Tylsä ja tasainen Rytmi

Tällä kertaa meillä oli ihan oikea kamera mukana. Pikseleiden määrä on mieletön!

Tällä kertaa meillä oli ihan oikea kamera mukana. Pikseleiden määrä on mieletön!

”Kerran istuin kahvilla lueskelemassa lehtiä, kun kiinnitin huomiota kahteen mieheen, jotka pelasivat lautapeliä läheisessä pöydässä. En saanut millään päähäni mikä pelin nimi on ja kysäisin asiaa pojilta. Arvaa kuka! No, niinpä tietenkin. En olekaan tuota pelannut pitkään aikaan. Hauska oli huomata sen löytyvän baarin varustuksesta.”

Tämä Liisi S:n anekdootti lienee jännittävin ja hauskin juttu, joka kenellekään on Rytmissä sattunut. Tai no, hauskaa on myös se, että joku amerikkalainen on Yelpissä sekoittanut Rytmin ja Sävelen toisiinsa. ”Somewhat low ceiling on the 2nd floor, claustrophobic people had better stay on the ground floor.” Hahaa, tyhmä turisti, ei Rytmissä ole toista kerrosta!

Rytmi on Helsingin Sanomien mukaan ”keskellä päivää lähes parodia itsestään”, millä tarkoitetaan sitä, että jos jossain puhutaan lattea juovasta luovasta luokasta niin kuvituskuvat voidaan käydä ottamassa Rytmissä. Täällä istuvat niin paikallispoliitikot, toimittajat, kirjoittajat kuin muutkin nousevat tähdet. Päivällä Rytmin asiakkaiden keski-ikä ja keskitulot voidaan ilmaista yhdellä luvulla: kolmenkympin luokkaa. Illalla samat ihmiset istuvat Rytmissä juomassa kaljaa. Joku on joskus ehkä humalassa. Pääsiäissunnuntaina meno näytti olevan ”raisu” ja ”vapautunut”.

rytmi3

Olen aina vähän ihmetellyt, että mitä hienoa on olla samassa baarissa jonkun tunnetun ihmisen kanssa. Mitä  aina ihan jossain toisessa pöydässä istunut tavallinen kansalainen sai siitä, että Pentti Saarikoski kävi Kosmoksessa? Miksi se tekisi paikasta kiinnostavan? Sama kai se on, mitä salin toisella puolella istuva juoppo työkseen tekee. Varsinkin nykyään, kun ”luova luokka” ei tarkoita runoilijoita tai taidemaalareita, vaan lähinnä mainoskirjoittajia ja -piirtäjiä. Niistä tarttuu hyvin vähän glamouria meihin kuolevaisiin. Vaikea on kertoa juorua siitä, että on nähnyt mainostoimiston luovan johtajan neljän tuopin nousuhumalassa. Toisaalta onhan se niinkin, että muut asiakkaat luovat paikan tunnelman. Jos haluaa käydä päiväkaljalla jonkun työpaikalla, niin kannattaa mennä Rytmiin.

Olen siellä itsekin käynyt joskus läppäriäni näyttämässä ja kaljaa juomassa. Suunniteltiin kai jotain julkaisua, josta ei sitten tietysti tullut yhtään mitään. Toisaalta olen aina ollut töissä, joiden tekemiseen työnantaja on tarjonnut välineet ja tilat, joten tällainen kahvilatyöskentely on jäänyt aika etäiseksi. Monelle se on arkipäivää. Esimerkiksi Rytmin perusteella voi helposti näyttää siltä, että Kallio on muuttunut työläisalueesta pienyrittäjäalueeksi, sillä sitähän freelancetoimittajat ja muut vastaavat ovat.

