Konttorirottamaisuudesta

Suosikkibaarejani ovat ne, joiden nimistä saa väännettyä jotakin virallista ja viatonta niissä ollessaan. Jos sanoo, että: ”Olin tuossa konttorissa eilen vähän juttelemassa asioista”, saattaa joku luulla kyseessä olleen jotakin tärkeää. Vaikka asian oikea laita olisikin se, että jutellut asiat koskivat virallisempien hommien sijaan esimerkiksi sitä, että lapsena söin varpaankynteni. Ja ettei kyseessä ollut mikä tahansa konttori, vaan Helsinginkadun ja Kustaankadun kulmassa nököttävä Pääkonttori.

Pääkonttorissa eivät natise setämiesten nahkaiset toimistokengät. Ainoa natina kuuluu juomapaikalleen sijoittuneista asiakkaista.

Joitamia hetkiä sitten Pääkonttori oli sijaintinsa puolesta vakiopaikkani. Paikka ei myöskään edes viikonloppuisin ollut mitenkään ylitsepursuilevan täysi tai ahdistava. Asiakaskuntakin oli sellaista, että siellä kehtasi olla ja jotenkin toisinaan koki itsensä ihan hyväksi ihmiseksi siihen seuraan saapuessaan. Ikäjakauma oli kahdeksantoista ja kuoleman välissä, kallistuen vahvasti siihen elämän alamäkeen kiihdyttävään väkeen. Sitten Konttori löi ovensa kiinni ja pahvit ikkunoihin kuukausiksi. Liekö kyseessä joku alaikäisille anniskelusta johtunut homma, mene ja tiedä. Ovi oli kuitenkin ulkoapäin jotenkin liioitellun suurella munalukolla teljettynä, vaikka kuinka Konttorin ohi useasti kuljin nöyränä kuin häntä koipiensa välissä käpöttelevä koira herkkukerjuulla.

Uudelleen avaamisen jälkeen asiakaskunta jotenkin muuttui, eikä Pääkonttori ole sittemmin niin useasti ole kutsunut nurkkiinsa natisemaan. Kumma, kuinka pienikin muutos ilmapiirissä saattaa häkellyttää kanta-asiakkuuden saavuttanutta (baarimikot laittoivat minulle kaljan jo valmiiksi valumaan, kun astuin ovesta sisään) niissä mitoissa, että on etsittävä itselleen uusi oluenlitkintäsoppi.

Ja jumalauta, sitä häkellyksen määrää, kun kantapaikka paukautti ovensa lukkoon! Selittelemättä! Tunnetta voisi verrata tekstarilla jätetyksi tulemisen aiheuttamaan hämmentyneeseen hylkäystilaan. Yhtäkkiä pitikin sitten availla erinäisten juottoloiden ovia ja kokeilla, josko niissä olisi jotenkin kotoisaa ja viihtyisää, asiakaskunta lämminhenkistä ja olut edullista. Ja löytyihän niitä. Pääkonttorin kuukausien kiinniolo ajoi minut Pub Porthanin hellään syliin. Kantapaikka vaihtui, terveiseni eksälle.

Mutta niin. Pääkonttori. Koska se oli kantapaikkani jokusen tovin ehti siellä kertyä muistoja. Kulmapöydässä istui usein yksinänsä vanha nainen, joka puhui. Ei juuri kenellekään, mutta kuitenkin kaikille. Puheenaiheet liittyivät aina maailman päin vittua olevaan tolaan ja siihen, mitenkä nuorisolaiset noin yleisesti ovat pilalla ja pilaavat vain kaiken. Kirosanoja ei rouvashenkilön puheenparsista puuttunut. Näin hänessä oman tulevaisuuteni. Että siinä minä vuosikymmenien kuluttua, elämän ja vastoinkäymisten katkeroittamana istuisin ja huutaisin vittua ja perkelettä, huitoisin kantapaikkaani pesiytyneitä nuorisolaisia kohden tuopillani. Tätä verbaalisesti varsin anteliasta rouvaa ei Pääkonttorin uuden aukeamisen jälkeen näkynyt.

Kuppilassa istuskelee usein myös Michael, joka on kaiketi Tanskasta. Michael on sellainen vesseli, joka tulee Konttoriin yksin, mutta etsii itselleen seurueen. Kauhistuttavan eurooppalaistyypillisen sosiaalista ja suomalaisille vieraannuttava tapa oleskella baarissa. Michael lyöttäytyi useasti seurueeseen ja yltyi tarinoimaan mitälie. Hänet on nähty kuppilassa sen uudelleen avattua ovensa.

Kerran myös miltei todistin tilannetta, joka olisi voinut yltyä villilänsimäiseksi saluunaflaidikseksi. Tarinassa on monta jossia ja muttaa. Olin tapauksen sattuessa tyhjentämässä oluen villiinnyttämää virtsarakkoani, joten en nähnyt tapausta. Kuulopuheiden mukaan joku kuitenkin paiskasi baarijakkaran baaritiskin yli viinapulloihin. Hämminkiä aiheuttanut henkilö poistettiin, taistelua ei tapahtunut. Tarinan ydin: baarissa olisi saatettu tapella.

