Kurvin baarit, osa 1: Iltakoulu ja Lepakkomies

Tämä teksti on osa Kurvin baareja käsittelevää sarjaa, jossa kirjoitamme kaikista alueen baareista viikolla, joka huipentuu viidenteen Kallio Block Partyyn lauantaina 1. elokuuta 2015.

Vaasankatu 5.  Auki joka päivä 12-02.

Vaasankatu 5. Auki joka päivä 12-02.

Iltakoulussa ei ole tullut ikinä hirveästi käytyä. Kävimme tässä Piritorin suunnalta tultuna Vaasankadun ensimmäisessä baarissa joskus helmikuussa, mutta silloin paikasta ei jäänyt oikein mitään sanottavaa, joten blogipostaus jäi silloin tekemättä. Nyt päätimme testata paikan uudelleen kesäisenä arki-iltana reilu viikko ennen Kallio Block Partyä.

Itse asiassa edellinen kerta, kun Iltakoulussa kävin, oli nimenomaan KBP:n tiimoilta vuosi sitten. Bileet olivat silloin Helsinginkadulla, ja jossain vaiheessa iltaa oli pakko käydä jossain tyhjentämässä rakkoa. Bajamajathan ovat näissä juhlissa aina helvetillisen jonottamisen takana (koska ne ovat kalliita ja KBP toimii vapaaehtoisvoimin nollabudjetilla), joten muu vaihtoehto piti keksiä. Iltakouluun siis. Vaikeaksi kusireissun teki se, että Iltakoulussa on viikonloppuisin portsari ja kahden euron narikka. Onnistuin kuitenkin jollain keinolla luikahtamaan poken ohi ja täpötäyteen vessaan. Helpotus oli huomattava. Paitsi niillä kavereilla, jotka jäivät ovimiehen haaviin.

Siinä kai se onkin se syy, miksi Iltakoulussa ei ole juuri tullut käytyä: portsari ja narikka viikonloppuisin. Sisältä Iltakoulu on ihan ok baari, ei erityisen ihmeellinen eikä toisaalta mainittavan huonokaan. Väki on sekalaista porukkaa: on nuorisoa, on keski-ikäisiä, on pukumiehiä. Tupakkakopin seinällä roikkuu presidenttien muotokuvia. Asiakaskunnasta tai yleisestä ilmapiiristä ei voi päätellä, miksi portieeri on ovelle palkattu.

Portsari selittyykin baarin sijainnilla. Tämän lähemmäksi ei Piritoria pääse. Terassilla vain köysi ja Vaasankadun kapeikko erottavat ”roskasakista” meidät, jotka juomme kaljaa luvan kanssa kadulla. Tunnelma on erikoinen ja ulkopuolinen. Terassilla istuminen tuntuu täysin erilaiselta kuin muutaman metrin päässä aukiolla seisoskelu. Ihan niin kuin köysi suojaisi meitä tai erottaisi meidät muusta porukasta kuin eläintarhan kalterit ihmisen tiikeristä.

Vaikka samalla asiallahan tässä ollaan. Ilta-aurinko paistaa ja kalja maistuu. Vieressä olevat keski-ikäiset puhuvat ensin teknologian kehityksestä, sitten omista vanhemmistaan ja heidän kunnostaan ja lapsuudestaan. Lopulta päästään jo ”aitoa avioliittoa” ajaviin hulluihin asti. Pöytämme toisella puolella istuvat keski-ikäiset ottavat porukastaan kuvia pokkarikameralla, joita nykyään harvoin enää näkee. Teknologia kehittyy.

Terassinäkymät Piritorille ovat vertaansa vailla.

Terassinäkymät Piritorille ovat vertaansa vailla.

Helsinginkadun alkupäässä sijaitseva Lepakkomies on yksi Uudenmaan vilkkaimpia keikkapaikkoja. Lepakkomiehen elikkäs Lepiksen kellarissa järjestetään keikkoja hc-punkista kevyeen pööpöilyyn – jokaiselle varmasti löytyy Lepiksestä jotain. Ainakin kaljaa.

Lepis on yksi harvoja kalliolaisia baareja, joissa on kaksi baaritiskiä. Joskin toinen, alakerrassa sijaitseva, tarjoilee asiakkaille virvoikkeita ainoastaan keikkojen aikana. Muulloin saa juomansa lunastaa katutason tiskiltä.

Lepiksen yläkerta, tai siis katutasossa sijaitseva kerros on kummallinen baarintapainen. Tila on korkea ja seinät on reunustettu mukamas-kolealla tyylillä mukamas-tiilillä. Tulee olo, että joku olisi yrittänyt tehdä teollisuushallista trendikästä poikamiesboksia mustan keinonahan ja muka-tiilen kanssa. Ehkä tilasta tulee siksi jotenkin häiriintynyt tunne, koska se yrittää olla eräänlainen ”rokkiluola”, siinä epäonnistuen. Rokkiluolien pitäisi olla matalia, hämäriä ja vähän tunkkaisia. Lepiksessä Hesarille avautuvista ikkunoista puskee terävää valoa, joka paljastaa parhaat päivänsä nähneen nahkaverhoilun ja kaljan tahrimat istuimet.

Lisäksi MIKÄ VITTU on jotakuinkin keskellä Lepiksen yläkertaa oleva kynnyksentapainen, pieni vietto lattiassa? Tulee olo kuin olisi kolmen promillen humalassa ensimmäistä olutta maistettuaan, kun erehtyy astahtamaan hieman kehnosti tuossa kohtaa. Ehkä kyseessä on vain tottumattoman moka.

Lepiksen alakerrassa samankaltainen kämäisyys ei harmita, sillä sinne se kuuluu. Alakerta on rokkiluola. Pimeä, tunkkainen ja hikinen. Mitä oivallisin keikkapaikka siis.

Helsinginkatu 1. Maanantaista perjantaihin 12-02, lauantaisin ja sunnuntaisin 09-02.

Helsinginkatu 1. Maanantaista perjantaihin 12-02, lauantaisin ja sunnuntaisin 09-02.

