Kurvin baarit, osa 3: Wanha Mestari, Madame Kurvi, William K.

Tämä teksti on osa Kurvin baareja käsittelevää sarjaa, jossa kirjoitamme kaikista alueen baareista viikolla, joka huipentuu viidenteen Kallio Block Partyyn lauantaina 1. elokuuta 2015. Lue myös sarjan ensimmäinen ja toinen osa

Kurvin baarit -sarjan viimeisessä osassa kävimme suorittamassa jäljellejääneet baarit läpi. Ennako-odotukset eivät olleet kovat, sillä tämä kolmikko on syystäkin jäänyt viimeiseksi. Ketjubaarit eivät ole koskaan olleet lähellä sydämiämme. Pakko ne oli kuitenkin käydä tsekkaamassa.

Hämeentie 35. Ma-to 15-00, pe-la 14-02, su 14-22.

Hämeentie 35. Ma-to 15-00, pe-la 14-02, su 14-22.

Wanhan Mestarin terassilla mieleen juolahtaneet vähän yli 20 kysymystä:

1: Miksi täällä on näin vähän ihmisiä?
2: Missähän baarimikko on?
3: Tultiinko me vahingossa Rossoon?
4: Pitäisikö sittenkin mennä terassille?
5: Hei, tästähän näkee suoraan Kurvittaren terassille! Miksei me menty sinne?
6: Onko tää kuitenkin enemmän joku maakuntabaari kuin Rosso? Sellainen johon menee vieraalla paikkakunnalla, kun ei tiedä niitä hyviä ja halvempia mestoja eikä oikein osaa lähteä keskustaa kauemmaksi.
7: Tuleeko tästä terassista sullekin sellainen olo niin kuin istuisi jossain ulkomailla? Täällähän on erillinen tarjoilupiste ja kaikkea. Paitsi että jonkin satoja vuosia vanhan torin sijasta näkymät on vilkkaasti liikennöidylle Hämeentielle ja Lidlin kassoille.
8: Miettiiköhän noi Lidlin kassahenkilöt kuinka usein, että oispa kaljaa, kun ne joutuu koko ajan katsomaan tähän terassille?
9: Vai käyköhän tässä terassilla kukaan?
10: Miksiköhän tuo tarjoilupistekin on kiinni? Kesä ja kaikkea. Toisaalta täällä on kai yksi ihminen töissä. Ja ehkä neljä asiakasta.
11: Mihinköhän nuo kaikki bussit menevät? En ole kuullut puolistakaan noista paikoista, joita niissä lukee. Mikkola? Kulomäki?
12: Mitenköhän paljon tähän kaljaan menee jotain myrkyllisiä pienhiukkasia tuosta jatkuvasta bussiliikenteestä?
13: Pitäisiköhän mennä sisälle? Ei täällä ole oikeastaan edes lämmin. Paska kesä.
14: Toisaalta onko se sisätila yhtään parempi? Kylmältä ja kliinisen ravintolamaiselta näytti.
15: Eikös tässä samassa tilassa ollut ennen joku Martina tai vastaava rossokopio?
16: Onko liian myöhäistä mennä Kurvittareen? Sen terassilla on sentään muitakin ihmisiä.
17 Miksi me ollaan täällä?
18: Miksi tämän paikan nimi on Wanha Mestari, kun tämä on ollut tässä ehkä korkeintaan vuoden.
19: Ja miksi witussa ylipäätään pitää käyttää tuplaveetä tällaisissa ”wanhoissa” nimissä? Tuleeko jollekin oikeasti sellainen fiilis, että ohhoh, nyt on aitoa ja wanhaa?
20: Ehtiiköhän tämän baarin nimi vaihtua ennen kuin tänne tulee seuraavan kerran? Jos tulee.
21: Miksi tulisi?
22: Joitko sä sen jo? Joko lähdetään?

Wanhan Mestarin terassinäkymät.

Wanhan Mestarin terassinäkymät.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, tuulta ei ole nimeksikään. Kiitotie on avoin. On täydellinen päivä lentää. Kurvittaren suunnasta kaartaa ensimmäinen yrittäjä, mutta ei pääse yrittämisestä huolimatta asfaltista irti. Keula nousee, mutta ei. Mutta seuraava on jo valmiina ratikkapysäkillä, ja vauhti on huomattavasti edeltäjää kovempi. Kuluneet reebokit irtoavat kentästä, nousukiito on alkanut. Nopeat lasit suojaavat silmät ilmavirralta, piri suonissa takaa jyrkän nousun.

Kolmea Kaisaa sanotaan yleisesti lennonjohtotorniksi, sillä sen ikkunoista ja terassilta on esteettömät näkymät Kurvin kiitoradoille. Sieltä voi tarkkailla alhaalla pyöriviä pirisukkuloita melko kirjaimellisesta ylemmyydentunnosta käsin. Kolme Kaisaa ei ole kuitenkaan Kurvin ainoa tarkkailuasema. Heti seuraavasta rakennuksesta löytyy Madame Kurvi, joka tarjoaa lähes yhdenveroiset näkymät kiitoteille. Terassia ei ole, joten menoa täytyy katsella sisätiloista.

Madame Kurvi oli ennen Monte Etna, nimestä päätellen italialainen ravintola. Vähän sellainen ”ai niin sekin on olemassa”-paikka. Ainoa kosketus ravintolaan oli kaverin hauskahko ”seisoskelin siinä sporapysäkillä ja mun veli soitti ja sanoi että mulla on rumat vaatteet ja totta kai hämmästyin mutta sitten selvisi että ne on Monte Etnassa ja menin sinne ja oltiin siellä pilkkuun asti, nyt on hirveä darra”-anekdootinpoikanen.

Ei siis tullut koskaan käytyä. Siksi on mahdotonta sanoa, onko paikka muuttanut muuta kuin nimensä ja markkinointinsa (eli ikkunateipit ja oven vieressä olevan käsinkirjoitetun ”HAPPY HOUR 15-21” lapun). Nykyinen sisustus on kuin lentokentän ravintolassa tai kahvilassa. Sopii hyvin lennonjohtotorni-teemaan.

Hal-paa.

