Yhtenä iltana Sirdiessä

Kolmas linja 21.

Kolmas linja 21

Pub Sirdie pääsi yllättämään.

Odotin karskia korttelibaarimeininkiä, keski-ikäisiä asiakkaita ja suoranaista vittuilua maitonaamaisille ensikertalaisille. Tai ei kai voi sanoa ensikertalaisille, kun odotukseni perustuivat nimenomaan siihen ensimmäiseen kertaan Sirdiessä. Siitä on noin kymmenen vuotta aikaa. Tulimme opiskelijakavereiden kanssa yksille ja siihen ne jäivätkin. Vastaanotto oli kylmä ja tympeä kuin maaliskuinen takatalvi. Kanta-asiakkaat muun muassa epäilivät yhden seurueen jäsenistämme olevan 12-vuotias. (Olin silloin parikymppinen. Täytin viime viikon maanantaina kolmekymmentä.) 

Tällä kertaa, toissa perjantaina, kokemus oli täysin erilainen. Baarissa oli vain yksi yli viisikymppinen asiakas. Muuten asiakaskunta koostui lähinnä meistä noin kolmekymppisistä. Muut asiakkaat eivät ottaneet juuri minkäänlaista kontaktia, vähän ehkä ujosti hymyilivät, niin kuin ihmisillä on tapana, kun kohdataan tuntemattomia ihmisiä intiimeissä tilpissa. (Jatkossa minun on jokaisessa yhteydessä tuotava esille, että olen kolmekymmentä. Se lukee säännöissä. Tiedätte sitten, kun täytätte kolmekymmentä.)

Eipä siinä mitään, ehkä perjantain myöhäisilta on liian myöhäinen kantapeikoille. Monessa baarissahan on päivä- ja iltavuorot erikseen, ja nimenomaan päivävuorosta ne keski-ikäiset kanta-asiakkaat usein löytyvät. Tosin ei Sirdiessä, joka aukeaa vasta kuudelta. Liekö vakioasiakkailla joku eri baari päivävuoroille vai onko Sirdien ”päivävuoro” vähän myöhäisempi, esimerkiksi iltakuudesta iltakahdeksaan? (Milloinkahan sitä pitää itsekin siirtyä päivävuoroon. Sanoinko jo että täytin juuri kolmekymmentä?)

sirdie 01

Pub Sirdie on pieni baari, mutta mahduimme ihan hyvin istumaan. Saimme jopa oman pöydänkin. Oli aikaa ihastella baarin sisustusta, joka lienee Kallion baarien hienoin. Jokainen neliömetri seinää on täynnä jotain historiallista tavaraa. Kattopalkeissa roikkuu tummentuneita ja repaleisia maakuntaviirejä. Seinälle on kehystetty juttu keskiolutkuppiloiden viehätyksestä, jonka pääkuva on otettu Sirdiessä. Baaritiskin ylärakenteihin on kiinnitetty vanhoja nimikoituja tuoppeja. Nurkassa on jukeboksi, joka on ahkerassa käytössä. Edith Piaf, Rauli Badding, Olavi Virta laulavat kukin vuorollaan. Penkit ovat puisia ja kiertävät seinustalla, verhot peittävät ikkunan. Sisustuksesta tulee hyvällä tavalla mieleen jokin kerhotila. Historiaa löytyy. (Vähän niin kuin meiltä kolmekymppisiltä. Sitä on jo tullut elämää jonkin verran nähtyä – ja se saa näkyä. Iästään täytyy olla ylpeä!)

Olimme ehtineet istua Sirdiessä noin tuopin verran, kun pari seuruetta poistui ja uusi tuli tilalle. Hämmenys vain kasvoi. Uusi seurue oli kuin suoraan jostain uudemmasta Woody Allenin elokuvasta. Selvästi ylempää keskiluokkaa. Kaikki olivat pukeutuneet tyylikkäästi. Pelkästään asusteista näki, että rahaa on. Oli tumma, komea, ulkomaalainen mies. Naiset puhuivat keskenään ruotsia. Vaaleahiuksisella miehellä oli purjehtijan rusketus, vaikka elettiin maaliskuuta. Irish coffeeta ja punaviiniä ja ihanan uskaliaita shottikierroksia tilattiin. Joku naisista oli ”vähän huppelissa” ja lauloi jukeboksista tulevan biisin mukana ja napsutti sormiaan. Keskustelu aaltoili häistä – Kööpenhaminassa, siis totta kai kaikki lentää sinne viikonlopuksi – syntymäpäiviin. Joku naisista stressasi tulevia kolmekymppisiään. Miehet olivat jo neljänkympin ylittäneet. Mietin, miten ihmiset voivat olla samanikäisiä kuin minä, mutta (elämän)tyyliltään kuin viisikymppiset.