Onneksi harvemmin tulee perehdyttyä baarien sisustukseen, sillä useimmin huomio kiinnittyy edessä nököttävään kaljaan. Joskin Lepakkomiehessä tulee yleensä käytyä vain alakerrassa katsomassa keikkoja, sillä harvemmin Lepikseen muuten eksyy.

Lepis oli muuten toinen kalliolainen baari, jossa kävin kaljalla Helsinkiin muutettuani. Tästä on kulunut joitamia vuosia. Ensimmäinen kalliolainen baari, jossa koskaan kävin, on Tenkka. Sinne tosin menin jo pohjia otettuani suurehkon kaverusporukan mukana, enkä täten ymmärtänyt kummastella Kalliota sen suuremmin. Muistan vain ilahtuneeni edullisesta kaljasta niissä määrin, että taisin ostaa kerralla kaksi tuoppia.

Lepakkomieheen sen sijaan menin tuolloin yksin – olimme ystäväni kanssa sopineet tapaavamme baarissa, enkä minä osannut vasta muutaman kuukauden Helsingissä asuttuani ehdottaa muita baareja kuin Kampissa sijaitsevaa Pub Ikkunaa. Ystävä kumosi ehdotukseni ja likimain pakotti minut Lepakkomieheen. Hyvä niin.

Kauhunsekaisin tuntein nousin metrosta Sörnäisissä ja jäin Lepakkomiehen kulmalle ihmettelemään. Olin kuullut, että Lepiksessä on KRUSTEJA ja yleisiä pahiksia. Silloin Kallio oli vieras ja kuulopuheiden perusteella epämääräisen peljättävä paikka.

Sittemmin luulot ovat osoittautuneet vääriksi, kuten ehkä tästä blogistakin voitanee päätellä.

Lepakkomies on myös toinen baari, missä tapasimme Tomin kanssa. Tai kolmas, jos Loose lasketaan. Mutta pysytään nyt Kalliossa, sillä täällä on ihmisen hyvä.

Käytyjen baarien määrä: 58.

Iltakoulun tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 3,50 euroa. Nelosolut samaan hintaan!

Lepakkomiehen tuoppi: Koffia; 0,5 litraa; 4,30 euroa (tai 0,4 litraa; 3,50 euroa)

Mainokset

Tylsä ja tasainen Rytmi

Tällä kertaa meillä oli ihan oikea kamera mukana. Pikseleiden määrä on mieletön!

Tällä kertaa meillä oli ihan oikea kamera mukana. Pikseleiden määrä on mieletön!

”Kerran istuin kahvilla lueskelemassa lehtiä, kun kiinnitin huomiota kahteen mieheen, jotka pelasivat lautapeliä läheisessä pöydässä. En saanut millään päähäni mikä pelin nimi on ja kysäisin asiaa pojilta. Arvaa kuka! No, niinpä tietenkin. En olekaan tuota pelannut pitkään aikaan. Hauska oli huomata sen löytyvän baarin varustuksesta.”

Tämä Liisi S:n anekdootti lienee jännittävin ja hauskin juttu, joka kenellekään on Rytmissä sattunut. Tai no, hauskaa on myös se, että joku amerikkalainen on Yelpissä sekoittanut Rytmin ja Sävelen toisiinsa. ”Somewhat low ceiling on the 2nd floor, claustrophobic people had better stay on the ground floor.” Hahaa, tyhmä turisti, ei Rytmissä ole toista kerrosta!

Rytmi on Helsingin Sanomien mukaan ”keskellä päivää lähes parodia itsestään”, millä tarkoitetaan sitä, että jos jossain puhutaan lattea juovasta luovasta luokasta niin kuvituskuvat voidaan käydä ottamassa Rytmissä. Täällä istuvat niin paikallispoliitikot, toimittajat, kirjoittajat kuin muutkin nousevat tähdet. Päivällä Rytmin asiakkaiden keski-ikä ja keskitulot voidaan ilmaista yhdellä luvulla: kolmenkympin luokkaa. Illalla samat ihmiset istuvat Rytmissä juomassa kaljaa. Joku on joskus ehkä humalassa. Pääsiäissunnuntaina meno näytti olevan ”raisu” ja ”vapautunut”.

rytmi3

Olen aina vähän ihmetellyt, että mitä hienoa on olla samassa baarissa jonkun tunnetun ihmisen kanssa. Mitä  aina ihan jossain toisessa pöydässä istunut tavallinen kansalainen sai siitä, että Pentti Saarikoski kävi Kosmoksessa? Miksi se tekisi paikasta kiinnostavan? Sama kai se on, mitä salin toisella puolella istuva juoppo työkseen tekee. Varsinkin nykyään, kun ”luova luokka” ei tarkoita runoilijoita tai taidemaalareita, vaan lähinnä mainoskirjoittajia ja -piirtäjiä. Niistä tarttuu hyvin vähän glamouria meihin kuolevaisiin. Vaikea on kertoa juorua siitä, että on nähnyt mainostoimiston luovan johtajan neljän tuopin nousuhumalassa. Toisaalta onhan se niinkin, että muut asiakkaat luovat paikan tunnelman. Jos haluaa käydä päiväkaljalla jonkun työpaikalla, niin kannattaa mennä Rytmiin.

Olen siellä itsekin käynyt joskus läppäriäni näyttämässä ja kaljaa juomassa. Suunniteltiin kai jotain julkaisua, josta ei sitten tietysti tullut yhtään mitään. Toisaalta olen aina ollut töissä, joiden tekemiseen työnantaja on tarjonnut välineet ja tilat, joten tällainen kahvilatyöskentely on jäänyt aika etäiseksi. Monelle se on arkipäivää. Esimerkiksi Rytmin perusteella voi helposti näyttää siltä, että Kallio on muuttunut työläisalueesta pienyrittäjäalueeksi, sillä sitähän freelancetoimittajat ja muut vastaavat ovat.

Tällaisen työn tekemiseen Rytmi on varmasti hyvä paikka. Löytyy netti ja kahvia saa ja kaljaakin, tosin aika korkeaan hintaan verrattuna muihin alueen baareihin. Verkostot ovat lähellä, jos verkostot koostuvat muista samassa jamassa olevista. Ja tila itsessään on yksi Kallion seudun hienoimmista: suuret ikkunat avautuvat komeasti kolmeen suuntaan. Sisustus on ollut joskus jollakin aallonharjalla. Seinillä roikkuu vaihtuvia taidekuvia ja iltaisin joku asialleen omistautunut istuu nurkassa soittamassa levyjä.