Tällaisen työn tekemiseen Rytmi on varmasti hyvä paikka. Löytyy netti ja kahvia saa ja kaljaakin, tosin aika korkeaan hintaan verrattuna muihin alueen baareihin. Verkostot ovat lähellä, jos verkostot koostuvat muista samassa jamassa olevista. Ja tila itsessään on yksi Kallion seudun hienoimmista: suuret ikkunat avautuvat komeasti kolmeen suuntaan. Sisustus on ollut joskus jollakin aallonharjalla. Seinillä roikkuu vaihtuvia taidekuvia ja iltaisin joku asialleen omistautunut istuu nurkassa soittamassa levyjä.

Mitään erityisen trendikästä Rytmissä ei varsinaisesti ole. Miksi olisikaan, onhan baari jo viisitoista vuotta vanha. Rytmin suosio on baarin kanta-asiakkaiden keskuudessa kuitenkin edelleen vankkumaton. Kaiken mahdollisen työn freelanceriutumisen myötä seuraavien viidentoista vuoden aikana suosio varmaankin vain kasvaa. Ehkä lattekin palaa vielä muotiin.

Ja kuka nyt ei haluaisi pelata Arvaa kukaa?

Tuoppi: Olvia; 0,5 litraa; 5,30 euroa?

Käytyjen baarien määrä: 56.

Rytmin ikkunoista voi seurata Siltasaarenkadun, Toisen linjan ja Porthaninkadun risteystä. Vilinää & vilskettä!

Rytmin ikkunoista voi seurata Siltasaarenkadun, Toisen linjan ja Porthaninkadun risteystä. Vilinää & vilskettä!

Mainokset

Juttutupa – Kallion seudun vanhin baari?

Syyskuun 15. päivä; viimeistä kertaa tänä vuonna terassilla?

Syyskuun 15. päivä; vuoden viimeinen terassikalja?

The New Yorker -lehti on kesän mittaan julkaissut nettisivuillaan juttuja mittavista arkistoistaan. Olen lehden intofani, joten tämä on ollut hienoa aikaa. Viimeksi luin vuonna 1940 julkaistun jutun yhdestä New York Cityn vanhimmista baareista, McSorley’sistä. Paikka oli jo tuolloin, 74 vuotta sitten, melkein sata vuotta vanha. Juttu on erinomainen katsaus yhden omalaatuisen paikan historiaan, sen perustajaan ja omistajiin sekä omalaatuisiin asiakkaisiin. Jutussa tiivistyy hyvin myös se, mikä tekee baarista hyvän ja miksi siellä käydään. Paljon ei ole muuttunut jutun kirjoittamisajankohdasta tai baarin perustamisvuodesta. McSorley’sin alkuperäisen omistajan motto tosin oli “Good ale, raw onions, and no ladies”, joten joissain asioissa ollaan menty eteenpäin.

McSorley’skin on edelleen olemassa, ja New Yorker on kirjoittanut siitä lyhyesti myöhemminkin. Naisetkin päästettiin baariin vuonna 1970 – koska lain mukaan oli pakko – eli suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin naisten oli hyväksyttävää käydä yksin anniskeluravintolassa Suomessa.

Kallion tai laajemmin Kallion seudun vanhimmasta baarista on vaikea saada selvyyttä, ainakaan internetistä. Pub Sirdien kohdilla on luukutettu viinaa jo kieltolain aikaan, Tenkka on perustettu 1930-luvulla, Toverin paikalla oli jo 1939 samanniminen ravintola

Siltasaaressa sijaitseva Juttutupa on vielä vanhempi. Tai ainakin sen juuret yltävät pidemmälle. Nimi on lähtöisin 1800-luvun lopulta ja nykyisellä paikallaan ravintola avattiin 1908. Välissä on tosin ollut kaikenlaista sähläystä ja toimintakatkoja. Juttutupa on toiminut mm. kirjavarastona!