(Niin siis kai kerroin, että olen jo kolmekymmentä? Olen kuitenkin nuorekas verrattuna näihin ihmiseen, joita edellisessä kappaleessa kuvailen. Tai nuori. Voinkohan vielä sanoa olevani nuori? Nuorekas kuulostaa niin helvetin vanhalta. Vai ovatko juuri tuollaiset keski-ikäiset keskiluokkaiset niitä nuorekkaita? Pukeudutaan rennosti ja käydään jostain syystä Kalliossa baarissa, vaikka pidetäänkin niitä ihan hirveinä. Leikitään ehkä jotain luokkaturistia. ”Mennään laulamaan karaokebiisit Oivaan, hihi, se on ihan KAUHEA baari, hihi.”)

sirdie 03

Katsoimme baarin televisiosta Cliffhangerin loppuun, kuuntelimme sivukorvalla woodyallen-farssin tapahtumia. Harmillisesti ketään ei ammuttu, kukaan ei pettänyt aviopuolisoaan, kukaan ei edes ollut sillälailla koomisen dramaattinen kuin Woody Allenin elokuvissa. Elämä on aika tylsää verrattuna hyviin elokuviin. Cliffhangerissakin sattui ja tapahtui vaikka mitä. Tosielämässä ei varmaan kovinkaan moni vuorikiipeilijä ole joutunut kiipeilyonnettomuuksien lisäksi huippurikollisten sairaan pelin nappulaksi.

Loppujen lopuksi Sirdiessäkään ei tapahtunut oikein mitään. Joku paikallinen eksentrikko istui pöytäämme ja kyseli sekavia, kunnes kyllästyi ja vaihtoi pöytää. Ei siitäkään saa kovinkaan mehukasta anekdoottia irti. Jotakin baariin unohtamaansa pipoa se siinä sovitteli ja samassa tohinassa unohti lippalakkinsa meidän pöytäämme. Baarimikko-omistaja puhui lankapuhelimeen ja jotenkin ymmärtäväisesti sieti eksentrikkoa. Kaikesta näki, että näin on käynyt ennenkin. Tuntui siltä, että eksentrikko käy saman hattuepisodin läpi jonain tulevana päivänä. Cliffhangerkin tulee varmasti vielä joskus tästä samasta televisiosta.

Vaikka asiakaskunta olisikin erilainen, ei itse baarissa muutu oikein mikään. Se on Sirdien vahvuus.

(Paitsi että edellisen ja seuraavan kerran välissä olen täyttänyt kolmekymmentä. Toivottavasti tämä ei nyt jäänyt kenellekään epäselväksi.)

Tuoppi: 0,4 litraa; Karjalaa; 4,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 55.

Kyltti on hieno, mutta johtaa harhaan. Baarista saa muutakin kuin Koffin ykköstä.

Kyltti on hieno, mutta johtaa harhaan. Baarista saa muutakin kuin Koffin ykköstä.

Mainokset

Sandro muuttui kioskista ravintolaksi minun takiani

Sandron kulma oli pitkään kalliolainen instituutio.

Sandron kulman suljettu Yelp-sivu kertoo kaiken siitä, minkälainen paikka paikallisten sydämissä oli. Arviot on kirjoitettu, kun kioski oli vielä voimissaan, mutta nyt luettuna ne näyttävät lähinnä muistokirjoituksilta. Vielä toukokuussa 2012 Yelp-arvostelija Anna R. toivoo omintakeiselle elintarvikekioskille ”pitkää ikää ja paljon paljon paikallista kahvinlitkijää.”

Ei ihan riittänyt.

IMAG1108

Vuonna 2013 Sandron kulma kuoriutui uudelleen pelkkänä Sandrona. Mielenkiintoisesti muutos ei tarkoittanut omistajanvaihdosta, niin kuin yleensä, vaan kioskia pyörittänyt Hicham Mountnassir oli muutoksen takana. Tulee vähän mieleen Karhupuiston Makuunin pyörittäjä Jarkko Laitinen, joka jatkoi samassa tilassa paremmin aikaan sopivalla konseptilla. Bergga on vielä käymättä, mutta hyvää olemme kuulleet.