Mitään erityisen trendikästä Rytmissä ei varsinaisesti ole. Miksi olisikaan, onhan baari jo viisitoista vuotta vanha. Rytmin suosio on baarin kanta-asiakkaiden keskuudessa kuitenkin edelleen vankkumaton. Kaiken mahdollisen työn freelanceriutumisen myötä seuraavien viidentoista vuoden aikana suosio varmaankin vain kasvaa. Ehkä lattekin palaa vielä muotiin.

Ja kuka nyt ei haluaisi pelata Arvaa kukaa?

Tuoppi: Olvia; 0,5 litraa; 5,30 euroa?

Käytyjen baarien määrä: 56.

Rytmin ikkunoista voi seurata Siltasaarenkadun, Toisen linjan ja Porthaninkadun risteystä. Vilinää & vilskettä!

Rytmin ikkunoista voi seurata Siltasaarenkadun, Toisen linjan ja Porthaninkadun risteystä. Vilinää & vilskettä!

Viikko pubivisoja, osa 2: Toveri ja Siltanen

Viikon visa-odysseiamme jatkui keskiviikkona ja torstaina kahdella hyvin erilaisella kokemuksella. Sinänsä erilaisuus ei yllättänyt, ovathan Toveri ja Siltanen (erillinen postaus tulossa!) kaikin puolin hyvin erilaisia paikkoja. Tai no, kalja maksaa molemmissa 5,50 – Toverissa tosin saa desin enemmän bisseä.

(Maanantain ja tiistain visakokemuksista voit lukea edellisestä postauksesta.)

Muistiinpanot ja muut apupaperit tulevat Toverin visassa tarpeeseen.

Muistiinpanot ja muut apupaperit tulevat Toverin visassa tarpeeseen.

Toveri. Keskiviikko klo 20:00. Satuimme paikalle jonkinlaisena merkkipäivänä. Visan kahdestoista vuosi pyörähti käyntiin alkuvuodesta ja keskiviikon neljäs kysymys oli 8000. visassa esitetty kysymys. Tiedämme tämän, koska erittäin mukava visaisäntä jäi meidän kanssamme toviksi juttelemaan, kun visa oli ohi ja olimme poistumassa paikalta. Uudet tulijat otettiin siis hyvin ja lämmöllä vastaan, vaikka tässäkin visassa kokeneet kilpailijat olivat pistesijoissa vahvoilla. Tunnelma visassa oli juuri sellainen kuin kahdentoista vuoden perinteet velvoittavatkin.

Siinä mielessä kaverini kuvailu visasta facebookissa ei siis pitänyt paikkaansa: ”Toverin visa oli ainakin muutama vuosi sitten varsin sadistinen: mahdottomia kysymyksiä, kantapeikkoja ja vittuileva visanpitäjä.” Kysymykset olivat kyllä helvetin vaikeita; me saimme viisi pistettä viidestätoista, voittava joukkue mittavat kahdeksan. Oikeasta vastauksesta sai yhden pisteen, joten vähän yli puolet tietämällä ansaitsi ykköspaikan. Toverin visa on ehdottomasti hankalin tähän asti käymistämme.

Vaikeat kysymykset kulkivat kahteen suuntaan, sillä hauskana väliohjelmanumerona visamestarille sai esittää kysymyksiä, joihin hän yritti parhaansa mukaan vastata. Onnistumisia tuli hänelle kaksi yhdeksästä. Kysymykset olivat siis vähintään yhtä vaikeita kuin visankin kysymykset, jopa vaikeampia. Vai tiedätkö sinä mikä yritys valmistaa Angry Birds Jacky-makupalat?

Ainoa huono puoli visassa oli oikeastaan oluen hinta: Toverin 5,50 maksava Karjala-tuoppi ei varsinaisesti kutsu luokseen. Toisaalta tällä hinnalla kaljan kittaaminen pysyy hyvin kontrollissa ja visaympäristö viihtyisänä: keskiviikko-iltanakin baari oli kaikin puolin rauhallinen ja miellyttävä visaympäristö. Hyvänä puolena mainittakoon vielä formaatti. Kysymykset esitettiin viiden ryhmissä, joten varsinaista kiirettä vastaamiseen ei tullut, vaan vastauksia sai miettiä, pohtia ja fundeerata rauhassa. Osa kysymyksistä tätä kyllä vaatikin.

Lähtiessämme visamestari toivotti meidät tervetulleeksi ensi kerrallakin ja lupasi samaan hengenvetoon, ettei kysymykset ainakaan helpotu. Ehkä ensi kerralla me olemme viisaampia.

Esimerkkejä kysymyksistä: Mitä tapahtuu Kouvolan ja Vaasan välillä 16.10. 2126? Kenellä suomalaisella kiekonheittäjällä on hallussaan sekä suomalainen että afrikkalainen kiekonheiton ennätys?

Sijoitus: 3/3. Kolmen tai neljän joukkueen välillä jaettu viimeinen sija viidellä pisteellä.

Siltasen LEGENDAARINEN TIETOVISA hyödynsi uusinta teknologiaa eli videotykkiä ja äänentoistoa.

Siltasen LEGENDAARINEN TIETOVISA hyödyntää ”uusinta teknologiaa” eli videotykkiä ja äänentoistoa.

Siltanen. Torstai klo 19:00. Jos Toverin visa oli perinteinen ja perinteikäs, edustaa Siltasen ”legendaarinen tietovisa” jollain tavalla visakentän toista laitaa. Paikkana on trendikäs ja nuorekas Siltanen, osallistujat samoin trendikkäitä ja nuoria/nuorekkaita, kysymykset heijastetaan skriinille, taustalla soi lähes jatkuvasti musiikki ja bissekin on visan ajan 20% tavallsita halvempaa. Viihtyvyyteen ja viihteellisyyteen on panostettu – en nyt sanoisi että enemmän – mutta eri tavalla kuin vaikkapa Sivukirjaston ja Toverin visoissa.