Hal-paa.

Pakko se on sanoa: uusi nimi on typerä, samoin logo. Niissä matkitaan tietoisesti Kurvitarta, mikä on uudelta baarilta nolo veto, onhan Kurvitar kiistaton klassikko. Tästä voisi valittaa johonkin tuomioistuimeen, kenties jopa Euroopan unionin ihmisoikeuksista vastaavaan. Madame Kurvi on siitäkin vaikea, että se on työläs sanoa, mutta siitä on vaikea keksiä lempinimeä. Madame – mutta miten sen lausisi? Kurvi? Ei, se on jo koko alueen nimi.

Ja ehkä Madame Kurville olisi syytä keksiä jokin lempinimi. Se on nimittäin, yllättävää kyllä, ihan käymisen arvoinen paikka. Se aikaisemmin mainittu häppäri on nimittäin erittäin edullinen: iso Karhu maksaa 3 euroa. Se on melkein yhtä halpa kuin Kallion halvin baari Saba, jossa sama tuote maksaa vain sentin vähemmän. Madamessa tuopit tuodaan jopa pöytään, onhan kyseessä ihan oikea ravintola.

Ravintolassa juomisessa on se huono puoli, että vaikka olisi miten hyvin syönyt, alkaa ruoan tuoksun nostattaa vettä kielelle. Nettisivujen ruokalistan perusteella kasvissyöjälle on pari annosta, vegaanillekin ehkä yksi. Tosin Madame Kurvi tekee sen saman käsittämättömän virheen kuin moni muukin ravintola: ruokalista on nettisivuilla vain pdf-tiedostona. Tosi kätevää esim. puhelimella selatessa.

Ravintolassa juomisessa on vähän sekin, että yleensä tällaiset perusravintolat eivät ole niitä kaikkein viihtyisimpiä hengailupaikkoja. Sama juttu Madame Kurvissakin. Tila on vähän turhan siisti, vähän liian avoin ja valkoinen. Kaikki on vähän tusinakamaa, ei mitään ainutlaatuista. Röökikoppi on sentään erikoinen varastohuone, josta voi tirkistellä ikkunoiden läpi muiden asiakkaiden pöytiin. Musiikki on linjaa Aerosmith, Dave Matthews Band, Nickelback ja Santanan se levy jossa on vierailijoita kuten Dave Matthews. Siis mukaharmitonta, mutta oikeasti kauheaa.

Näkymät ovat sentään hyvät. Taas yksi sankari lähtee sporapysäkillä nousuun. Hyvää matkaa.

"Tupakointihuoneesta" voi vakoilla ravintolakansaa.

”Tupakointihuoneesta” voi vakoilla ravintolakansaa. Oikeita, ulospäin antavia ikkunoita kopissa ei ole.

Vaihdamme kirjoittajaa tässä kohtaa, älä säikähdä.

Kurvin ruuhkaisimmassa kohdassa, Hämeentien ja Helsinginkadun risteämäkohdassa sijaitseva William K. on aina jotenkin harmittanut minua. Vuodesta 2005 Kurvin taloksi nimetyn rakennuksen kivijalassa toimineessa Oluthuone-ketjun (S-ryhmän) William K:ssa ei sinänsä ole mitään vikaa – ei se nyt tämän yksittäisen baarin syytä ole, että koko ketju on jokseenkin persoonaton ja yrittää olla liikaa irlantilainen, brittiläinen, tai minkämaalainennyttahansa baari. Nimen omaan yrittää.

Harmitukseni syy on kehnoon käyttöön mennyt mainion kokoinen liiketila. Miten hienoa, jos tuossa tilassa olisi jokin hieman persoonallisempi ja edes jollain tapaa rehellisen tuntuinen baari, jossa olisi vaikkapa esiintymislava? Liiketila on iso ja valoisa, joskin hieman matalanpuoleinen. Noh, nyt siinä on William K. ja siihen täytyy tyytyä.

Paksut, pöytiä peittävät matot eivät ainakaan pelasta baarin tuntumaa. Mieleen juolahti useita kysymyksiä mattoja koskien (tekee mieli soittaa Oluthuoneiden edustajalle ja kysyä nämä): pestäänkö pöytämatot? Kuinka usein niitä vaihdetaan? Pestäänkö ja vaihdetaanko ylipäätään? Onko koskaan mitattu, kuinka montaa erilaista bakteerikantaa ja taudinaiheuttajaa noista pöytämatoista löytyy? Miksi pöydillä pitää olla mattoja?

Jälkimmäiseen mietin kaikenlaisia syvällisehköjä selityksiä, että ehkä William K.-ketjussa on varauduttu niin aggressiivishenkiseen kaljan ottamiseen, että tuoppeja pelätään ronskisti pöytien pintaan paiskottavan? Että halutaan ehkäistä meluhaittaa ja lasien rikki kilahtamista? En tiedä. Epätietoisuus ahdistaa.

KUKA LAITTAA MATON PÖYDÄLLE? Jumalauta.

Hieno lippa, paska terassi.

Hieno lippa, paska terassi.

Noh, onhan William K:ssa hyviäkin asioita: iso olutvalikoima, jossa on vaihtuvia kausituotteita ja kaikenlaisia erikoisuuksia. Ja juu, juomalista on muutenkin iso, mutta itseänihän kiinnostavat lähinnä oluet. Lisäksi sijainti on mitä mainioin ja kuten mainittu, on baari iso ja valoisa. Ihan viihtyisäkin, jos itsensä joisi tarpeeksi humalaan. Joskaan ei se oikein ole sellainen paikka, jossa kehtaisi olla humalassa, lentäisi ehkä ulos jos alkaisi sössöttämään.

William K. lienee sellainen äfter vörk -paikka ja kenties Kurvissa jollekin osasta porukkaa turvallinen vaihtoehto. Ehkä sinne vie kyläilemään saapuvat iäkkäämmät sukulaiset mieluummin kuin Pääskyyn tai Siimaan. Eivätpähän säikähdä. Mikäli ketjuravintolan tuoma turvallisuus ja suuri olutvalikoima ja rauhallinen ilmapiiri kiinnostavat, saattaa William K. olla sinun paikkasi.