Joten en tiedä, voidaanko katkeillutta historiaa täysin laskea. Mutta jos Juttutupa ei ole vanhin, niin ainakin sitä voi hyvällä syyllä väittää historiallisimmaksi. Ravintolassa on nähty Otto-Ville Kuusinen ja V. I. Lenin; se on toiminut kansalaissodassa asevarastona; siellä on sumplittu hallituskuvioita 1980-luvulla; ja yhä edelleen demarit ryyppäävät siellä vaalivalvojaisissaan. Merkittävää porukkaa, merkittäviä tapahtumia.

Jotenkin Juttutuvan ulko- ja sisäpuolesta huokuu sellainen vanha, arvokas tunnelma. Vaikka ravintolasalin puolella onkin ruma lounasruokatarjoiluastiahökötys ja tähän aikaan vuodesta seiniltä roikkuu sinivalkoisia Oktoberfest-paperikoristeita. Muuten sisustus ja koko interiööri on oikein tyylikästä. Vahvasti tulee mieleen Turun kaksi historiallisinta anniskeluravintolaa, Panimoravintola Koulu ja Uusi apteekki. Musiikki tosin pääsi Juttutuvassa vähän häiritsemään, mutta ehkä useat livemusiikki-illat pelastavat. (Tai sitten ei, seuraavaksi Juttutuvassa esiintyy joku ghettobilly-yhtye, mikä kuulostaa melko kauhealta.) Niin ja Oktoberfest-koristeiden mauttomuutta korjaa vähän se, että oluen oston yhteydessä saa ilmaisen rinkelin. Suomalaista tapas-kulttuuria parhaimmillaan!

Plus siellä on tällaiset hienot baijerilaishuopahatut vapaasti käytettävissä. Komeaa!

Plus siellä on tällaiset hienot baijerilaishuopahatut vapaasti käytettävissä. Komeaa!

Henkilökohtaisia muistojakin Juttutupaan liittyy. Muutamia vuosia sitten menimme kavereiden kanssa aina ”Juttikseen” (jossain vaiheessa ehkä ”Juttatupa”, koska demarit), koska se oli niitä harvoja paikkoja, jotka oli kolmeen asti auki. Ja onhan se edelleen, mutta nyt on jostain syystä tullut siirryttyä Milenkaan, tai siis anteeksi Ølhus Osloon, kun pilkku muualla välähtää. No, kuitenkin. Juttutuvassa tuli aina käytyä. Yleensä niin humalassa, että kun Juttutuvassa tässä eräänä iltana kävimme, en olisi osannut sanoa, että missä miestenhuone on.

Olosuhteista johtuen ei ei Juttutuvasta ole siis liialti sanottavaa jäänyt. Paitsi se, että useimmiten oli sellainen olo, että sisään mennessä piti skarpata, koska ovella oli portsari ja koska kello oli jo melkein kaksi. Ja poistuessa piti skarpata uudestaan, koska useimmiten takin povitaskussa oli juuri ennen pilkkua tilattu melko täysi tuoppi.

Yhtenä tällaisena kertana, kun oltiin kavereiden kanssa lähtöä tekemässä ja tuoppeja taskuihin piilottelemassa, heitti samassa pöydässä ollut tuntematon, että aika hyvin lähtee tavaraa mukaan. Valmissanaisena kaverina vastasin, että lähtisi tuo teidän naisystävännekin, jos ei olisi niin teissä kiinni. No, toinen pöydässä olleista tuntemattomista herrasmiehistä tästä vähän suuttui. Uhkasi ravintolan ulkopuolella hakata meidät kaikki seitsemän, koska naisista ei noin puhuta. Lopulta vihamies leppyi, mutta jostain syystä (humala) luulimme, että näin ei ollut, joten juoksimme sitten karkuun. Se oikeasti vaikutti siltä, että saattaisi hakata seitsemän ihmistä jonkun ankean vitsin takia.

Hmm. Itse asiassa tuon episodin jälkeen ei tullut hirveästi Juttutuvassa käytyä. Ihan hyvä paikka se on, enkä muina kertoina ole meinannut edes saada turpaan. Ehkä olen osannut pitää suuni kiinni.

Tuoppi: Olvia; 0,5 litraa; 5,70 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 26.