Toisaalta, kyse on kuitenkin pubivisasta. Visaisäntä esittää kysymyksiä, osallistujat kirjaavat vastauksen paperille ja kiikuttavat lapun isännälle, joka tarkistaa vastaukset, kertoo oikeat ja seuraa pistetilannetta. Muu on kuorrutetta tai hienosäätöä. Lisämaustetta tuo se, että Siltasen visa oli viikon visoista ensimmäinen, jossa on käytössä klassinen pistekerroin-järjestelmässä. Järjestelmässä vastaukseen voi panostaa yhden, kahden tai kolmen pisteen verran; panostuksen kääntöpuolena se, että jos vastaus on väärin, tulee kahden ja kolmen pisteen vastauksista miinuspisteitä. Taktikointi ja riskinotto saavat siis suuremman roolin kuin ”oikea vastaus = yksi piste”-tyyppisessä mallissa.

Vaikka Siltasen visa ei ole varsinaisesti musavisa, oli musiikki jossakin roolissa ehkä noin puolessa kysymyksistä. Muut kysymykset liittyivät yleistietoon tai ajankohtaisiin asioihin, olipa seassa vähän urheiluakin. Mukana oli myös kaksi tunnistuskysymystä: ensimmäisessä piti tunnistaa viiden kappaleen esittäjät, toisessa vastata videoklippiin liittyviin kysymyksiin (”Monella videon henkilöistä oli viikset?”). Visan kysymysten vakavuusasteesta kertonee jotain se, että videoklippi oli joku vanha Kummeli-sketsi.

10968013_10152811146347600_354042387_n

Siltasen LEGENDAARINEN TIETOVISA oli kaikin puolin miellyttävä kokemus. (Eikä pelkästään sen takia, että sijoituimme kolmansiksi.) Visaisäntä on hauska; kysymykset ovat enemmän hankalia/helpohkoja kuin hankalia/vaikeita; tunnelma on hyvä ja humoristinen; taukoja on tarpeeksi. Vaikea tätä on verrata muihin viikon visoihin, koska kohderyhmä on selkeästi aika erilainen, mutta ei Siltasen visaa missään nimessä ainakaan muita huonommaksi voi sanoa. Lienee osallistujasta kiinni, pitääkö enemmän leppoisasta ja nuorekkaasta tunnelmasta kuin leppoisasta ja perinteikkäästä tunnelmasta. Molemmille löytyy varmasti ystävänsä.

Esimerkkejä kysymyksistä: Laittakaa ikäjärjestykseen seuraavat henkilöt: Jethro Rostedt, Tauski, Jari Sillanpää, Vesa Keskinen. Kumpi on vanhempi: Matti vai Teppo? Lisäpiste, jos osasi nimetä kuvasta kumpi on kumpi.

Sijoitus: 3/9. Jaoimme kolmannen sijan toisen kahden hengen joukkueen kanssa.  Edellämme olevat joukkueet koostuivat molemmat viiden hengen joukkueista. Olimme siis henkisiä voittajia! Palkinnoksi saimme Fullsteamin kangaskassit ja kaksi kappaletta Rubikin viimeistä pitkäsoittoa.

Siltasen visa Facebookissa.

pubivisa-siltanen03c

Palkintosaalis. Kangaskassit: omaan käyttöön. Levyt: kavereille jakoon.

Muutama kerta Molotowissa ja pari miinusta

molotow01 (1)

Molotow on ehkäpä Kallion omalaatuisimmin sisustettu baari. Varsinkin jos Pulmua ei lasketa. Se on siinä teemaisuudessaan kuitenkin vähän teennäinen. Molotow ei ole. Se on omistajansa näköinen. Osa baarista on tummalla vanerilla päällystettyä, osa punaisella, yksi seinä on siistimätöntä betonia (jossa maalauksia) ja toinen paljasta tiiltä. Kuvia on jos jonkinlaisia. Muun muassa installaationomaisena veistoksena eri asioista tehty Molotow-teksti. Englanninkielisessä Yelpissä Molotowista sanotaan ”divey” ja ”Berlin”. Helppo allekirjoittaa.  Tiskin takana on robottikoira. Tai varsinaisesti tiskin takana on useimmiten omistajajannu (Se Nuorempi Tyyppi) tai se toinen, vanhempi tyyppi (Se Vanhempi Tyyppi). Toisen näistä nimi on kai Ari.

Yhden kerran olen Molotowin edessä nauranut itseni kumoon. En muista, minkä takia.

Toisen kerran olen Molotowissa ollut yksin, en muista mistä syystä tai milloin, ja kirjoittanut pitkällisen analyysin kautta purkautumisen siitä, minkälaista on olla junantuoma Helsingissä. Siitä minkälaista on, kun elämässä ei ole yhtään ystävää, joka olisi tuntenut lapsesta asti. Siinä on sekä hyvää (voi tehdä mitä vain, kun kukaan ei ole sanomassa, että ethän sinä ole tuollainen, et sinä voi tehdä noin) että huonoa (katso edelliset sulut). Voi vähän niin kuin keksiä itsensä uudelleen, mutta ei toisaalta ole sellaisia ystäviä, joiden kanssa puhua siitä, miten paskoi ekaluokalla housuun (jos nyt sattui paskomaan).

Junantuomilla ei myöskään ole sellaisia paikkoja, joihin liittyisi muistoja ja kokemuksia. Se on huono asia, sillä kaupunkikokemus on ohuempi, mutta se on myös hyvä asia, sillä kokemuksia tulee vääjäämättä. Melkein Molotowin vieressä on esimerkiksi nurmipenger, jossa olen melkein nukkunut yhden juhannusyön. En tiedä olisinko nukkunut, jos olisin penkereen viereisessä koulussa peruskouluni käynyt. Avautumista varten baarimikko lainasi kynää ja paperia kirjoittamista varten. Kävin toisenkin arkin. Hyvää palvelua. Paperit olen sittemmin hävittänyt, vaikka säästän maksetut nettiliittymälaskutkin, vaikka se on joka kuussa saman verran.