William K:ssa voi juoda itsensä sekä pöydän että maton alle.

William K:ssa voi juoda itsensä sekä pöydän että maton alle.

Käytyjen baarien määrä: 63.

Wanhan Mestarin tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,90 euroa.

Madame Kurvin tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,80 euroa. (Happy hour 15-21:00, jolloin tuoppi 3,00 euroa.)

William K:n tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,70 euroa.

Mainokset

Viikko pubivisoja, osa 2: Toveri ja Siltanen

Viikon visa-odysseiamme jatkui keskiviikkona ja torstaina kahdella hyvin erilaisella kokemuksella. Sinänsä erilaisuus ei yllättänyt, ovathan Toveri ja Siltanen (erillinen postaus tulossa!) kaikin puolin hyvin erilaisia paikkoja. Tai no, kalja maksaa molemmissa 5,50 – Toverissa tosin saa desin enemmän bisseä.

(Maanantain ja tiistain visakokemuksista voit lukea edellisestä postauksesta.)

Muistiinpanot ja muut apupaperit tulevat Toverin visassa tarpeeseen.

Muistiinpanot ja muut apupaperit tulevat Toverin visassa tarpeeseen.

Toveri. Keskiviikko klo 20:00. Satuimme paikalle jonkinlaisena merkkipäivänä. Visan kahdestoista vuosi pyörähti käyntiin alkuvuodesta ja keskiviikon neljäs kysymys oli 8000. visassa esitetty kysymys. Tiedämme tämän, koska erittäin mukava visaisäntä jäi meidän kanssamme toviksi juttelemaan, kun visa oli ohi ja olimme poistumassa paikalta. Uudet tulijat otettiin siis hyvin ja lämmöllä vastaan, vaikka tässäkin visassa kokeneet kilpailijat olivat pistesijoissa vahvoilla. Tunnelma visassa oli juuri sellainen kuin kahdentoista vuoden perinteet velvoittavatkin.

Siinä mielessä kaverini kuvailu visasta facebookissa ei siis pitänyt paikkaansa: ”Toverin visa oli ainakin muutama vuosi sitten varsin sadistinen: mahdottomia kysymyksiä, kantapeikkoja ja vittuileva visanpitäjä.” Kysymykset olivat kyllä helvetin vaikeita; me saimme viisi pistettä viidestätoista, voittava joukkue mittavat kahdeksan. Oikeasta vastauksesta sai yhden pisteen, joten vähän yli puolet tietämällä ansaitsi ykköspaikan. Toverin visa on ehdottomasti hankalin tähän asti käymistämme.

Vaikeat kysymykset kulkivat kahteen suuntaan, sillä hauskana väliohjelmanumerona visamestarille sai esittää kysymyksiä, joihin hän yritti parhaansa mukaan vastata. Onnistumisia tuli hänelle kaksi yhdeksästä. Kysymykset olivat siis vähintään yhtä vaikeita kuin visankin kysymykset, jopa vaikeampia. Vai tiedätkö sinä mikä yritys valmistaa Angry Birds Jacky-makupalat?

Ainoa huono puoli visassa oli oikeastaan oluen hinta: Toverin 5,50 maksava Karjala-tuoppi ei varsinaisesti kutsu luokseen. Toisaalta tällä hinnalla kaljan kittaaminen pysyy hyvin kontrollissa ja visaympäristö viihtyisänä: keskiviikko-iltanakin baari oli kaikin puolin rauhallinen ja miellyttävä visaympäristö. Hyvänä puolena mainittakoon vielä formaatti. Kysymykset esitettiin viiden ryhmissä, joten varsinaista kiirettä vastaamiseen ei tullut, vaan vastauksia sai miettiä, pohtia ja fundeerata rauhassa. Osa kysymyksistä tätä kyllä vaatikin.

Lähtiessämme visamestari toivotti meidät tervetulleeksi ensi kerrallakin ja lupasi samaan hengenvetoon, ettei kysymykset ainakaan helpotu. Ehkä ensi kerralla me olemme viisaampia.

Esimerkkejä kysymyksistä: Mitä tapahtuu Kouvolan ja Vaasan välillä 16.10. 2126? Kenellä suomalaisella kiekonheittäjällä on hallussaan sekä suomalainen että afrikkalainen kiekonheiton ennätys?

Sijoitus: 3/3. Kolmen tai neljän joukkueen välillä jaettu viimeinen sija viidellä pisteellä.

Siltasen LEGENDAARINEN TIETOVISA hyödynsi uusinta teknologiaa eli videotykkiä ja äänentoistoa.

Siltasen LEGENDAARINEN TIETOVISA hyödyntää ”uusinta teknologiaa” eli videotykkiä ja äänentoistoa.

Siltanen. Torstai klo 19:00. Jos Toverin visa oli perinteinen ja perinteikäs, edustaa Siltasen ”legendaarinen tietovisa” jollain tavalla visakentän toista laitaa. Paikkana on trendikäs ja nuorekas Siltanen, osallistujat samoin trendikkäitä ja nuoria/nuorekkaita, kysymykset heijastetaan skriinille, taustalla soi lähes jatkuvasti musiikki ja bissekin on visan ajan 20% tavallsita halvempaa. Viihtyvyyteen ja viihteellisyyteen on panostettu – en nyt sanoisi että enemmän – mutta eri tavalla kuin vaikkapa Sivukirjaston ja Toverin visoissa.

Toisaalta, kyse on kuitenkin pubivisasta. Visaisäntä esittää kysymyksiä, osallistujat kirjaavat vastauksen paperille ja kiikuttavat lapun isännälle, joka tarkistaa vastaukset, kertoo oikeat ja seuraa pistetilannetta. Muu on kuorrutetta tai hienosäätöä. Lisämaustetta tuo se, että Siltasen visa oli viikon visoista ensimmäinen, jossa on käytössä klassinen pistekerroin-järjestelmässä. Järjestelmässä vastaukseen voi panostaa yhden, kahden tai kolmen pisteen verran; panostuksen kääntöpuolena se, että jos vastaus on väärin, tulee kahden ja kolmen pisteen vastauksista miinuspisteitä. Taktikointi ja riskinotto saavat siis suuremman roolin kuin ”oikea vastaus = yksi piste”-tyyppisessä mallissa.