Turpa kiinni ja nussi – eli Populuksesta Tenkkaan

”Japanilaiset on tosi kummallista sakkia”, sanovat jotkut. Juu toki, onhan nipponilaisten joukossa jos minkämoista kissaksi pukeutujaa ja panonukkea tyttöystävänänään kohtelevaa vanhaapoikaa, mutta tuota. Suomalaisten rakastama karaoke on kuitenkin jaappanilaista alkuperää, ja kohtalaisen mielissäänhän tämä pohjoisessa pakkasen raiskaamaksi altistunut kansakunta on tuosta epäsosiaalisesta sosiaalisuuden ja esiintymisen muodosta.

Kyseiselle taiteen muodolle on omistettu jopa omia anniskeluravintoloita. Sehän sopii. Kalliossakin karaokeiloittelua tarjoilevia baareja on muutamiakin. Selväähän toki on, että useammassakin kalliolaisessa kaljalassa (ainakin Oivassa ja Majavassa) on joinakin päivinä ohjelmistossa tarjolla karaokea, mutta vain muutamassa kyseistä iloittelua on vakiona ja joka helvetin päivä: Tenkassa ja Populuksessa. Lisäksi Sir Oliverissa voi laulella päivittäin, mutta sinne saakka emme tällä kertaa suoriutuneet.

Olimme liikenteessä suuremmalla porukalla, sillä Tomi on vannonut kiven kovaan, että hän ei laula. Ei laulanutkaan, ei myöskään yksi seurueemme naishenkilöistä. Seurueen kolme muuta naista (itseni mukaan lukien) lauloivat.

Populus

Astuimme sisään Populukseen siinä illalla yhdentoista pintaan, ja jo tuossa vaiheessa karaoke-emännän sivuroolia hoitava baarityöntekijä ilmoitti laulujonon olevan sellaisen puolen tunnin mittainen. Laput vetämään, kaljat tassuun ja esityksiä ihailemaan vain.

Hassua sinänsä. Karaokebaariin mennessä tulee oltua usein sellaisessa mukavassa tunnelmassa, että. Noh, etten enää muista, mitä kappaleita muut karaokesta Populukseen nauttimaan kokoontuneet ihmiset lauloivat. Hups, ja niin edelleen.

Paikka oli kuitenkin täynnä. Emme uskaltaneet soluttautua yhteenkään pöytään, joten jäimme norkoilemaan jokseenkin nolosti baaritiskin läheisyyteen. Jengi eläytyi mukavasti karaoke-esityksiin ja taputti kohteliaasti jokaiselle esiintyjälle. Piakkoin tulikin seurueemme laululappujen lunastamisen vuoro. Seuralaisen laulaessa Abbaa tuli eräs baariin jo pesiytynyt mies tanssilattialle ja eläytyi vahvasti esitykseen. Teki kaikenlaisia kosiskelevia elkeitä ja mitä lie.

Seurueen laulamat biisit: Suklaasydän (Brita Koivunen), S.O.S. (Abba)

Tuoppi: Olvia; 0,4 litraa; 4,80 euroa.

Tenkka

Kun astuu Helsinginkadulta sisään Tenkkaan (ja pulittaa eteispalvelumaksua 2,50 euroa), kuvittelisi äkkiseltään päätyneensä jonnekin syrjäkylän paikalliseen juottolaan. Sen verran muista kalliolaisista poikkeava ilmapiiri (ja kenties sisustus) on Tenkassa.

Tenkka oli tällä kertaa miltei tyhjä. Muutaman vanhemman ja kenties vakiokalustoon kuuluvan asiakkaan lisäksi baarissa oli meidän seurueemme lisäksi kaksi muuta joukkiota: hölisevä ja kovaääninen naispolttariporukka, sekä pieni ryhmittymä crustihkoja punkkareita.

