salpimienta pizzapaikka. Salpimientasta myös vegaanit saavat mahansa täyteen maukasta lättyä, sillä mitä sympaattisin, menninkäismäisesti virnuileva omistaja Ofu tekee pizzan myös soijajuustolla. Ofun ja Salpimientan eduksi mainittakoon myös raaka-aineiden tuoreus, pizzapohjan rapeus ja listalta löytyvä herkullinen Spicy Vege -pizza.

Niin, Ofu. Ofu omistaa Salpimientan ja juttelee innokkaasti kaikkien asiakkaidensa kanssa. Jos käyt Salpimientassa useammin kuin kerran, saat Ofusta ystävän. Ofu istuu tiskin takana usein joko lukemassa kirjaa, tai sitten hän katsoo telkkaria. Jos tuttuja sattuu paikalle, tulee hyväntuulinen miekkonen jutustelemaan kanta-asiakkaidensa kanssa – ja voi veljet, että sitä juttua riittää.

Salpimienta on vähän sellainen kaikkien paikka. Trendikkäiden nuorisolaisten, ja Kallion alkuperäisasukkaiden. Asiakkaiden ikähaarukka lienee kahdeksantoista ja kuoleman välissä. Tämänkertaisella visiitillämmekin asiakaskunnassa oli edustettuna paikallisväestö ja trendikäs nuori kaupunkilaisuus.

Toiseen nurkkaan pyrähti hätiköivä nuorisolaislauma paniikinomaisesti Salpimientan nurkkia katsellaan lakaisten – kunnes Ofu ystävällisesti neuvoo, että tuolla, tuolla ja tuossa on niitä pistorasioita, että saatte puhelimianne latinkiin. Jotenkin epämiellyttävän keulivin elkein yksi niistä (80-luvun villapaita, ylikasvanut fleda, tarpeeksi lyhyet lahkeet statement-sukille ja varmasti isukin rippijuhlissaan käyttämät kengät) nuorisolaisveikoista huuteli Ofulle tiskin taa omalta istuinsijaltaan, että oliko oreganoa. Ja oli siellä sellainen pirtsakan pastellisävyinen Fjällräven ja joku Nanson trendikäs kuosi. Ai mutta kaljablogihan tämä, ei suinkaan fäshön vittu anteeksi. Piakkoin tuohon laumaan lyöttäytyi nuori jantteri, jolla oli tukka ja naamakarvoitus kuin Jukka Pojalla. Keskityin pizzaani (Vegetariana, lisänä fetajuusto).

Viereisessä pöydässämme kokousti kaiketi jossakin naapuritalossa asusteleva sakki keski-ikäistä ihmistä. Puhuivat jossakin vaiheessa hautajaisista. Karaokesta myös. Jotenkin keskityin siihen nuorisolaisporukan hötkyävään häärintään siinä määrin, että meni tuo varttuneemman kansan keskustelu ohi.

Mutta yksi oli joukosta poissa. Varmasti kokeneemmat Salpimientan-kävijät ovat nähneet ovelta katsoen oikealla seinustalla keskimmäisessä pöydässä kumarassa talvitakki yllään usein istuvan vanhan miehen. Hän ei ollut siellä. Hän on aina siellä. Nimeä en tiedä, mutta jokaisella Salpimientan-vierailulla mies on siellä. Ja kun hän ei ole, tuntuu kuin Ofu olisi jollakin ratkaisevalla tavalla uudistanut lafkan sisustusta.

Tuoppi: Karhua; 4,20 euroa, 0,5 litraa. Hanassa myös Hoegaardenia ja Budejovickya.

Käytyjen baarien määrä: 2.

Bonus pizza-gif:

salpimienta-gif