Vihdoin viimein Kombossa ja Solmussa

Vietimme lauantaina kliseistä treffi-iltaa eli kävimme syömässä ja juomassa tavallista paremmin (lue: myös kalliimmin). Tällä kertaa se tarkoitti Kurvin ympäristössä pyörimistä. Molemmat kohteet olivat jo pitkään olleet tähtäimissämme, mutta pääsimme vasta nyt paikalle. Solmu-baari avasi ovensa jo heinäkuussa ja Kombo winebar & kitchen on ollut Kurvissa piilossa jo parikin vuotta.

Kävimme luonnollisesti ensin juomassa ja sitten syömässä, mutta koska emme osaa kirjoittaa ruoasta, pohditaan Komboa lyhyesti ensin.

Tuomio: järkyttävän hyvä. Oikeastaan muuta ei tarvitsi edes sanoa.

Syödään ensin, kuvataan sitten.

Syödään ensin, kuvataan sitten.

No jos nyt pari sanaa kuitenkin. Huh huh. Harvoin tulee ruoan suhteen sellaisia erityiskokemuksia, mutta tällä kertaa tuli. Melkein jokaisesta kahdeksasta eri asiasta, jota lautaselle oli pantu. Erityismaininta marinoiduille herkkusienille. Ja tapenadelle. Ja munakoisoille. Ja…. Niin, käytännössä kaikille.

Hintakaan ei ole erityisen paha laatuun nähden, pulittamaan joutuu 18 euroa isosta tapas-lautasesta, jonka saa omien mieltymystensä tai rajoitustensa mukaan. Vegaaninen ja gluteeniton onnistui mukisematta. Tarjoilukin oli erittäin ystävällistä ja salamannopeaa.

Kombo oli alunperin Kallion baarit -listallammekin, koska, no, nimessä sanotaan bar. Mikään baaribaari kyseessä ei kuitenkaan ole, vaan ihan täysverisestä ravintolasta. Vähän näytti siltä, että pöytävarauskin on paikallaan.

Viinibaariudesta huolimatta bisseä on tarjolla myös. Hanaa ei tosin taida löytyä, mutta Pyynikin käsityöläispanimolta on joitain oluita. Hinta taisi olla reilut 6 euroa per pullo eli ihan perustasolla näiden suomalaitsen pikkukaljojen suhteen.

Mutta kannattaa ottaa sitä viiniä. Meidän juomamme pullo oli parasta viiniä, jota olemme pitkään aikaan tai ehkä koskaan, juoneet. Ja meistä toinenhan on pitänyt laatuviineihin keskittyvää blogiakin.

Keskieurooppalaiset juomatavat vaativat alkujuoman ennen illallista.

Keskieurooppalainen tapakulttuuri vaatii alkujuoman ennen illallista.

Komboa ennen kävimme siis Solmussa ”drinksuilla”. Siis kaljalla. Solmu on Vaasankadun uusin baari, se avattiin heinä-elokuun taitteessa tiloihin, joissa oli ennen Levykauppa Äx (joka on siirtynyt jonkun metrin verran Piritoria päin) ja joku toimisto, kertoo City-lehti. Tilanne on harvinainen Kalliossa: jotakin häviää ja tilalle tulee baari. Edellisen kerran näin kävi kai 5th Street Barin kohdalla. Yleensä (tai ainakin mielikuvissa) kehitys on toiseen suuntaan, baarit muuttuvat kahviloiksi ja muiksi pikkukivoiksi paikoiksi.

City-lehden jutussa baarin perustaja kertoo, että Solmusta on ollut tarkoitus tehdä Vaasankadun ja koko Kallion hienoin/magein baari. En tiennyt, että kukaan enää käyttää sanaa ”magee” (vai jopa ”magea”?), mutta kyllä tavoitteen baarista näkee. Nykybaarityylissähän on kaksi linjaa: saatanan tumma ja helvetin vaalea. Solmu on lähtenyt ensinmainittuun suuntaan. On paljasta tiiliseinää, on mustaa nahkasohvaa ja -nojatuolia, on tummaa puukalustetta.

Tummuus ja ”rouheus” on ajoittain vedetty vähän jopa överiksi. Miksi vessan ovet näyttävät ruostuneelta metallilta? Toisaalta: Miksi vessassa on outo merellinen teema niin kuin kenen tahansa keski-ikäisen kotoilijan kylppärissä? Onneksi fiiniyttä korjaa iso rainbow-saippuapönttö. Ei turhan korea.

Jostain syystä tämä nauratti ääneen.

Jostain syystä tämä nauratti ääneen.

