Heinähattu on koirien paikka

Vaasankatu 23. Auki neljästä kahteen.

Vaasankatu 23. Auki neljästä kahteen.

Suurehko lasinpalanen kirskahti kantapään alla ikävän kuuloisesti, mutta ei tehnyt tuhojaan. Oli joku alkuviikon mitätön päivä. Jollakin edeltävistä asiakkaista oli hajonnut tuoppi Heinähatun pöytään. Hajoamisesta muistuttivat pöytämme alla kilahtelevat lasinkappaleet.

Aina lasinsiruja nähdessä tekee mieli kehittää tarina lasin rikkoutumiseen johtaneesta tapahtumaketjusta. Onko lasin rikki sirahtamiseen liittynyt draamaa? Tappelu? Vai onko joku vain humalaspäissään tai muuten huolettomasti liikehtiessään tipauttanut lasin lattiaan vahingossa?

Muutama vuosi sitten eräänä kesäisenä päivänä saavuin Heinähattuun ja baarin edustalla nökötti ambulanssi, jonka vierustalla tutkittiin verisen miehen kasvoja. Heinähatun terassilla ja sisätilojen lattialla oli verta, ja baarimikko lakaisi lasinsiruja pois kadulta. Silloin tilanteeseen oli liittynyt draamaa, jonkinlainen ryppy rakkaudessa. Mies oli ilmeisesti lyönyt itseään tuopilla naamaan.

Verinen mies vietiin ambulanssilla tikattavaksi lähimpään sairaalaan, baarimikko pyyhki veret pois lattioilta ja paikalle jääneet hakivat lisää kaljaa.

Noin puolen tunnin kuluttua verinen mies palasi Heinähattuun, kun oli saanut kasvonsa kursittua kasaan. Miehen partaan oli jäänyt hyytynyttä verta, mutta se ei haitannut. Tuoppi nousi huulille kuin aiemminkin. Kukaan ei enää muistanut tapahtunutta, tai halunnut puhua siitä. Kalja maistui sinä kesäpäivänä samalta kuin muinakin päivinä, joskin verisen miehen kaljassa saattoi olla rautainen sivumaku.

Heinähattu ei ole "rock-henkinen", Heinähattu vain on.

Heinähattu ei ole ”rock-henkinen”, Heinähattu vain on.

Tuona mitättömänä maaliskuisena alkuviikon päivänä, kun me Heinähattuun sujahdimme synkeän tuulen tieltä, ei lattialla kilahteleviin lasinkappaleisiin kaiketi ollut liittynyt draamaa. Poimin suurimmat sirpaleet lattialta ja kiikutin ne baaritiskille, jolloin baarimikko selvästi huolestui ja tarttui harjaan ja rikkalapioon.

– Olisipa ollut inhottava, jos koira olisi astunut tuommoiseen. Toivottavasti ei jäänyt mihinkään siruja, jos tulee vaikka koiria, pohti lasinsiruja siivoava baarimikko.

Niin, koiria. Baari, jossa on keltaiset seinät, kaljan saa kolpakossa, ja jonne saa tuoda koiria, on ehdottoman pakosti erittäin hyvä paikka. Paitsi, jos ei pidä oluesta, keltaisesta tai koirista, mutta mitäpä sellaiset henkilöt Heiniksessä tekisivätkään.

Ehkä tässä voisi puhua siitäkin, miten Heinähattu on ”punk-henkinen” ja aidosti ”rock” ilman glamoröösiä kiiltoa ja nahan napinaa, mutta se on sen verran väsynyttä paskaa, etten edes aloita. Olen kuullut kaduilta juttuja, miten jotkut on ajettu baarista pois, kun eivät sopineet ulkoisilta ominaisuuksiltaan baarin ”skeneen”. Jotenkin epäilen tätä tarinaa. Niin monenlaisia kulkijoita on Heinähatussa nähty.

Heinähatussa tapaa usein Pää Kii -yhtyeestä tutun punkkarismies Teemu Bergmanin, joka toisinaan soittelee levyjä Heiniksessä (vanhaa punkia pääasiallisesti, sinänsä yllättävästi). Vakiohahmo baarissa on myös vanha, arvokkaasti pukeutunut mies, joka tulee Heinikseen täyttämään iltapäivälehtien ristisanatehtäviä. Näiden kahden hahmon väliin mahtuu monia erilaisia persoonia ja ilmestyksiä.

Hyvä asia: kalja myydään kolpakoissa!

Hyvä asia: kalja myydään kolpakoissa!

Heinähatussa on monta hyvää asiaa, mutta tässä muutama:

– Haalarikielto. Pahoittelut kaikille villeille opiskelijasakeille, mutta Heinähattuun ette ole haalareinenne tervetulleita. Heinähattu pelastaa erilaisten approjen aikaan, sillä siellä eivät haalarit suhise ja baariin jopa mahtuukin.