Nykyään Sandro on ravintola. Välissä tuntui siltä, että Sandro on baari, josta saa myös ruokaa, mutta tuoreen käynnin perusteella väittäisin, että nyt Sandro on täysipainoisesti ruoan äärellä viihtymiseen tarkoitettu. Ei siinä mitään, hyvinhän siellä viihtyy. Palvelu on erinomaisen välitöntä ja ystävällistä, miljöö on viihtyisä, ja ruoka on parasta, mitä Kalliosta saa. Rehellisesti ravintola-kategoriaan siirtyminen näkyy toisaalta myös hinnoissa: pääruoat ovat parinkympin luokkaa ja 0,4 litran bisse maksaa 6,50.

Palvelun erinomaisuutta ei voi liikaa korostaa. Jos yllättävät ilmaisruoat olisivat ravintolan laadun ainoa mittari, Sandro saisi täydet 5/5. Me olimme taannoin Sandrossa ystävämme syntymäpäiväillallisella ja tämän kunniaksi sankarille tarjoiltiin ateriaan päätteeksi, ja ilmaiseksi, jälkiruoka ja listan ulkopuolinen drinkki. Toiset ystävämme ovat myös saaneet maksuttomat jälkiruoat ja drinkit vain siksi, että ovat tarjoilijan mukaan syöneet ennennäkemättömän paljon ruokaa. Synttäri-illallisella pöydästämme huolehtinut tarjoilija suostui myös ottamaan illallisvieraista muutaman kuvan sankarin kotialbumiin. Ja lauloi syntymäpäivän kunniaksi. Kaikesta näkee, että Sandro pitää huolta asiakkaistaan.

Ruokaa on varmasti kehuttu muualla (Eat.fi-keskiarvo 4.1, Imagen vuoden ravintola 2014, Cityn Paras ruoka, Paras etninen, Paras brunssi) tarpeeksi, joten tässä siihen ei tarvitse lähteä. Sanotaan sen verran, että seitan on ehkäpä parasta, jota olen ravintolassa syönyt. Drinkitkin ovat yhden kokeilun perusteella todella hyviä. Liekö ainoa paikka Kalliossa, joka on tässä superkuumassa ”juo vähemmän, mutta parempaa”-drinkkitrendissä kiinni?

IMAG1113

Sandro on kehujen ja maineensa arvoinen. Silti vähän harmittaa, että paikka ei enää oikein tunnu soveltuvan sellaiseen tavalliseen baarikäymiseen. Tila on mukava ja alkuvaiheessa musatouhut toimivat hyvin – vaikka yksi Sandrossa keikan soittaneista kavereistani sanoikin, että on paskin paikka, jossa on koskaan soittanut. Mutta nyt ruokailu on homman ytimessä. Toisaalta Kalliossa ei montaakaan tämän hinta- ja laatuluokan paikkaa ole. Ja tällaiselle ravintolalle tuntuu olevan tilaa – Sandron pöytävarausjono on kuulemma viikkojen mittainen.

Mutta enää Sandrossa ei voi lotota, eikä ostaa jäätelötuuttia pakastealtaasta. Eikä soittaa lankapuhelimella, vaikka se onkin seinään jätetty muistuttamaan vanhoista ajoista. Sääli. Vaikka turha kai minun on sitä voivotella: Olen käynyt useammin uudessa Sandrossa kuin kävin vanhassa koskaan. Myönnän, minun vikani.

Tuoppi: 0,4 litraa; Heinekenia; 6,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä: edelleen 37, koska Sandroa on vähän vaikea laskea baariksi.

Vessakirjoitukset ovat sentään kuin mistä tahansa muualta.

Vessakirjoitukset ovat sentään kuin missä tahansa muualta Kalliossa.