Vaikka Siltasen visa ei ole varsinaisesti musavisa, oli musiikki jossakin roolissa ehkä noin puolessa kysymyksistä. Muut kysymykset liittyivät yleistietoon tai ajankohtaisiin asioihin, olipa seassa vähän urheiluakin. Mukana oli myös kaksi tunnistuskysymystä: ensimmäisessä piti tunnistaa viiden kappaleen esittäjät, toisessa vastata videoklippiin liittyviin kysymyksiin (”Monella videon henkilöistä oli viikset?”). Visan kysymysten vakavuusasteesta kertonee jotain se, että videoklippi oli joku vanha Kummeli-sketsi.

10968013_10152811146347600_354042387_n

Siltasen LEGENDAARINEN TIETOVISA oli kaikin puolin miellyttävä kokemus. (Eikä pelkästään sen takia, että sijoituimme kolmansiksi.) Visaisäntä on hauska; kysymykset ovat enemmän hankalia/helpohkoja kuin hankalia/vaikeita; tunnelma on hyvä ja humoristinen; taukoja on tarpeeksi. Vaikea tätä on verrata muihin viikon visoihin, koska kohderyhmä on selkeästi aika erilainen, mutta ei Siltasen visaa missään nimessä ainakaan muita huonommaksi voi sanoa. Lienee osallistujasta kiinni, pitääkö enemmän leppoisasta ja nuorekkaasta tunnelmasta kuin leppoisasta ja perinteikkäästä tunnelmasta. Molemmille löytyy varmasti ystävänsä.

Esimerkkejä kysymyksistä: Laittakaa ikäjärjestykseen seuraavat henkilöt: Jethro Rostedt, Tauski, Jari Sillanpää, Vesa Keskinen. Kumpi on vanhempi: Matti vai Teppo? Lisäpiste, jos osasi nimetä kuvasta kumpi on kumpi.

Sijoitus: 3/9. Jaoimme kolmannen sijan toisen kahden hengen joukkueen kanssa.  Edellämme olevat joukkueet koostuivat molemmat viiden hengen joukkueista. Olimme siis henkisiä voittajia! Palkinnoksi saimme Fullsteamin kangaskassit ja kaksi kappaletta Rubikin viimeistä pitkäsoittoa.

Siltasen visa Facebookissa.

pubivisa-siltanen03c

Palkintosaalis. Kangaskassit: omaan käyttöön. Levyt: kavereille jakoon.

Pub Aleksis K – Avoinna joka päivä 16-02

aleksiskoo04

Yksinkertaisuus ja luotettavuus ovat hyveitä.

Paska musiikki on aina ollut paikan vahvuus”, sanoi ystävämme Pekka eräänä joulukuun keskiviikko-iltana. Olimme kerääntyneet Aleksis K:hon, sillä ystävämme Pekka ja Elina olivat lähdössä kuukaudeksi Kaakkois-Aasiaan. Tätä kirjoittaessa he ovat jo melkein kotimatkalla. Kuulemma ollut yli 30 astetta lämmintä. Ja apinoita joka paikassa.

Aleksis K:sta on hyvä lähteä ulkomaille, sillä baarin paskan musiikin valikoima on sitä suomalaisinta sorttia: Klamydiaa. Yötä. Petri Nygårdia. Tuntuu, että ainakin joka toisen baarin musiikkimaisemaa tulee kritisoitua ankarasti, mutta onhan tuo nyt paskan musiikin asteikollakin hirvittävää. Hir-vit-tä-vää. Mutta jos kaukomatkalla joutuu kuolettavan onnettomuuden uhriksi ja ehtii viimeisinä sekunteinaan muistella viimeistä baari-iltaansa kotimaassa, voi lohduttautua sillä, ettei Joutsenlaulu soi enää kovinkaan kauaa päässä. Kuolema, tuo lopullinen vapahtaja.

No, kyllähän Pekka ja Elina tulevat hengissä takaisin. Ehkä jo ensi viikolla pääsemme nauttimaan Aleksis K:n kolmen euron tuopeista ja yleisestä kolmen euron tunnelmasta. Paikkaa ovat aina suosineet halvemman kaljan ystävät eli kaikenlainen sekalainen punkkari-rokkari-jne-porukka. Väki on vähän niin kuin Kustaa Vaasassa ja tunnelma ylipäätään aika samanlainen. Siksi Aleksis K:ssakin on tullut käytyä monen monituista kertaa, vaikkei sijainti alueen laidalla olekaan ihan optimaalinen satunnaiselle pistäytymiselle. Aleksis Kiven kadulle tulee harvoin eksyttyä, vaikka sillä onkin monta aika hyvää paikkaa.

"The Story You Are About To See Is True. The Names Have Been Changed To Protect The Innocent"

”The story you are about to see is true. The names have been changed to protect the innocent.”

M.A. Nummisen upeasta Baarien mies -kirjasta selviää, että samalla paikalla toimi ainakin kahdeksankymmentäluvulla Grilli Bertina. Bertina on ollut ilmeisen legendaarinen paikka. Kirjoittaa Numminen: ”Seuraavana aamuna he palasivat Bertinaan kello 9.15. He olivat viimeiset asiakkaat jotka mahtuivat sisään. Heidän jälkeensä Ponkonen ripusti ketjun oviaukkoon. Sen taakse jääneet jäivät kärsivällisesti odottamaan vuoroaan.”

Nykyäänkin Aleksis K on yleensä ihan täynnä. Yllättäen sinä joulukuisena keskiviikkona, kun paikalla viimeksi kävimme, oli sali puoli yhdeksän aikaan yllättävän vähäväkinen. Pari pöytäseuruetta, pari yksinäistä viihtyjää. Viereisessä pöydässä istui nuori mies, joka osti ensiteoikseen kaksi erilaista breezeriä ja kaatoi ne samaan tuoppiin. Ehkä vartin päästä tästä mies kävi hakemassa kaksi shottia: jonkinlaisen kermavaahtoshotin ja vielä erikoisemman näköisen kerrosshotin. Tyyppi kävi välillä ulkona polttamassa mustaa marlboroa ja tuli sitten takaisin juomaan karkkiviinojaan. Siitä tuli mieleen eräs vuosien takainen kämppikseni, joka joi omassa huoneessaan jotain hedelmäviinejä ja kuunteli kauheaa trancea. Erikoisia ovat ihmisten juomatottumukset.