Useamman kerran olen Molotowissa törmännyt tuttuihin. Se on parin kaverin olohuone, silloin kun eivät istu Kultapalmussa tai Pub Porthanissa. Molotow on vähän sellainen baari, että monesti ei saa yksin istua, vaikka haluaisi. Tilaakin on sen verran vähänlaisesti, että vapaata pöytää harvoin on. Ja jos onkin, niin pöytä on todennäköisesti ihan toisen pöydän vieressä, joten mistään intiimistä ja salaisesta keskustelusta on turha haaveilla. Vaikka pariin kertaan olen tainnut treffeillä Molotowissa käydäkin. Niistä jutuista ei sittemmin tullut mitään, saattoivatpa jopa jäädä ensimmäiseksi ja viimeisiksi kerroiksi. Hyvä baari treffeille siis. Suosittelen.

Miinuspisteenä sanoisin, että parina edellisenä kertana on baarissa ollut tuskaisen kuuma. Ja maanantaina viina haisi jonkin verran. Olen kyllä ollut huomaavinani, että sunnuntai ja maanantai on niitä päiviä, kun viina haisee baareissa kaikkein pahiten. Sellainen vanha, hikinen viina. Johtuu varmaan ilmassa olevan krapulan määrästä.

Niin ja siitä vielä toinen miinus, että paikka on helvetin täynnä. Aina. Molotow viettää pääsiäisenä vasta viisivuotissyntymäpäiviään, mutta ilmeisen hyvin se on solahtanut osaksi Vaasankadun valikoimaa, kun ei meinaa istumaan mahtua edes maanantai-iltana. Näistä miinuksista huolimatta plussalle jäädään reilusti.

Myös tämmöisen idean tai kysymyksen olen Molotowissa kuullut ja jo pelkästään se nostaa baarin ylimpään ansioluokkaan: Eikö niin, että oikea fantasiapizza on sellainen, että siinä on neljä vapaavalintaista täytettä – ja neljä juustoa? Niinhän se on, ainakin tästä lähtien.

Tuoppi: 0,4 litraa; Karhua; 4,00 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 39

Muuta: Jonkinlainen leffavisa tiistaisin klo olikohan 19:00. Plank-klubi aina kolmen viikon välein lauantaisin, seuraavan kerran 22.11. ja 13.12.

Lisäys: Sellainen piti vielä mainita, että ainakin ennen Molotowista sai niin sanotun nimikkoshotin, Molowotin cocktailin, jonka tiedän parin tyypin tilanneen ja molempien oksentaneen lähes välittömästi. Ilmeisesti ”melko tulinen”.

molotow02 (1)

Saluunassa – Ravintola Arizona ja Bar Bronco

Hämärää. Hiljaista. Saluunan ovet aukeavat ja päästävät sisäänsä ujeltavaa tuulta, preerian kuivaa hiekkaa ja kuumankeltaista auringonvaloa. Silmät eivät ehdi tottua valoon, kun ovet jo menevät kiinni ja hämärä valtaa kapakan. Hiljaisuuden rikkoo vain kaksoisovien saranoiden ruosteinen kitinä, joka nopeasti vaimenee.

Kaikkien katseet kohdistuvat ovien edessä seisovaan mustaan hahmoon. Hämärään uudelleen tottuvat silmät erottavat muukalaisen siluetin: hattu, takki, housut ja vyöllä roikkuvat revolverit. Hahmo seisoo hetken ovella, miehen tarkoitusperiä voi vain arvailla. Verkkaisesti hän astuu tiskille, kohdistaa katseensa baarimikkoon ja lausuu sorankarkealla äänellä:

Litran tuoppi ja opiskelijapitsa.

En tiedä, onko tämä se mielikuva, jota Bar Broncon perustaja on tavoitellut, mutta kaukana se ei voi olla. Muuta syytä on vaikea kuvitella siihen, että joku perustaa villin lännen tunnelmaa tavoittelevan baarin Helsingin Kallioon, Hämeentielle.

Toisaalta samaa on haettu aiemminkin. Castréninkatu seitsemässä sijaitsee Kallion toinen länkkäriteemainen anniskeluravintola, Arizona.

Bisse ja tuliliemi. Heh heh.

Bisse ja tuliliemi. Heh heh.

Villi länsi on mennyttä aikaa ei pelkästään historiallisessa mielessä, mutta myös populaarikulttuurillisesti. Lännenelokuvia tehtiin ensin viisikymmentäluvulla (Ford, Wayne), sitten kuusikymmentäluvulla (Leone, Eastwood). Tex Willerin suosion päivät Suomessa ajoittunevat 1960-1970-luvuille. Lucky Luke, no joo. Vähän ennen aikaani, luulen. Keskimääräisestä western-fanista tulee mieleen lähinnä Ilkka Malmberg ja muut lapsuuden kultamuistoissaan elävät. Minä ostin divarista muutamia willereitä entisen kommuunini vessalukemistoksi.

Hauskojahan sarjakuvat ovat, ja esim. Leonen elokuvat kiistatta klassikoita, mutta ei länkkärit-vs-inkkarit-tematiikka oikein ole koskaan koskettanut. Me leikimme lapsena ryhmä-äksää ja supermariota. Eri sukupolvi, eri ihanteet. Ehkä siksi on vaikea kuvitella itsensä lännenfantasian hiljaiseksi hahmoksi, kittaamaan halpaa viskiä pölyisen preeriakaupungin vielä pölyisemmän saluunan tiskille.

Jos tällainen fantasia kuitenkin jostain syystä on, sitä voi kohtuullisin tuloksin toteuttaa ainakin kahdessa paikassa Kalliossa. Arizona ja Bronco ovat sisustussuunnittelussaan, jos sellaisesta hyvällä tahdolla puhuu, pitkähkölle vietyjä saluunoita. (Edellä mainittujen lisäksi on toki Viidennen linjan Las Vegas, mutta sen kitch lienee jo ainakin kaksinkertaista, tavoitellen ehkä enemmänkin lännenteemabaari-teemaista baaria. Postmodernia? Ken tietää.) Kaksoisovet taitavat tosin puuttua molemmista.