Tenkka on pinta-alaltaan Populusta suurempi, mutta matalalla roikkuva katto ei varsinaisesti avita akustiikkaa kummoisesti. Fiilis paikassa on rennon räkälämäinen, joskin siisti. Esimerkiksi vessoissa ei ole tekstejä nimeksikään, toisin kuin Populuksessa (ks. kuva alla). Miesten vessassa oli kuitenkin kuulemma runsaasti oksennusta, joten yleistunnelma oli ns. ”hyvä”.

Laulujono ei väen vähyydestä johtuen ollut kehkeytynyt kummoiseksi, vaan laulamaan pääsi kohtalaisen nopeasti. Hullua oli, että muutaman tunnin kuluttua Populuksessa kohtaamamme porukka tuli perässämme Tenkkaan ja ilahtui jälleennäkemisestä. Ainakin se miesherra, joka ystävättäreni esiintymisen aikana oli ryhtynyt kosintapuuhiin.

Lähipöydässä istuskeleva punkkarisporukka esitti muutaman klassikkobiisin: Lama-yhtyeen herkkä Turpa kiinni ja nussi, sekä Rita Sue & Bob Too -kokoonpanon hellyttävän Having a Gang Bang.

Polttariporukkakin lauloi, mutta sen sakin biisivalinnat olivat paskoja.

Seurueen laulamat biisit: These Boots Are Made for Walking (Nancy Sinatra), Eye of the Tiger (Survivor), Kyllikki (Leevi and the Leavings), Just a Girl (No Doubt), Torn (Natalie Imbruglia)

Tuoppi: Koffia; 0,4 litraa; 3,50 euroa.

Karaokebaareissa ehkäpä kummallisinta on nähdä kaljatuoppiaan alakuloisena tuijottelevan setämiehen yllättävä muuntautuminen tangokuninkaan keikaroitsevin elkein kansallisromanttisia hittejä tulkitsevaksi esiintyjäksi. Eikä sillä ole niin väliä, osuuko tulkinta nuotilleen vai ei – parempi oikeastaan, jos ei. Viihdemuotohan se on.

Karaokesta nauttii toisinaan samaan tapaan kuin hirvittäviä ”hauskoja” kotivideoita katsoessaan – katsoo jotenkin lamaantuneena, kun ihmiset paukauttavat genitaalejaan kivuliaan näköisesti erinäisiin esineisiin epähuomiossa ja vahingossa, tai kaatuvat naamalleen kovasta vauhdista. Jostakin syystä niitä aina katsoo. Uteliaisuuttaan ja vähän sillä tapaa peloissaan ja toiveikkaana, että kuinkas sitten käykään.

Kallion ytimessä 5th Street Bar & Cafessa.

Sandelshimmeli

Sandelshimmeli

”Tässä oli ennen pizzapaikka.” Lausee tulee sanottua ääneen tai mietittyä hiljaa itsekseen Kalliossa harva se viikko. Ja vielä useammin, jos pizzapaikan tilalle vaihtaa sanan baari. Gentrifikaatiosta eli keskiluokkaistumisesta on Kallion yhteydessä puhuttu viime vuosina kyllästymiseen asti, minkä takia on tehnyt mieli välttää aihetta tässäkin blogissa . Päästiin yli tusinaan baariin, ennen kuin oli pakko. Hyvinhän se meni.

Puheista huolimatta muutos on hidas. Sen kuitenkin näkee helposti, jos Kalliossa on asunut tai muuten aikaa viettänyt. Yksi esimerkki on ns. gentrifikaatiokulma eli Helsinginkadun ja Kaarlenkadun kulma, josta katosi yksi kaupunginosan räkäisimmistä räkälöistä, Kallion Kulma, ja johon ilmestyi kolme hyvin keskiluokkaista paikkaa: luomuruokakauppa ja kaksi ihanan söpöä kahvilaa. Sama tapahtui Flemarilla, josta kaatui (tai siis kai paloi) venäläisomisteinen Matushka, jonka tilalle tuli trendikäs Galleria Keidas.