Sekin hyvä puoli Aleksis K:ssa on, että nyt kun edellä jo mainittu Kustaa Vaasa on remontissa, niin Kallion alueen punkkareilla on edes joku baari, jossa miesten vessa haisee ihan hirvittävälle. Toisaalta, ehkä tähänkin on itse osasyyllinen. Baarin vessaa tulee käytettyä paljon erityiseti kesäisin. Kun viereisessä Dallapénpuistossa viettää aikaa ja kaljanjuonnin aiheuttama  kusihätä ”yllättää”, on Aleksis K:n saniteettitiloja helppo hyödyntää. Tätä ei varmaan pitäisi kirjoittaa näin julkisesti, koska wc:t ovat ”vain asiakkaille”. Toisaalta on tähän baariin tullut niin monta euroa kannettua, että pari kertaa voi käydä vessassa ihan hyvällä omallatunnolla, vaikka juuri sillä kerralla ei sattuisi olutta ostamaankaan.

Ainakaan kusireissulla ei altistu suomirockin pahimmille synneille kovin pitkään.

Tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 3,00 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 46.

Historiaa: on.

Historiaa: löytyy.

Pöhinää ja ”pöhinää” Kalliossa

Pitihän se arvata: Jos käyttää kaksi päivää Twitterissä Slushin kustannuksella nauramiseen, se kostautuu. En silti arvannut, että ihan näin.

”Bileinsinöörit” ja joku teknologiayritys (en jaksanut googlata) olivat nimittäin järjestäneet Kallioon jonkinlaisen Slush-afterpartyn. Ei siinä mitään. Ymmärrän, että Oiva ja K*rvi ja Kuudes linja sen sellaiset lähtevät näihin mukaan. Mutta että lempibaarini Pub Porthan? Ja sen räkäisempi serkku, Las Vegas?! Älytöntä. Oli vähän shokeeraavaa nähdä Las Vegasissa 1) portsari, 2) kaksimetrinen Slush-mainos ja 3) pikkutakkiporukkaa. Olivat juhlan kunniaksi nostaneet vielä hintojakin.

IMG_6029_2

Niin, niitä pikkutakkeja. Ilmeisesti ensin ”bileinsinöörit” pyörivät ympäripäissään haalareissa pitkin Kallion katuja, sitten vuotta myöhemmin solmiot olalla ihanassa startup-pöhinässä. Ja ympäripäissään. Pikkutakkiporukan invaasio ei sentään näytä ihan yhtä paljon sotatoimelta kuin haalarijengin läsnäolo, mutta kyllähän tästä vähän huono maku jäi. Eikä vähiten sen takia, että tämän startup-porukan takia jouduimme menemään Prankkariin, jossa baarimikko tarkisti paperit kaikilta. Parilla ei ollut henkkareita mukana, joten ilta jäi lyhyeksi.

No, aamulla Kallio oli entisellään. Odottelin vähän vaille yhdeksän ratikkaa virastotalon pysäkillä. Hilpeät piriveikot odottelivat samalla pysäkillä kavereitaan, ja kun he vihdoin kutosella saapuivat, alkoi kadulla puoliavoin nappikauppa. Sitä bisnestä on vaikea lähteä ”häiritsemään”.

Kalliossa ”pöhinä” on edelleen pöhinää.

PS. Aina kun ajattelen Slushia, minulle tulee mieleen HBO:n loistava Silicon Valley.

Kallion Seurahuone ja baarien nimet

Ilta ja tyhjä baari. Joskus surullista, toisinaan ilahduttavaa.

Ilta ja tyhjä baari. Joskus surullista, toisinaan ilahduttavaa.

Nimet ovat kiinnostavia.

Olet ehkä huomannut, (niin kuin muutkin) että helsinkiläisten ravintoloiden nimet ovat nykyään yksinkertaisia. Emo, Juuri, Kaarna, Kiila, Linko, Luomo, Muru, Olo, Puro, Rulla, Savu. Kaksi tavua, ”rustiikki” fiilis ja nin edelleen. Aitoa, suomalaista!

Kallion baareissa tämä trendi ei näy, ainakaan vielä. Ehkä syynä on se, että uusia paikkoja ei hirveästi tule, joten trendit näkyvät hitaasti. Toisaalta, ehkä ruokamaailman trendit eivät kosketa baareja. Tai sitten nimellä ei ole niin väliä. Pub Porthan on hyvä baari, vaikka nimi onkin melkeinpä tylsin mahdollinen.

Nimiä Kalliossa kyllä riittää. On osoitteen mukaan nimettyjä (Flemari 13 ja Flemari 21, B21, B12), muuten vain tylsiä (Helsing Bar, Meri Pub), käsittämättömiä (Bullut, Om’pu), paikkoja (Juttutupa, Iltakoulu, Sivukirjasto, Pääkonttori), väärän mielikuvan antavia (Terassibaari, jossa ei ole terassia; Relaxin, jossa ei ole rentoa) ja vähän liiankin kuvaavia (Viva la Vida, jossa elämä on hullua). Toiset ovat klassikoita (Roskapankki), toiset aina unohtuvat (Lucky Nine vai Lucky Seven?) Vähän ehkä erikoisesti ainoa nimi, joka liittyy jotenkin suoraan juomiseen, on Flagon. Turussahan on esim. Tinatuoppi. Tai no, en tiedä lasketaanko Tsemppi Pubi tähän kategoriaan.

Ja sitten meillä on Kallion Seurahuone. Seurahuone lienee Suomen yleisin ravintolan nimi. Kysyin asiaa Helsingin yliopiston Terhi Ainialalta, joka on perehtynyt suomalaiseen nimistöön. Kuulemma asiaa ei ole tutkittu, mutta Ainialan mukaan ”Seurahuonetta voi hyvin pitää ainakin yhtenä Suomen suosituimmista vanhoista ravintoloiden nimistä.” Jos olisin kielentutkija, tekisin hetimiten tutkimuksen anniskeluravintoloiden nimiin ja niiden historiaan. Herkullinen aihe!