– Sinne saa viedä koiran. Muita Kallion baareja, jonne saa eläinystävänsä kera mennä, löydät lisää täältä.

– Aitous. Heinähattu ei yritä olla mitään. Se on Heinähattu. Se on rehellisen rosoinen kalliolaisbaari, jonka ilmassa tuntuu miesten vessan toisinaan raolleen unohtuvasta ovesta leijaileva kusen ja paskan hajujen leppeä yhdistelmä.

– Heinähatun terassi on ehkä Vaasankadun paras. Se on sijainniltaan otollinen: vilkkaassa kohtaa Vaasista, missä voi bongailla ohikulkijoita. Lisäksi siihen paistaa aurinko iltaan saakka.

Tuoppi: Laitilan Kukkoa; 0,5 litraa; 4,70 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 54.

Kallion ainoa baari, jossa peruskalja on Laitilan Kukkoa?

Kallion ainoa baari, jossa peruskalja on Laitilan Kukkoa?

Mainokset

Noh, missä nähdään?

”Yhdessä nurkassa riemunkirjava jukeboksi pulputti värikylläisyyttä apeassa yksitoikkoisessa rytmissä, toisessa rypistyneeseen ja jotenkin tyhjentyneen näköiseen baskeriin tälläytynyt keski-ikäinen nainen töni ja läpsi vastahankaista pokeriautomaattia. Kun se oli aikansa pahoinpidellyt sitä ymmärtämätöntä konetta, henkilökunta tuli lopettamaan sen nujakan ja talutti naisen takaisin loosiin, missä sillä oli rivissä kolme keskeneräistä juomaa jotka oli tyrkitty täyteen kaikenlaisia pillejä ja sateenvarjoja ja mitä lie airoja. – Mä en tiedä mistä tää tuli mutta tässä on mun mielestä jotenkin turvallista, Lihi sanoi sitten.” – Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani, s. 266

kalja

Baareihin ei ole kanta-asiakaskortteja. Jonkinlainen naama-VIP kuitenkin irtoaa, esimerkiksi ilmainen kahvi. Tämäkin vain, jos kyseisessä baarissa käy tarpeeksi usein, pitkään ja itsepintaisesti. Sitten tunteekin jo baarimikot nimeltä ja tietää, miten reistailevan vessanlukon saa kiinni ilman, että se jumittuu – kuitenkin niin, että ovi on lukossa, eikä kukaan pääse yllättämään kesken virtsan. Nämä asiat ovat silmissäni arvokkaampia kuin kaukaiselle kanta-asiakastilille kertyvät bonukset ja kaikenmaailman pisteet.

Vaikka kaipa niitäkin kertyisi. Ja nyt olisi jo kertynyt sievoisesti. Ehkä niillä tuopin ostaisi, tai pari.

Tuoppi tai pari, niillehän sitä yleensä lähdetään. Toisinaan alkuperäinen ajatus yhdestä tai kahdesta pitää paikkansa, toisinaan ”yksi” kääntyy muotoon: ”yksi känni”. Sekin on ihan hyvä. Nyt kuulostan alkoholistilta.

Asiaan. Toisissa baareissa vain viihtyy paremmin kuin toisissa. Tai niihin tulee kernaammin asteltua. Kernauden asteeseen vaikuttaa toki baarin sijainti omaan asuinpaikkaan nähden ja se, onko siellä kavereita. Harvempi sitä vielä tässä iässä, kertakaikkisen energisessä alle kolmenkymmenen ikävuoden ylväässä, joskin itsevarmassa aikuisuudessa vielä yksikseen baarissa nyhvyttää.

Kun on kaljalle lähtemisestä puheltu, tiedustelee joku seuraavaksi, missä nuo maltaiset juomat kuuluisi nauttia. ”No moro moro, nähdäänkö vakiopaikassa?” tiedustelee kaljakaveri. Ja siellähän sitten nähdään.

Kalliossa olen useimmiten kaljalla Heinähatussa, B12:ssa tai Pääkonttorissa. Nämä ovat valikoituneet kantapaikoikseni joko hintatason, sijainnin, vapaan tilan tai ystävien suosituksien vuoksi. Tomi on melkeinpä jumahtanut Pub Porthaniin. Siellä omistaja moikkaa iloisesti ja ihmettelee, jos kaverit ovat kaljalla ilman häntä. Ajoittaisina suosikkeina ovat olleet myös Aleksis K ja Taz.

Onhan tällainen tapoihinsa kangistuminen vähän pelottavaakin. Siksi haemme uusia kokemuksia, uusia baareja. Vaikea on kuitenkin uskoa, että edellämainittujen jotenkin turvallista tunnelmaa yksikään ylittäisi. Ehkä ajan kanssa.