Kaksi ja puoli vuotta sitten avattu 5th Street Bar & Cafe taistelee trendiä vastaan. Nimensä mukaisesti Viidennellä linjalla sijaitsevan baarin paikalla oli ennen pizzapaikka. Bar Trio -nimellä mennyt mesta oli peruspizzeroiden parempaa kastia, ja soveltuipa paikka oivallisesti myös kaljanjuontiin. Nyt tilalla on täysiverinen baari.

Piskuinen 5th Street – on muuten vaikea nimi, varsinkin jos pitää humalassa sössöttää kaverille puhelimessa – tasapainoilee kaikin tavoin uuden ja vanhan Kallion välitilassa. Yhdellä seinällä on puisia pubitauluja mainostamassa vanhoja panimoita, vastakkaista seinää koristaa koko seinän kokoinen mustavalkoinen kuva Kallion kulmista. Hanasta saa turvallista kolmos-Olvia (blogin ensimmäinen Olvi-ravintola!), mutta myös Sandelsin IV:tä, jotain parempaa siideriä ja Malmgårdin vaihtuvaa kausituotetta. Myös pullo-oluissa ja -siidereissä valikoima on pieni, mutta laadukas. Tarjolla on mm. kuumaa siideriä, jota en muista muualla nähneeni. Tai ei ole ainakaan koskaan tullut mieleen tilata.

Maanantai-iltana tiskin takana häärinyt keski-ikäinen nainen, varmaankin omistaja, hoitaa kaljanlaskemisen lisäksi myös musiikkipuolen soittamalla vinyyleiltä haluamiansa biisejä. Välillä musiikki hiljenee, kun levy kiertyy loppuun ja henkilökunta on ulkona tupakalla kaverinsa kanssa. Tunnelma on siis intiimi, mutta ei-ahdistavalla tavalla. Baarin henkeen liittyy oleellisesti se, että joka paikka on täynnä eri tavoilla päällepiirreltyjä Sandelsin lasinalusia. Niistä on tehty kattoon installaatio, tauluja seinille ja selailtavaa pöytiin. Naisen mukaan lasinalusiin piirtäminen lähti liikkeelle asiakkaista, ja koska baarin tehtävä on palvella asiakkaitaan, ostettiin baaritiskille värikyniä edesauttamaan taiteellisia pyrkimyksiä.

– Täällä ne istuvat välillä hiljaa kuin kirkossa, kun piirtelevät noihin, nainen kertoi.

Sandelspakka

Sandelspakka

Hyvin näyttää toimivan: lasinaluset ovat hauskannäköisiä. Ja mikä vielä tärkeämpää, ne tekevät baarista inhimillisen. Kalliossakin on liian monta paikkaa, jossa omistaja on vaihtunut, remontti on tehty – ja sielu kadotettu. 5th Streetissä on tehty päinvastoin, ja samalla säilytetty jotain oleellista Kalliosta. Jos tämä olisi baarien arvosteluun tarkoitettu blogi, antaisin Fifth Streetille täydet pisteet, tolv poäng.

Viidennen linjan tämä pätkä on muutenkin esimerkillinen pala Kalliota. Vierekkäin ovat osto- ja myyntiliike, thaikkuravintola Du Dii, Ville Valon isän pornoliike, tämä baari ja parturi-kampaamo. Kaikki eri-ikäisten asuinrakennusten kivijalassa. Vieressä on Kallion kirjasto ja Karhupuisto. Tässä on Kallion maantieteellinen ja samalla hengellinen ydin. Kaupunginosan henkeen kuuluu, minulle, olennaisesti se, että baarin – tai miksei vaikka ihmisenkin – ei tarvitse olla ollut paikalla ikuisesti ollakseen kalliolainen. Voi olla uusikin tulokas. Riittää, että ei ole liian siisti, sileä ja siveä.

Tuoppi: Olvia; 0,5 litraa; 4,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 13.