Nykyäänkin vähän joka paikassa on oma seurahuoneensa: google löytää seurahuoneet niin Salosta, Iisalmelta kuin Huittisistakin. Minun kotipaikkakunnallani Savonlinnassakin on Seurahuone, jossa (jonkin hämärästi muistetun lapsuudessa kuullun jutun) mukaan vanhempani tapasivat ensimmäistä kertaa.

Nimeen liittyy jotain hohtoa. Ensimmäinen seurahuone avattiin Turkuun jo 1812. Seurahuoneet ovat usein hotelleja ja niiden yhteydessä olevia ravintoloita tai baareja. Seurahuoneella ollaan vähän paremmassa seurassa. Ehkä siksi Kallion Seurahuonekin on vähän fiinimpi paikka. Ei toki mikään hienosteleva, vaan vähän sellainen hillitymmän näköinen kuin esimerkiksi ne kapakat, jotka tulevat vastaan Fleminginkatua Hesarille päin mennessä. Seurahuone muistuttaa itse asiassa aika paljon kivenheiton päässä sijaitsevaa Sivukirjastoa. Löytyy kirjahyllyä, laajahko pullo-olutvalikoimaa ja pubivisaa. Ja oranssin rusehtavat seinät.

(Miksi baarit ovat usein töyhtösiepparin [joka on googlen mukaan tärkein oranssin rusehtava asia] naaman värisiä? Arvelisin, että se liittyy osittain sisätupakointiin ja osittain kai siihen, että tuollainen oranssi on jotenkin lämmin väri.)

Mitä Seurahuoneelta ei löydy? Ainakaan ei musiikkimakua. Kauheaa radiohuttua, sinä hiljaisena keskiviikkona, kun viimeksi paikan päällä kävimme. Pitkän baaritiskin päässä istui muutaman hengen porukka katsomassa televisiosta jalkapalloa, heille oli suotu selostuksen ja kannustuksen äänimaailma. Muualla baarissa soi edellä mainittu paskamusiikki. Muualla baarissa asiakkaita ei juurikaan ollut. Ihmeellistä sinänsä, koska Seurahuoneesta poistuessamme kävelimem Sivukirjaston, Pub Porthanin ja Majavan ohi, ja ne olivat ihan täynnä, niin kuin lähes joka ilta.

Seurahuone onkin sellainen paikka, johon on tullut aina mentyä vain, jos muualla ei ole tilaa tai vastaanottavaista seuruetta. Siinä mielessä se on ehkä vähän niin kuin perushotelli. Ihan kiva, mutta kuka sellaisessa haluaa yönsä viettää, jos vaihtoehtona on ystävien seura personaallisessa ja lämpimässä ympäristössä? Ja koska vaihtoehtoja yleensä, tulee useimmiten käytyä jossain muualla kuin Kallion Seurahuoneella.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,50 euroa. Happy hour -tuoppi 4,10 euroa, mutta häppäriaikoja ei missään ilmoitettu.

Käytyjen baarien määrä: 37

Toasteja! Se alkuperäinen "street food".

Toasteja! Se alkuperäinen ”street food”.

Ravintola Toveri, tyyli ja historia

Toveri tuopin läpi.

Toveri tuopin läpi.

Lauantaina oli veljeni häät hotelli Tornin näköalakabinetissa. Hieno paikka. Tai siis hienot näköalat, koko kaupunki siinä ikkunoiden takana. Ja paikkakin oli toki hieno, mutta sellaisella ”olemme niin hienoja”-tavalla. Fancy on sana, jonka voisi kai suomentaa hienostelevaksi, mutta se kuulostaa suomeksi jotenkin vähän liian… en tiedä. No, kuitenkin. Valkoiset oli pöytäliinat ja tarjoiluhenkilökuntaa sen verran, että alkoi kuumottaa.

Ruokailun jälkeen siirryttiin onneksi Tornin toiseen päähän eli kellariin. Kalja maksoi S-etukortilla 5,50. Taisi olla Lapin kultaa. Maistui hyvälle ja hyvin.

Siitä tuli tämä siis mieleen, että Castréninkadun ja Kolmannen linjan kulmassa sijaitsevassa Toverissa olut maksaa saman verran. Etukorttia ei kysytä. Ja alkaahan paikat myös samoilla kirjaimilla.

toveri003

Toverissa on hiljaista vanhan ajan tyyliä ja tunnelmaa. Tovi sitten ravintola oli uutisissa, koska joku omatunnoton kelmi varasti sieltä Paavo Tynellin suunnitteleman messinkivalaisimen. Nettisivujen mukaan valaisin on arvokas esineenä, mutta myös palana helsinkiläistä ravintolahistoriaa. Se valaisi aikaisemmin pöytiä ravintola Laatu-Haitissa. Mikä nimi! Hesarin mukaan sen paikalla oli ennen ”ravintola Haiti. Ravintolan nimi muuttui Laatu-Haitiksi, kun viranomaiset olivat moitiskelleet sen huonoa mainetta ja vaativat ravintolalta laatua.” Kansainvälistä touhua.

No, kuitenkin. Ravintola Toverissa on lampun varastamisesta huolimatta historia läsnä. Tyyli on hillityn 50- ja 70-lukulainen. Toveri jo nimenäkin viittaa jonnekin menneeseen aikaan. Nykyään tovereista puhuvat vain vasemmistolaiset, ja sekin on minusta tuntunut aina jotenkin kiusalliselta. Tornissakin tuli menneet ajat mieleen, mutta enemmän sellaisella ”täällä ne kekkoset ja muut joivat neuvostoaikoina viinaa ja läpsivät sihteerejä perseille”-tavalla. Vähän niin kuin olisi ollut aikakoneessa tai museossa. Vaivaannuttavaa. Ehkä kyse on siitä, että Torni on aina ollut kaupungin ja vallan ytimessä, Toveri taas täällä laitamilla, poissa parrasvaloista. Ei tarvitse pönöttää.