Kaikkiaan Pääkonttori on hyvin peruskalliomainen (see what I did there) baari. Sakkia on laidasta laitaan. Yhdessä nurkassa istuu paitansa kauluksia sinnikkäästi pystyssä pitävä urheilijatoimittajamainen miesväki, toisessa tuoppiinsa ärisevät vanhat herrat ja frouvat. Jossakin huutaa napisevaan ääneen ilakoiva ja suhuässiä säälittä suustaan syytävä nuorten naisten helähtelevä joukkio.

Tuoppi: Karhua (lukee hanassa); 0,4 litraa; 3,20 euroa.

Kalliossa kaljapuuhissa liikennöidessään voi myös sanoa olevansa menossa Pankkiin, Iltakouluun, Sivukirjastoon tai Kalaan (Hilpeä Hauki). Niistä lisää myöhemmin.

Käytyjen baarien määrä: 11

Mainokset

Uusia ystäviä Bullutista

Lauantai. Siitä oli jotenkin yllättävän pitkä aika, kun olimme olleet viikonloppuna Kallion yössä. Tässä on ollut kaikenlaisia tupareita ja muuttoja ja töitä ja sellaista. No, viime launtaina tuli käytyä parissakin paikassa. Alkuillasta kävimme marssimassa rasismia, naisvihaa ja fasismia vastaan. Kylmässä kevätillassa kävelyn päälle oli hyvä mennä baariin lämmittelemään. Ensimmäinen välietappi oli Pääkonttori, josta varmasti lisää myöhemmin. Tällä kertaa mainittakoon, että musiikkivalikoimassa oli selkeä linja: kotimaista ja/tai paskaa.

parik

Karhut kylvyssä.

Pääkonttorista siirryimme neljän hengen porukallamme kohti Kallion ydintä, tavoitteenamme jatkaa iltaa Pub Porthanissa. Tämä toive osoittautui mahdottomaksi toteuttaa: Jo matkalla näytti siltä, että koko Helsinki on liikkeellä ja että kaikki paikat tulevat olemaan tupaten täynnä. Näin myös Porthanissa. Seisomapaikatkin olivat totaalisen viety. Siirryimme kohti Las Vegasia, joka yleensä toimii hyvänä varavaihtoehtona Portsulle. Siellä oli yhtä täyttä.

No, voimme syyttää vain itseämme. Lähdimme etsimään uutta baaria yhdentoista ja kahdentoista välillä, mikä on aina suuri virhe. Aloittelijan moka. Tuossa vaiheessa lauantai-iltaa pitäisi olla baaripäätös tehty ja loppuillan asemapaikat valittuna. Seisoimme toimettomina Las Vegasin eteisessä ja mietimme mitä tehdä. Kunnes idea: Mennään Bullutiin. Siellä ei varmaan ole ketään, emmehän mekään olleet siellä ennen käyneet.

Pöytä löytyikin Bullutin takanurkasta. Bullut on vanhan ajan keskikaljakuppila, jonka sisustuksen suurimmat muutokset viimeisten vuosikymmenten aikana ovat varmastikin uudet pelikoneet ja katonrajaan nostettu taulutelevisio. Uudistukset ovat kannattaneet: kumpikin pelikone oli kovassa käytössä ja televisiossa pyöri karaoke. Bullutissa viihdytään karaoken parissa joka perjantai ja lauantai kahdeksasta kahteentoista. Keskiviikkoisin on bingon vuoro.

Bullut otti meidät vastaan niin kuin vain pieni ja vakiasiakkaiden täyttämä baari voi: juttuseuraa löytyi jo ennen kuin olimme kaikki ehtineet istumaan. Meidät toivotettiin tervetulleiksi, biisilista ja lyötiin pöytään ja kehotettiin laulamaan. Eikä tästä mennyt pitkään, kun toinenkin vakikasvo otti kontaktia. Ja omisti Annille kappaleen Love me tender.

Vessahuumoria Bullutissa.

Vessahuumoria Bullutissa.

Illan myötä vierusten pöytien herrasmiehiin tuli tehtyä tuttavuutta enemmänkin. Bullut on juuri sellainen paikka, jossa ei tarvitse yksin istua, sillä vakiokasvot ovat valmiita kertomaan elämäntarinansa aina uudelle tuntemattomalle. Aiheet vaihtelevat laajalla skaalalla. Nytkin tuli parissa tunnissa sivuttua psykiatrisia hoitomenetelmiä, tuhansia vuosia vanhoja viruksia, yliopiston vanhoja professoreja, kitaransoittoa, jokaisen lempipuhallinsoittimia ja tietysti Krimin tilannetta. Suomalaisen keski-ikäisen baarien miehen asiantuntemus ei tunne rajoja. Eikä tietysti parikymppisen humanistinkaan.