Ja ovathan ne erilaisia baareja. Broncossa on käynyt Outkast ja Janelle Monáe, Arizonassa taasen eräs helsinkiläinen melkein eläkeikäinen laulunopettaja, jonka luokse päädyimme kerran jatkoille Arizonassa iltaa vietettyämme. Taitelijahenkinen herrasmies tarjosi lihakeittoa, soitti pianoa, lausui runoja ja kutsui minut purjehdusretkelle Nizzaan. Lähtö olisi ollut seuraavana päivänä. En lähtenyt.

No, kuitenkin. Hain tällä sitä, että Bronco on jollain mittareilla ”laadukkaampi” paikka kuin Arizona. Broncon erikoisuus on etanapannu (ja ehkä myös alussa mainittu kahden täytteen opiskelijapitsa, 6 e), Arizonan taas lähes koko päivän kestävä happy hour: yhdeksästä neljään ja kahdeksasta kahteen ison tuopin saa kolmella eurolla. Broncossa on kattava olut- ja siiderivalikoima (mm. Suomenlinnan panimo hyvin edustettuna), Arizonan tiskiltä saa kauhaista itselleen suolapähkinöitä ja karamellejä. Peruskalja on samaa Karhua molemmissa, hintaeroa Arizonan hyväksi 80 senttiä. Molemmissa on helvetisti kaikenlaista Amerikka-henkistä krääsää seinillä. Kummassakaan ei ole suurta vikaa baareina, vaikka Arizonassa onkin käytyä huomattavasti useammin, mutta silti liian harvoin.

Jos huomenna vetäisin buutsit jalkaan ja ponchon harteille, menisin nallipyssyineni kuitenkin Arizonaan. Vaikka ulkona on syksy, märkää ja pimeää – siis mitä suomalaisin säätila – voisi Arizonassa tavoittaa rajaseudun vapauden. Sen tilan, jossa loppumattomalta taivaalta polttava aurinko ja kartoittamattoman aavikon pöly ovat kuivattaneet kurkun niin perusteellisesti, että vain kylmä olut voi sen taas kostuttaa.

Toivoa vain sopii, ettei nykypäivän bandidokset satu saluunaan. Leikki leikkinä ja pyssysankarit sarjakuvien sivuilla.

Broncon tuoppi: 4,80 euroa; 0,5 litraa; hanassa Karhua. Litran tuoppi 9,50 euroa.

Arizonan tuoppi: 4,00 euroa; 0,5 litraa; hanassa Karhua. Häppärituoppi 3,00 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 34.

Nyt on pakko arvostaa nimeämispolitiikkaa.

Nyt on pakko arvostaa nimeämispolitiikkaa.

Ravintola Sävelessä söi ja soi

Ravintola Sävelen terassi näkyy meidän asuntomme ikkunoista. Siitä tien toiselta puolen kuuluu kivasti astioiden kolina, tuoppien kilinä ja asiakkaiden pirteä jutustelu. Välillä on pakko tuijottaa. Viimeiset viikot olemme kuolanneet ikkunasta Sävelen hampurilaisannoksia. Olihan sellainen sitten pakko käydä syömässä.

Hyvältä näyttää.

Hyvältä näyttää.

Olen käynyt Sävelessä muutaman kerran aikaisemminkin, mutta missään nimessä baarista ei ole syntynyt minkäänlaista ”hei mennään sinne!”-valintaa, vaikka tässä Hakaniemen torin kulmalla ei vaihtoehtoja niin hirveästi olekaan. Yleensä tulee patikoitua Porthaninkatu ylös ja kohti Kallion ydintä. Mitään pahaa sanottavaa ei paikasta ole kuitenkaan koskaan ollut, jos vähän kalliihkoa kaljaa ei lasketa.

Nyt olinkin yllättynyt, kun Sävelen atmosfääri paljastui päiväsaikaan luotaantyöntäväksi. En tiedä oliko jokin muuttunut, oliko minulla huono päivä vai vaikuttaako vuorokaudenaika tunnelmaan näin paljon.

Sävelen sisustus on periaatteessa mietitty, mutta kuitenkin melko ruma. Seinät ovat hölmön vihreät. Saliin kuuluu joku tuuletuslaitteen matala rytminen humina, joka pidemmän päälle alkaa käydä hermoille. Musiikki on sanalla sanoen paskaa. Kävimme syömisen jälkeen Ympyrätalon S-Marketissa, jossa soi se ”Missä muruseni on”-biisi. Tuntui olevan hyvin linjassa Sävelen kanssa. Jos baarissa soi sama musiikki kuin ketjumarketissa niin jotain on pahasti vialla. Varsinkin kun koko paikan nimi viittaa musiikkiin.

No, ruoka oli onneksi parempaa. Testasimme Sävelen kasvisburgerin ja vuohenjuustoon nojaavan Chevreburgerin. Hinta oli molemmissa siinä viidentoista euron kieppeillä eli hitusen kalliimpi kuin Loosisterin purilaisissa. Syömäni kasvisburgerin pihvi oli sinällään hyvänmakuinen – ja aina annettava pisteitä omatekoisista ei-tofu/soijapihveistä – mutta vähän jotenkin kuivakka ja jopa liiankin jämäkkä. Syöminen oli välillä työlästä, eivätkä leipien välissä olevat muut täytteet pehmittäneet pihviä tai tuoneet siihen makua tarpeeksi. Kokonaisuutena ihan ok, mutta odotin hinnan perusteella parempaa. Ranskalaisia oli paljon, ja niiden kyljessä tarjoiltu aioli oli erittäin hyvää. Siitä plussaa. Chevreburgeri oli kuulemma parempi – vuohenjuusto oli onnistuttu pitämään kurissa. Tyhjällä vatsalla tai huonolla mielellä ei paikalta tarvinnut poistua.

Ja maistuihan se.

Ja maistuihan se.

Toisaalta takaisinkaan ei välttämättä tarvitse heti tulla. Parempaa safkaa, halvempaa kaljaa ja mukavampaa ympäristöä löytää muualtakin. Harmittaa vain, että lähin lähibaari ei ole viettelevämpi. Tai no. En tiedä, mitä siitä tulisi, jos ikkunasta näkyisi jokin aavikon keidasta vastaava huippujuottola. Tulisi varmaankin enemmän katseltua sieltä kotiin päin.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,50 euroa. HUOM: Nelostuoppi samaan hintaan kuin kolmonen.