Toverissa tyyli toimii. Tämä on yksi niitä harvoja kalliolaisia baareja, joilla on selkeä, suunniteltu ja omanlaisensa ilme. Eikä se tunnu tekemällä tehdyltä tai mitenkään ironiselta tai edes retrolta. Siksi onkin hassua, että Toveri on ollut Toveri vasta vuodesta 2003. Ennen paikalla on ollut Alppimaa-niminen paikka. Kuulostaa legendaariselta.

Kaikesta tästä – ja siitä, että viikonloppuisin ikäraja on 21 vuotta – voi päätellä, että Toveri on hillitty paikka. Minä olen kerran oksentanut sen vessaan.

Tuoppi: Karjalaa; 0,5 litraa; 5,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 24.

Baarimikko/omistaja meni tupakalla ja jätti tuuraajan tiskille.

Baarimikko/omistaja meni tupakalla ja jätti tuuraajan tiskille. Tämä näyttää ihan joltain salakuvaotokselta, mutta on ihan normaalilla kännykällä otettu.

Rock, ruoka ja rakkaus – Kurvin Loosister

Eli kaljabloggaajat ruokabloggaajien tontilla.

Siitä, kun uusi ravintola perustetaan ja sitä kehutaan kaveripiirissä, lehdissä ja somessa, menee aikalailla tasan vuosi, että minä päädyn paikan ruokatarjoiluja testaamaan. Sama on nyt käynyt Sen Chayn, Korphain, Just Vegen ja monien monien muiden kanssa.

Viime vuoden toukokuussa Loosen pikkusisko, Rockbistro Bar Loosister, avattiin Kurvissa. Tässä kohtaa täytyy kai olla rehellinen: En ole koskaan oikein pitänyt Loosesta. Siellä on tullut käytyä, koska monelle kaverille se on paikka, johon mennään viikonloppuisin jatkamaan bileitä Kallion mennessä kiinni. Se on jotenkin muka kaikille sopiva, pienimmän yhteisen nimittäjän mukainen paikka. Minä en tykkää. Liian ”rock-henkinen”, mikä on ylipäätään vihattava ominaisuus oli kyse sitten pukeutumisesta, baarista tai ruokavaliosta.

Mutta Loosister. Rock-henkinenhän se on tämä Kallion etäpesäkekin. On rokkareiden kuvia seinällä, värimaailma punaista ja mustaa ja kultaa, musiikki kai jotain kitara-basso-rumpu-osastoa. En oikein muista, ei jäänyt mieleen. Rock-henkisyys on vähän sellaista, että siitä ei jää mitään käteen.

Onneksi vatsan sai täyteen. Ruokalista on hyvinkin rock-äijä-osastoa (Rock burger, Pet Sematary -pitsa jnejne), mutta nimien taustalla loppuun asti mietittyjä makumaailmoja. Päädyimme Avocado- ja Tree hugger -hampurilaisiin. Molemmat on: isoja, yllättäviä, monipuolisia, isoja. Eli täydellistä baariruokaa siis. Tree hugger ehkä aavistuksen parempi, varsinkin jos vuohenjuusto epäilyttää. Sitä on avokadopurilaisessa nimittäin runsaasti.

Loosisteriä oli kaveripiirissä kehuttu jonkin verran, erityisesti pizzapuolta, mutta jostain syystä testaamisessa taas kesti. Hampurilaiset yllättivät positiivisesti, joten pizzakin (ainakin Vegan cheese ja Whole lotta cheese..) on jossain vaiheessa kokeiltava. Ja herkullisen/massiivisen näköiset nacho-lautaset. Harmillisesti edes jonkinlaista perusnachosettiä ei oikein normibaareista – ainakaan Kalliossa – saa, vaikka tekisi varmasti hyvää ainakin joka toiselle Kallion vakikulkijalle. Loosister on vähän turhan kallis perusbaariksi, mutta ruokapaikkana hyvä. Tomi Björck äijä mättö -asteikolla: 5/5 rapee krispi dinneri.

Erityismaininta muuten siitä, että kalja tarjoillaan ajattomassa Krouvi-lasissa eli kunnollisessa kolpakossa. Välittömät lisäpisteet. Myös siitä, että lasien kanssa ei noudatettu jo edesmenneen Karhunpojan käytäntöä, jonka mukaan olut tarjoiltiin miehille Krouvi-kolpakossa ja naisille tavallisessa tuopissa.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 16.

äijille mättö dinnerii :D

äijille mättö dinnerii 😀

 

Kaspar Hauserista haluamisen mahdottomaan Mucavuuteen

Haluaminen on nykyihmisen vankila. Haluamiset, niiden mahdottomuus, haluttomuus, haluttomuuden mahdottomuus ja koko elämän sosiaalisen median ahnaaseen nieluun syöksyvät tekemisten selostamiset. Sitä tämä on. Sitä tämäkin on. Kaikki on jonkin asian tavoittelua, se on iäinen viisaus, ikuinen vitsaus ja aina ja iänkaikkisesti läsnäoleva ihmistä eteenpäin tuuppiva saatanallisuus. Että kun minä, ja sinäkin, mutta minä myös. Ja että kuka olenkaan. Kun, että, jos ja niin.

”Kun voisin, haluaisin herätä aikaisin, juosta kepeän aamulenkin, syödä terveellisen aamiaisen, lukea Hesarin rauhassa painaen siitä mieleeni asioita, muodostaen niistä mielipiteeni ja silti. Haluaisin nukkua pitkään. Haluaisin kaiken”, pohdin tässä eräänäkin aamuna sängyssä maatessani, töihin piti mennä. Töihin, joissa en halunnut oikeastaan olla, vaikka samalla kuitenkin halusin, jota samalla vihasin, mutta tavallaan minulla ei ollut muutakaan. Työ, jossa stressasin suunnattomasti asioista, joille en voinut mitään (kuten muiden ihmisten haluamisista ja haluamatta jättämisestä), mutta jota ilman olisin aivan yhtä stressaantunut, koska pitäisi olla työ ja sellaista kaikkea.