Karaokea ja Koskenkorvaa – torstai-iltana Oivassa

oiva1

Kauhistuttavaa olisi olla joku julkinen elikko, jota sitten lööpeissä sorkittaisiin ja osoiteltaisiin kaduilla, että tuolla se könkärehtii rapulapäissään. Alkoholisti, mitä lie, taas tuoppi kädessä tuolla ja tuossa ja siellä. Ja sitten, kun sitä kauhistuttavan raskaan ja ankean ja kankean ja kaiken sensellaisen arjen seassa koipisi lähikuppilaan tuopille, olisi joku rahankaipuinen nuorisolainen siellä atk-puhelin ojossa ottamassa kuvaa ja avautumassa jo samassa kädenliikkeessä sosiaaliseen mediaan, että TÄÄLLÄ SE DOKAA SAATANA. Ja sitten sille maksettaisiin joku sovinnollinen viiskybää. Jonka se nuorisolainen dokaisi, koska sellasia ne on. Jumalauta!

Onneksi ei tarvitse olla. Voi olla ihan vaan tällainen tavallinen tantsupaluippaaja. Ja sehän taas toisaalta tarkoittaa sitä, ettei ketään kiinnosta, että kaljaa on tullut juotua. Onneksi on kuitenkin tämä blogi, jossa voimme selostaa tekemisiämme ja raportoida kaikenlaista haaleahkoa juoduista ja juomatta jääneistä kaljoista.

Tämänkertainen kohteemme oli Kolmannella linjalla sijaitseva Oiva, missä baaritiskiin lämähti kallein tuoppi tähän mennessä. Kenties kallein Kalliossa koskaan juomani olut. Hinta sai minut hämilleni, tuli jotenkin aikuinen olo ja osittain pelästyin, että olenko pujahtanut johonkin aika-avaruusjatkumon madonreikään ja päätynut Punavuoreen, minne lie. Vilkaisin hädissäni ulos ikkunasta vain varmistaakseni olinsijani. Elämä ei ollutkaan scifiä. Olut voi oikeasti maksaa Kalliossa 5,40.

Oivassa oli karaoke, kuten kuulemani mukaan aina arkisin. Nurkkapöydässä karaoketöllön välittömässä läheisyydessä majaili Oivaan mitä ilmeisimmin varsin vakiintunut seurue, oli Sussua ja Annua, jotka tulkitsivat mitä kaikkea Nerdiestä (hyvä nostalgia) Scandinavian Music Groupiin. Laulajamassa kävi myös Ritva, jolla oli nuorempiin naishenkilöihin verrattuna aavistuksen elämää kokeneempi lauluääni. Ja toki, kun karaokea tarjotaan, käy joku laulamassa Lapin kesän. Tällä kertaa se oli Make, joka karaokeisännän mukaan ”tykitteli” kyseisen kappaleen. Tykitteleminen on suhteellinen käsite, ilmeisesti.

Viereiseen pöytään rasahti istumaan Jyrki, joka tuntui olevan kaikkien kaveri. Huikkaili baarimikolle ja nauraa elehti jotenkin väkivaltaisen laajoissa kaarissa. Joi kaiketi kossua vedellä. Kossua pyysivät myös pari ulkomaan eläjää, turistejako lievät olleet. Pamahtivat baaritiskille ja tiedustelivat, josko talosta saisi kossua. Ja saihan sitä. Kossun voimin toinen miehistä luikautti Blue Velvetin.

Tuona torstai-iltana tuli viihdyttyä Oivassa. Hinnasta huolimatta otimme toisetkin tuopit. Jotain villapakkamaista (hei kamoon, Emmerdale) tuossa paikassa oli, olut maittoi ja ilmapiiri oli kutsuva. Päihtymiseen sopiva – veikkaisin, että neljännen tuopin jälkeen olisin jo vienyt karaokeisännälle oman biisilapun lirpakkeen. Olisin laulanut Brita Koivusen Suklaasydämen oma verenpumppauselimeni tutajaen. Tuli sitten kuitenkin poistuttua ennen osallistumista laulukarkeloihin. Varmaan hyvä niin.

Kallion karaokepaikoista on nyt siis nähty ensimmäinen. Jäljellä on vielä muutama, ainakin Populus ja Tenkka ovat erikoistuneet tähän taiteenlajeista rujoimpaan. Ensi kerralla toinen meistä laulaa. Tämä on lupaus.

Tuoppi: Karjalaa; 0,5 litraa; 5,40 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 5.

oiva2

Ja mitäpä olisi Oiva-postaus ilman Frediä. Torstaina ei ollut portsari paikalla – viikonloppuisin on – mutta lantin voi laittaa oven vieressä olevaan laatikkoon.