Käytyjen baarien määrä: 23.

Cafe Mascot ja runoiltamat

Runotapahtuma saattaa helposti kuulostaa siltä, että yleisössä on vain joko 1) ns. kulttuuritätejä ja muita marimekkoihmisiä tai 2) mustiin pukeutuneita urbaaneja tupakanpolttajia (ajattelen nyt Pentti Saarikoskea ja Miki Liukkosta). Ja siltä, että myötähäpeän määrä on mittaamaton.

Olen käynyt Helsinki Poetry Connectionin uutaman vuoden ajan. Tuorein järjestettiin viime torstaina Neljännen linjan Cafe Mascotissa. Kyseessä oli aikalailla tyyppiesimerkki siitä, minkälaisia pääkaupungin runotapahtumat nykyään ovat. Tai tällainen käsitys minulle on niistä jäänyt.

Kyseessä oli siis HPC:n järjestämä Poetry Jam -ilta. Näissä tapahtumissa on aina joitain buukattuja esiintyjiä ja lopuksi open mic eli yleisölle avoin vaihe, jolloin kuka tahansa voi astua lavalle esittämään omaa sanataidettaan. Lähes poikkeuksetta talo on aina tupaten täynnä, joten jos istumaan halajat, tule ajoissa. Tälläkin kertaa jouduimme seisoskelemaan tovin ennen kuin äkkäsimme tyhjenevän pöydän ja korppikotkina liidimme haaskalle. Tai siis istumaan.

Taso on vaihteleva. Runoilijat ovat lähes poikkeuksetta hyviä kirjoittamaan runoja, mutta esiintymistä ei ole välttämättä hiottu loppuun asti. Mitenpä sitä esiintyjänä kehittyisikään, jos ei esiintyisi. HPC:n tapahtumat ovat varmasti niitä avainpaikkoja, joissa esiintymiskyvyt hioituvat huippuunsa. Hyvänä esimerkkinä toimii tapahtuman juontanut HPC:n toiminnanjohtaja Kasper Salonen, joka on nykyään suvereeni ja supliikki puhemies sekä juontajan että runoilijan roolissa.

No, jos se myötähäpeä – tai esiintymisjännitys – meinaa yllättää, niin onneksi saa kaljaa. Cafe Mascot on nimittäin, nimestään huolimatta, enemmänkin baari kuin kahvila. Tai mistä minä tiedän, mitä siellä päivällä tapahtuu. Iltaisin Mascot on baari ja keikkapaikka. Tarjonta on runsasta ja hinnat usein alhaisia. Tänään keskiviikkona esim. suomiräpin klassikkonimi Loost Koos hintaan viisi euroa! (Ohjelman voi käydä tarkistamassa netistä.)

Cafe Mascot, tai tuttujen kesken Maskotti, on ihan hyvä paikka tällaisille runotapahtumille. Esimerkiksi viime marraskuussa järjestetty W/ord-lavarunousfestivaali oli erittäin hieno tapahtuma. Mascotin alakerta on tilava ja avara, mutta kuitenkin intiimi. Takimmaisista pöydistä näkee lavalle, mutta tila ei tunnu hallilta. Toisaalta ison ihmisjoukon tuottama meteli on joskus niin hallitseva, ettei hissummista runoilijoista meinaa saada selvää.

Mascotin yläkerrassa on biljardipöytiä, screenejä ja ainakin ennen joitain pokeripöytiäkin, joten tilaa on runsaasti, vaikka joku tapahtuma/keikka olisikin vienyt paikat alakerrasta. Minä olen yläkerrassa viettänyt aikaa lähinnä röökikopissa. En edes tiedä mitä biljardi maksaa.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa, 4,90 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 7.

Todisteena, että tuoppeja on ollut.

Todisteena, että tuoppeja on ollut.

Karaokea ja Koskenkorvaa – torstai-iltana Oivassa

oiva1

Kauhistuttavaa olisi olla joku julkinen elikko, jota sitten lööpeissä sorkittaisiin ja osoiteltaisiin kaduilla, että tuolla se könkärehtii rapulapäissään. Alkoholisti, mitä lie, taas tuoppi kädessä tuolla ja tuossa ja siellä. Ja sitten, kun sitä kauhistuttavan raskaan ja ankean ja kankean ja kaiken sensellaisen arjen seassa koipisi lähikuppilaan tuopille, olisi joku rahankaipuinen nuorisolainen siellä atk-puhelin ojossa ottamassa kuvaa ja avautumassa jo samassa kädenliikkeessä sosiaaliseen mediaan, että TÄÄLLÄ SE DOKAA SAATANA. Ja sitten sille maksettaisiin joku sovinnollinen viiskybää. Jonka se nuorisolainen dokaisi, koska sellasia ne on. Jumalauta!

Onneksi ei tarvitse olla. Voi olla ihan vaan tällainen tavallinen tantsupaluippaaja. Ja sehän taas toisaalta tarkoittaa sitä, ettei ketään kiinnosta, että kaljaa on tullut juotua. Onneksi on kuitenkin tämä blogi, jossa voimme selostaa tekemisiämme ja raportoida kaikenlaista haaleahkoa juoduista ja juomatta jääneistä kaljoista.

Tämänkertainen kohteemme oli Kolmannella linjalla sijaitseva Oiva, missä baaritiskiin lämähti kallein tuoppi tähän mennessä. Kenties kallein Kalliossa koskaan juomani olut. Hinta sai minut hämilleni, tuli jotenkin aikuinen olo ja osittain pelästyin, että olenko pujahtanut johonkin aika-avaruusjatkumon madonreikään ja päätynut Punavuoreen, minne lie. Vilkaisin hädissäni ulos ikkunasta vain varmistaakseni olinsijani. Elämä ei ollutkaan scifiä. Olut voi oikeasti maksaa Kalliossa 5,40.