Kaikenlaista tuli tälläkin kertaa opittua. Yksi asia tosin jäi mysteeriksi. Mikä tai kuka on bullut? Tämä on niitä asioita, joita ei googlella voi selvittää. Pitänee mennä takaisin paikan päälle ja selvittää asiaa vakikasvoilta. He osaavat todennäköisesti vastata tähänkin kysymykseen.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,00 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 6.

PS. Kotimatkalla nappasin ilta- ja aamupalaa uutta kotiamme lähimmästä pizzapaikasta eli Kolmannen linjan Stadin Chili Kebabista. Olen Kalliossa käynyt monessa ravintolassa ja moneen eri aikaan. Kokemusteni perusteella Stadin Chili Kebab on silti sekaisin pizzapaikka Kalliossa. Asiakaskunta on lähes poikkeuksetta hyvin, hyvin pihalla. Tällä kertaa paikalla oli kolmen nuorukaisen humalainen joukko, jonka ilta oli kaikesta päätellen jatkunut pitkään, mutta silti kohta päättymässä. Nuoruus ja humaluus tiivistyi ihastellen muotoiltuun lauseeseen: ”Mä en oo ikinä ollut tällasessa hetkessä mukana.” Ah, niin viatonta.

Noh, missä nähdään?

”Yhdessä nurkassa riemunkirjava jukeboksi pulputti värikylläisyyttä apeassa yksitoikkoisessa rytmissä, toisessa rypistyneeseen ja jotenkin tyhjentyneen näköiseen baskeriin tälläytynyt keski-ikäinen nainen töni ja läpsi vastahankaista pokeriautomaattia. Kun se oli aikansa pahoinpidellyt sitä ymmärtämätöntä konetta, henkilökunta tuli lopettamaan sen nujakan ja talutti naisen takaisin loosiin, missä sillä oli rivissä kolme keskeneräistä juomaa jotka oli tyrkitty täyteen kaikenlaisia pillejä ja sateenvarjoja ja mitä lie airoja. – Mä en tiedä mistä tää tuli mutta tässä on mun mielestä jotenkin turvallista, Lihi sanoi sitten.” – Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani, s. 266

kalja

Baareihin ei ole kanta-asiakaskortteja. Jonkinlainen naama-VIP kuitenkin irtoaa, esimerkiksi ilmainen kahvi. Tämäkin vain, jos kyseisessä baarissa käy tarpeeksi usein, pitkään ja itsepintaisesti. Sitten tunteekin jo baarimikot nimeltä ja tietää, miten reistailevan vessanlukon saa kiinni ilman, että se jumittuu – kuitenkin niin, että ovi on lukossa, eikä kukaan pääse yllättämään kesken virtsan. Nämä asiat ovat silmissäni arvokkaampia kuin kaukaiselle kanta-asiakastilille kertyvät bonukset ja kaikenmaailman pisteet.

Vaikka kaipa niitäkin kertyisi. Ja nyt olisi jo kertynyt sievoisesti. Ehkä niillä tuopin ostaisi, tai pari.

Tuoppi tai pari, niillehän sitä yleensä lähdetään. Toisinaan alkuperäinen ajatus yhdestä tai kahdesta pitää paikkansa, toisinaan ”yksi” kääntyy muotoon: ”yksi känni”. Sekin on ihan hyvä. Nyt kuulostan alkoholistilta.

Asiaan. Toisissa baareissa vain viihtyy paremmin kuin toisissa. Tai niihin tulee kernaammin asteltua. Kernauden asteeseen vaikuttaa toki baarin sijainti omaan asuinpaikkaan nähden ja se, onko siellä kavereita. Harvempi sitä vielä tässä iässä, kertakaikkisen energisessä alle kolmenkymmenen ikävuoden ylväässä, joskin itsevarmassa aikuisuudessa vielä yksikseen baarissa nyhvyttää.

Kun on kaljalle lähtemisestä puheltu, tiedustelee joku seuraavaksi, missä nuo maltaiset juomat kuuluisi nauttia. ”No moro moro, nähdäänkö vakiopaikassa?” tiedustelee kaljakaveri. Ja siellähän sitten nähdään.

Kalliossa olen useimmiten kaljalla Heinähatussa, B12:ssa tai Pääkonttorissa. Nämä ovat valikoituneet kantapaikoikseni joko hintatason, sijainnin, vapaan tilan tai ystävien suosituksien vuoksi. Tomi on melkeinpä jumahtanut Pub Porthaniin. Siellä omistaja moikkaa iloisesti ja ihmettelee, jos kaverit ovat kaljalla ilman häntä. Ajoittaisina suosikkeina ovat olleet myös Aleksis K ja Taz.

Onhan tällainen tapoihinsa kangistuminen vähän pelottavaakin. Siksi haemme uusia kokemuksia, uusia baareja. Vaikea on kuitenkin uskoa, että edellämainittujen jotenkin turvallista tunnelmaa yksikään ylittäisi. Ehkä ajan kanssa.