Isojen ikkunoiden ja tumman sisustuksen yhteissanoma on selvä: täällä on tarkoitus viihtyä korostetun rennosti. Tätä vasten tuntuu hieman oudolta, että pienessä baarissa on kolme isoa telkkaria ja niissä äänet päällä. Nettisivuillakin sanotaan, että Solmussa nähdään ”kaikki tärkeimmät urheilukisat ja ottelut suorana”. Se vähän ahdistaa. Pelkkä iso telkkari pienessä baarissa vie jo kaiken huomion, miksi siihen täytyy yhdistää vielä urheiluselostuskin? Tässä valinnassa Solmu eroaa vahvasti Vaasankadun toisessa päässä olevasta Molotowista, joka on helppo nähdä Solmulle jonkin sortin kilpakumppanina tai hengenheimolaisena.

Toisaalta testi-iltanamme Solmun telkkarista tuli mm-rugbyn finaali, joka on kuulemma maailman suurimpia urheilutapahtumia. Kolmen vartin katselun perusteella rugby on kieltämättä vaikuttava laji: koko ajan tapahtuu jotain ja useimmiten ”jotain” on tylyjä taklauksia. Plus rugby lienee ainoa laji ja Uusi-Seelanti ainoa joukkue, joka tanssii (tai ”tanssii”, kyseessä on vanha maoriperinne haka) kentällä ennen ottelua. Olisin kyllä silti mieluummin katsonut sitäkin ilman ääniä.

Oudosta urheilufiksaatiosta huolimatta Solmu oli pienoinen yllätys. ”Uusi rento baari Vaasankadulla” kuulosta ihan kauhealta (kts. myös uusittu Kustaa Vaasa), mutta Solmu on paljon tätä vaikutelmaa parempi – vaikka lauantai-illan asiakaskunta olikin sitä kliseistä kolmekymppistä partahipsteriä (jostain syystä naisia oli paikalla ehkä kolme, liekö rugbyn vaikutusta vai erikoisbissebaarin vakio-ominaisuus).

Mutta jos altistetaan Solmu samalle testille kuin Kustaa Vaasa, jää Vaasankadun tulokas voiton puolelle. Eli: Jos eksyisi tällaiseen baariin ulkomailla, mikä olisi tuomio. Pakko myöntää, että Solmuun summanmutikassa sattuessa olisi ihan ok fiiliksissä löydöstä. Paikallista kaljaa, rento oleskelufiilis. Ei paineita. Ei toisaalta hirveästi voitettavaakaan, koska ei tällaisella perushyvällä suorittamisella päästä kenenkään lempibaariksi. Joku särmä puuttuu, eikä kaikki maailman tummasävyiset pinnat voi sellaista baariin tuoda. Ehkä vuosien päästä Solmulla on oma maineensa ja vielä selkeämmin oma fiiliksensä. Molotow on hyvä esimerkki baarista, joka on löytänyt oman paikkansa Vaasankadun kaljaloiden joukosta.

Nähtäväksi jää, mikä Solmun identiteetti on. Ensikosketus yllätti varovaisen positiivisesti.

Istumapaikkoja on aika vähän, mekin jouduimme peränurkkaan vaikka olimme paikalla puoli kuudelta lauantaina.

Istumapaikkoja on aika vähän. Me jouduimme peränurkkaan vaikka olimme paikalla puoli kuudelta.

No niin. Sen verran oli sanottavaa itse baarista. Seuraa sekavahko ja ristiriitainen jälkikirjoitus, jota ei ole pakko lukea. Siinä mainitaan gentrifikaatio. Ihan oikeasti, ei ole pakko lukea. Ei ehkä kannatakaan. Solmussa kalja maksaa 4,50. On Lapparia. Iso tuoppi.

Jatketaan.

Solmussa ensimmäisen tuopin ja sitä seuraavan kalliin ulkomaalaisen pienpanimon pullo-oluen jälkeen ajatukset lähtevät vaeltamaan kohti laajempia alueidentiteettikysymyksiä. Pakko kai se on tässä yhteydessä edes sivuta peljättyä ja hankalaa gentrifikaatio-aihetta.

Väistämättä tulee mieleen, ja olen kuullut tällaista pohdintaa muiltakin, että onko Vaasankatu on väärä paikka tällaiselle baarille. Jos Vaasankatua on ”aina” (siis: tietylle porukalle tiettynä aikana) edustanut Kultapalmu, Kalliohovi ja Heinähattu, on Solmu liian pitkä askel ”väärään” suuntaan. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakin.  Ei siinä Kustaa Vaasa -tekstissäkään ollut tarkoitus käyttää ”aitous”-sanaa, mutta sinne se vain lipsahti. En edes huomannut koko asiaa, ennen kuin PIFillä siitä mainittiin. Anteeksi, hävettää.