Ihminen on halujensa ja haluttomuuksiensa vanki. Sitä minä mietin, kun Kaspar Hauseria Q-teatterissa keskiviikkoiltana katsoin. Jotenkin tässä on loukussa, minä mietin myös. Että on tämä loukku, johon on jotenkin joutunut, ja sittenkin vain väittää joutuneensa. Sukupolveni ajattelee ajautuneensa, olevansa jotenkin mutkalle kasvanutta ja ojasta noussutta. Emme me ole ajautuneet sen kummemmin mihinkään kuin yksikään sukupolvi edellämme. ”Minä vain ajauduin tähän duuniin, jossa olen syvästi onneton, vihaan ihmisyyttä ja itseäni – tämä vain tuli eteeni ja niin minä siihen ajauduin”, ajatellaan. Että on vain jokin suuri ja kummallinen syöksyvesi, jonka mukana kaikki me olemme ajautuneet joihinkin kummallisiin maanalaisiin kiemuroihin, joissa me sitten taistelemme tietämme eteenpäin jokseenkin kaikkeen siihen ajautumiseen passivoituneina.

Näitäkin minä mietin, kun Kaspar Hauseria Q-teatterissa keskiviikkoiltana katsoin.

Kulttuurin parista oli jotenkin sitten päästävä pois. Pääsimme pois, kun otimme metron ja matkustimme Kallioon. Mietimme, että Hauserin teemaa jatkaaksemme olisi loogista ja fiksua mennä Siltaseen – että se olisi jotenkin tämän sukupolven valintoja ajatellen varsin ilmeinen paikka. Ovelta kuitenkin havaitsimme, että käynnissä oli jonkinlainen baarivisa. Ei ollut oloja moiseen, oli jotenkin tyhjä ja sykähtelevä olla Hauserin jälkeen. Astuimme ulos, Hämeentielle. Tuuli ja oli jotenkin kertakaikkisen vittumainen ilma, tupakasta lensi kipinä silmään ja kaikkea muuta, mistä saattaa hyvinvointivaltiossa keskituloinen ihminen valittaa. Bar Mucava sattui siihen, ja sinne menimme.

Siellä haisi jotenkin brittipubimaiselta (onko se jokin jalkahikimäinen aromi sitten?). Ja vastaanotto oli varsin lännenelokuvamaisen saluunamainen. Avasimme oven, astuimme sisään. Kaikki Mucavan etuosassa istuvat ihmiset kääntyivät katsomaan meitä. Ovi takanamme sulkeutui, kaikki käänsivät katseensa takaisin juomiinsa. Otimme oluet, kaksi tuoppia kustansi kymmenen euroa. Jotenkin siinä oluet saatuaan sitten hätääntyi, että tässäkö tämä on – tällainen piskuinen huone Hämeentien tuulisessa syrjässä, mutta olihan siellä suurempi oleskelutilakin, kun baaritiskiltä asteli peremmälle. Se oli ehkä miniatyyriversio Siltasesta sisustuksellisesti ajatellen, joskaan katossa ei ollut niitä Siltsun lääkärilamppusia. Tekonahkaiset pelkistetysti muotoillut sohvat, kapeat ja pitkät pöydät ja niin edelleen.

Kaikkiaan viihtyisä perusbaari, josta ensimmäiseksi tuli mieleen ehkä, että kohdeyleisö lienee sellaista yli kolmekymppisevähtävää sakkia, jonka musiikillisiin mieltymyyksiin baarissa soivat kappaleet jollakin tasolla uppoaisivat kaiken sen maltillisen sisustuksellisuuden seassa. Siellä voisi mucavasti sitten puhua, että kun meidän Alfred Jodocus tänään jalkapallotreeneissä melkein teki maalin, ja että kuinka Sandraliaana Tarzanita Afrodite osaa jo sanoa ärrän. Sellaisia siellä ehkä.

Vastapäisessä pöydässä oli joku pariskunta, kaipa ne olivat treffeillä. Siinä sitten ajautui kaikessa hiljaisessa viisaudessaan (köh) ajatelmoitsemaan, että jestassaatana, kuinkaolisi kauhistuttavaa täällä jotenkin treffilöitseä. Että on ne sohvat ja ne pitkät pöydät, joiden alle oli sujautettu jakkaroita. Että joko siinä treffeillessään sitten joutuisi (tai pääsisi?) istumaan treffikumppanuksen viereen sohvalle, tai sitten epämieluisasti kohtalaisen epämucavalle jakkaralle jotenkin outoon kyyryyn.

Ehkä noista asentojen ja asemoitumisien vähäisyydestä johtuen kanta-asiakkailta vaikuttava sakki istuikin sitten siellä baarin etuosassa. Tiskillä ne siinä värjyivät jotenkin, yksi katsoi telkkarista jalkapalloa, toinen kai jotain toisesta tv-ruudusta näkyvää antiikkiesineitä esittelevää sarjaa.

Ihan oli mucava. Lempipaikkani baarista löytyi kohtalaisen välittömästi: mestassa on joskus ammoin ollut takka, joka on avattu ja riuhdottu ja mitälie, mutta nykyisin se oli vain kolo seinässä, johon oli aseteltu sitten sellainen tunnelmoitseva valo. Minä menin sinne, koska juurikin niin seikkailevaa sorttia minä olen.

Kolossa. Värejä.

Kolossa. Värejä.

Minä edustan sukupolvea, jonka olemassaolemisen suuriin traumoihin sisältyvät ne hetket, kun uunissa paistetun pakastepizzan pois otettua ei malta odottaa, vaan polttaa kitalakeensa rakkulan tuon kuuman ihanuuden sulaneella juustolla. ”Sitten on ainakin pari päivää tosi epämiellyttävä olla, kun se rakko kitalaessa puhkeaa ja tiäksä sit ne nahanriekaleet jotenkin huljuaa sun suussa”, kiteytti duunikaverini tämän kriisin ytimen.

Elämä, se on valintoja. Mucava oli valinta.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,00 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 8.

Oikein juomalista! Luonnollisesti tarjolla myös cavaa.

Oikein juomalista! Luonnollisesti tarjolla myös cavaa.