Peli auki Kallion B12:ssa

Pari kaljaa Kallion B:12ssa

Baarikäyntien sarja blogia varten oli tarkoitus aloittaa ensi viikolla. Oli päivä ja aika ja paikka valittu tarkasti: Joku sellainen, jossa kumpikaan ei ole käynyt. Joku vähän erikoisempi, ehkä hitusen kuumottava. Sellainen, josta saisi hyvän jutun ja erinomaisen blogin alun aikaiseksi.

Sitten tuli perjantai ja menimme Kallion B12:een, jossa olemme molemmat käyneet aika tarkalleen satamiljoonaa kertaa. Ei voi mitään.

Illassa ei sinänsä ollut mitään erityistä. Oli kavereita, oli tuoppeja, oli Kalliolle tyypillisiä kohtaamisia. Viereisen pöydän nuorisolaispojat diilasivat toisilleen avoimesti kukkaa ja joivat omista tölkeistään kaljaa. Pojat jättivät lähtiessään myös joukkoonsa kuuluvan, kitaraa soittavan sekistelijän pöytään. (Siis kuka soittaa pyytämättä kitaraa baarissa? Ja laulaa?) Tämä mies olikin illan suurin nähtävyys. Soitti sitä kitaraansa, melkeinpä serenadisoi jollekin naiselle, jonka ilme kertoi kaiken: kiinnostaa kuin Pohjoismaiden neuvoston kokous Alexander Stubbia. Jossain vaiheessa puhui kenkäänsä kuin puhelimeen. Kenkä oli vielä jalassa, joten toimitus näytti todella erikoiselta. Ja tietysti sama tyyppi tuli röökipaikalla selittämään jotain sekavaa. Lopulta henkilökunta heitti hänet pihalle, jotta pöytään mahtuisi kymmenen nuorta ranskalaisturistia.

Aika perusilta siis. Mutta sellaista se on Kallion B12:ssa. Se on niin peruskalliobaari kuin vain voi olla. Sisustus, asiakaskunta, juomalista, ylipäätään ilmapiiri on tyypillistä 2010-luvun Kalliota. Siinäkin mielessä, että B12 kuuluu Kallion suurimpaan baariketjuun. Samat omistajat pyörittävät entistä Abin baaria, entistä Kurjenlentoa, entistä Nallea, entistä Kolaa/Holaa ja varmasti muitakin jo edesmenneitä kulmakapakoita.

Kallion B12 – tuttavallisesti Vitamiini – oli ennen Indian Villa -niminen baari ja intialainen ravintola, jonka takaosan pöydissä oli valkoiset pöytäliinat ja etuosassa perusvarmoja Kallion vakionaamoja. Nykyään B12 on tusinabaari, jonka televisioissa pyörii urheilu, jonka kaiuttimissa soi mitäänsanomaton taustamusiikki ja jota ei oikein muista vastaavista juottoloista erota. No, onhan Vitamiini sentään Kallio Rolling Rainbow’n vakiopaikka. ”Les les bombas, les les bombas” ja niin edelleen.

Tuoppi: Karhua; 4,00 euroa; 0,5 litraa.

Käytyjen baarien määrä: 1.

Mainokset

Noh, missä nähdään?

”Yhdessä nurkassa riemunkirjava jukeboksi pulputti värikylläisyyttä apeassa yksitoikkoisessa rytmissä, toisessa rypistyneeseen ja jotenkin tyhjentyneen näköiseen baskeriin tälläytynyt keski-ikäinen nainen töni ja läpsi vastahankaista pokeriautomaattia. Kun se oli aikansa pahoinpidellyt sitä ymmärtämätöntä konetta, henkilökunta tuli lopettamaan sen nujakan ja talutti naisen takaisin loosiin, missä sillä oli rivissä kolme keskeneräistä juomaa jotka oli tyrkitty täyteen kaikenlaisia pillejä ja sateenvarjoja ja mitä lie airoja. – Mä en tiedä mistä tää tuli mutta tässä on mun mielestä jotenkin turvallista, Lihi sanoi sitten.” – Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani, s. 266

kalja

Baareihin ei ole kanta-asiakaskortteja. Jonkinlainen naama-VIP kuitenkin irtoaa, esimerkiksi ilmainen kahvi. Tämäkin vain, jos kyseisessä baarissa käy tarpeeksi usein, pitkään ja itsepintaisesti. Sitten tunteekin jo baarimikot nimeltä ja tietää, miten reistailevan vessanlukon saa kiinni ilman, että se jumittuu – kuitenkin niin, että ovi on lukossa, eikä kukaan pääse yllättämään kesken virtsan. Nämä asiat ovat silmissäni arvokkaampia kuin kaukaiselle kanta-asiakastilille kertyvät bonukset ja kaikenmaailman pisteet.

Vaikka kaipa niitäkin kertyisi. Ja nyt olisi jo kertynyt sievoisesti. Ehkä niillä tuopin ostaisi, tai pari.

Tuoppi tai pari, niillehän sitä yleensä lähdetään. Toisinaan alkuperäinen ajatus yhdestä tai kahdesta pitää paikkansa, toisinaan ”yksi” kääntyy muotoon: ”yksi känni”. Sekin on ihan hyvä. Nyt kuulostan alkoholistilta.

Asiaan. Toisissa baareissa vain viihtyy paremmin kuin toisissa. Tai niihin tulee kernaammin asteltua. Kernauden asteeseen vaikuttaa toki baarin sijainti omaan asuinpaikkaan nähden ja se, onko siellä kavereita. Harvempi sitä vielä tässä iässä, kertakaikkisen energisessä alle kolmenkymmenen ikävuoden ylväässä, joskin itsevarmassa aikuisuudessa vielä yksikseen baarissa nyhvyttää.

Kun on kaljalle lähtemisestä puheltu, tiedustelee joku seuraavaksi, missä nuo maltaiset juomat kuuluisi nauttia. ”No moro moro, nähdäänkö vakiopaikassa?” tiedustelee kaljakaveri. Ja siellähän sitten nähdään.

Kalliossa olen useimmiten kaljalla Heinähatussa, B12:ssa tai Pääkonttorissa. Nämä ovat valikoituneet kantapaikoikseni joko hintatason, sijainnin, vapaan tilan tai ystävien suosituksien vuoksi. Tomi on melkeinpä jumahtanut Pub Porthaniin. Siellä omistaja moikkaa iloisesti ja ihmettelee, jos kaverit ovat kaljalla ilman häntä. Ajoittaisina suosikkeina ovat olleet myös Aleksis K ja Taz.

Onhan tällainen tapoihinsa kangistuminen vähän pelottavaakin. Siksi haemme uusia kokemuksia, uusia baareja. Vaikea on kuitenkin uskoa, että edellämainittujen jotenkin turvallista tunnelmaa yksikään ylittäisi. Ehkä ajan kanssa.