Oivassa oli karaoke, kuten kuulemani mukaan aina arkisin. Nurkkapöydässä karaoketöllön välittömässä läheisyydessä majaili Oivaan mitä ilmeisimmin varsin vakiintunut seurue, oli Sussua ja Annua, jotka tulkitsivat mitä kaikkea Nerdiestä (hyvä nostalgia) Scandinavian Music Groupiin. Laulajamassa kävi myös Ritva, jolla oli nuorempiin naishenkilöihin verrattuna aavistuksen elämää kokeneempi lauluääni. Ja toki, kun karaokea tarjotaan, käy joku laulamassa Lapin kesän. Tällä kertaa se oli Make, joka karaokeisännän mukaan ”tykitteli” kyseisen kappaleen. Tykitteleminen on suhteellinen käsite, ilmeisesti.

Viereiseen pöytään rasahti istumaan Jyrki, joka tuntui olevan kaikkien kaveri. Huikkaili baarimikolle ja nauraa elehti jotenkin väkivaltaisen laajoissa kaarissa. Joi kaiketi kossua vedellä. Kossua pyysivät myös pari ulkomaan eläjää, turistejako lievät olleet. Pamahtivat baaritiskille ja tiedustelivat, josko talosta saisi kossua. Ja saihan sitä. Kossun voimin toinen miehistä luikautti Blue Velvetin.

Tuona torstai-iltana tuli viihdyttyä Oivassa. Hinnasta huolimatta otimme toisetkin tuopit. Jotain villapakkamaista (hei kamoon, Emmerdale) tuossa paikassa oli, olut maittoi ja ilmapiiri oli kutsuva. Päihtymiseen sopiva – veikkaisin, että neljännen tuopin jälkeen olisin jo vienyt karaokeisännälle oman biisilapun lirpakkeen. Olisin laulanut Brita Koivusen Suklaasydämen oma verenpumppauselimeni tutajaen. Tuli sitten kuitenkin poistuttua ennen osallistumista laulukarkeloihin. Varmaan hyvä niin.

Kallion karaokepaikoista on nyt siis nähty ensimmäinen. Jäljellä on vielä muutama, ainakin Populus ja Tenkka ovat erikoistuneet tähän taiteenlajeista rujoimpaan. Ensi kerralla toinen meistä laulaa. Tämä on lupaus.

Tuoppi: Karjalaa; 0,5 litraa; 5,40 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 5.

oiva2

Ja mitäpä olisi Oiva-postaus ilman Frediä. Torstaina ei ollut portsari paikalla – viikonloppuisin on – mutta lantin voi laittaa oven vieressä olevaan laatikkoon.

Neitsytmatka Flemari 21:een

En tiedä onko tylsempää tapaa nimetä baaria kuin osoitteen mukaan. Bar & Cafe Flemari 21:lle tämän nimeämiskäytännön kuitenkin antaa anteeksi. Harvemmin ihmisten kodeillakaan on erisnimiä.

Flemari 21 nimittäin edustaa vahvasti peribrittiläistä ”pub korttelin asukkaiden olohuoneena”-tunnelmaa. Satuimme paikalle iltana, joka oli omistajan viimeinen ennen ensimmäistä lomaa kolmeen vuoteen. Ovesta poistuessaan toivotteli vakioasiakkaille hyviä vointeja ja lupasi tuoda vietnamilaista riisiviinaa tuliaisiksi. Joku kantiksista halusi seinäkellon.

Tunnelma on siis tuttavallinen. Tämä on hyvä, sillä Flemari 21 on pieni paikka. Pöytiä on noin kymmenen ja tilaan mahtuu vain yksi keskustelu kerrallaan. Torstaina keskustelua veti itsekseen nainen, joka puhui ihan mistä vain ihan kenelle vain. Aiheet vaihtelivat jääkaapin pakastelokeron optimaalisesta sijainnista viestimiesten tärkeyteen armeijassa ja niin edelleen. Sivuttiinpa Putinia ja Ukrainan tilannettakin. Häntä ei haitannut, että muut paikalla olijat eivät häntä juuri kuunnelleet.

Hyvä, että joku puhui. Meillä oli muuttopuuhastelun jälkeen puheet aika vähissä (no, keskusteltiin feminismistä joku tovi), ja Flemari 21:n näkemys tunnelmaa luovasta äänimaisemasta on isolle volyymille säädetty Yle Teemaa näyttävä televisio. Siinäkin mielessä hyvin olohuonemainen paikka; näin meilläkin kotona oli.

Vaikka tunnelma muistuttikin paikallisten olohuonetta, Flemari 21:stä tuli mieleen lähinnä jonkun pikkupaikkakunnan kirkonkylällä sijaitsevan huoltoaseman baari. Kaljan lisäksi tarjotaan lohivoileipiä ja muuta pientä syötävää. Tuli sellainen olo, että oli matkalla sukulaisten mökille tai jonnekin, ja bussia vaihtaessa piti keksiä tunniksi tai pariksi tekemistä, joten päätyi juomaan pari kaljaa. Sellainen olo, että kantikset olivat istuneet pöydissään useamman kuin yhden kuntaliitoksen läpi, mutta kylä on edelleen riskikuntien listalla. Että jos tähän jäisi, saisi kohta tietää kaiken muiden asiakkaiden elämistä ja ihmissuhteista, kunnes havahtuisi siihen, että on ylittänyt keski-iän ja edelleen Flemari 21:n pöydässä kaljatuoppi kädessä. Pysähtynyt on kai se sana, jota haen.

Hyvä siis, että joku puhui ja televisio oli päällä ja olut oli edullista. Muuten pari kaljaa olisi helposti muuttunut pariksi vuosikymmeneksi ja tämä blogi jäänyt kirjoittamatta loppuun.

Tämä oli meidän molempien ensimmäinen kerta Flemari 21:ssa. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että jäänee myös viimeiseksi. Ja että teki mieli olla tässä tekstissä astetta kriittisempi. Mutta Flemari 21 näyttää toimivan sen kantapaikaksi valinneilleen asiakkaille erittäin hyvin ja vuodesta toiseen, joten mikä minä olen heidän valintaansa tyrmäämään. Tämä on pala aitoa Kalliota ja toivottavasti myös pysyy sellaisena. Ei siinä meitä alle nelikymppisiä tarvita, me voimme käydä muuallakin.

Tuoppi: Koffia; 3,50 euroa; 0,5 litraa. (Hanassa ja laseissa on Karhun logo, oluttynnyreissä Koffin.)

Käytyjen baarien määrä: 3.

flmerai21