Solmun ovelta katua ja sen kasvisravintolaa ja taidegalleriaa katsellessa tuli mieleen, että onko Vaasankatu – ja Kallio laajemmin – ohittanut jonkinlaisen käännekohdan. Pisteen, josta ei ole enää paluuta. Aika entinen ei koskaan enää palaa. Tämä on tietysti gentrifikaatiosta puhumisen vaikein paikka: Onko se aina konservatiivista? Eikö muutos olekin elämän ja kaupungin perusasetus? Tai ainakin pitäisi olla? En tiedä. Siksi tästä ei tee ikinä mieli puhua, mutta taas mennään saatana.

Muutaman vuoden päästä voi näyttää siltä, että 2010-luvun puolivälin tienoilla Kallio oli jollain tapaa monipuolisimmillaan. Tämä oli aikaa, jolloin räkälä, hyvä ja edullinen kasvisruokapaikka, taidegalleria ja thaihieromo mahtuivat samalle kadulle vierekkäin. Parin vuoden päästä ensimmäistä ja jälkimmäistä ei välttämättä enää ole. Ehkä tilalle on tullut gastropub ja ”luovan luokan” työhuone. Tai jotain vastaavaa.

Ehkä kyse on taas vain siitä, että on itse kolmekymmentä ja kaikki tuntuu vedenjakajalta. Oli aika ennen tätä ja aika tämän jälkeen. Perkele, tältäkö se ikäkriisi näyttääkin. Aika entinen ei koskaan palaa.

Lyhyen aikavälin nostalgisointi ja romantisointi on nykyisin vielä niin pirun helppoa. Apuna voi käyttää vaikka Googlen karttapalvelua, jonka katunäkymän kuvat Vaasankadulta ovat kuuden vuoden takaa. Vuonna 2009 Vegemesta taisi olla ainoa kasvisruokapaikka ja Hilpeä hauki ainoa olutravintola koko kadulla. Ei ollut Molotowia, ei Solmua, ei uusittua Kustaa Vaasaa, ei Street Gastro Döner Harju Soi Soi Just Vege Tuk tukia. Oli Kallion Kebab ja pari edesmennyttä pitseriaa ja Siima baarin tilalla ravintola Luna Negra, jonka olemassaolon niin minä kuin internetkin on unohtanut täysin.

Paljon on siis muuttunut pelkästään kuudessa vuodessa. Toisaalta silloinkin oli B12, oli Iltakoulu, oli Heinähattu, Apollo ja Ärrä. Jotkin asiat pysyvät paikoillaan. Solmu ei edes vienyt tilaa miltään ”aidommalta” baarilta, vaan pelkästään laajensi kadun tarjontaa. Tuskin sellainen Vaasankadun elämää tai mainetta tappaa, vaikka piirun verran luonnetta muuttaakin. Ja aika entinen ei koskaan palaa.

Solmun tuoppi: Lapin kultaa; 0,5 litraa; 4,50 euroa. Solmu-panimon ale 6,50 ja ipa 6,80 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 66.

Mainokset

Kustaa Vaasa on kuollut

Voi jumalauta. Miksi? Tämä on hirveää.

Mietin pitkään, että jättäisin tämän tekstin noihin kuuteen sanaan. Tuollainen nimittäin oli ajatusketjuni, kun vietimme viime lauantaina noin 15 minuuttia uusitussa Kustaa Vaasassa.

Paikka on remontin myötä kustu täysin.

Lokakuussa 2014 Kustaa Vaasa meni kiinni, koska koko talo meni remonttiin. Kävimme silloin heittämässä Kusivaasille hyvästit ja jäimme odottamaan remontin valmistumista.

Koko tila on rakennettu uusiksi, vaikka vanhan Kustun tunnistaakin pohjaratkaisusta. Tiski on siellä missä ennenkin, samoin vessat. Se tiskin viereinen kulmapöytäkin on suurinpiirtein samanlainen.

Kaikki muu onkin muuttunut. Käsittämättömään suuntaan. Yleisilme on jostain syystä valkoisen ja oranssin yhdistelmä. Keittiön teräspinnat hohtavat avonaisen baaritiskin takaa pitkälle saliin. Seinille ja kattoon on kiinnitetty eurolavoja, jotka näyttävät siltä, ettei niitä ole ikinä käytetty. Ehkä ne on vartavasten sisustuskäyttöön tehtyjä design-eurolavoja. Se sopisi kuvioon. Kaikki salin pöydät ja tuolit ovat korkeita, joten tuolilla istuu kuin syöttöjakkaralla. Seinänvierustan loosissa istuessa tulee sellainen olo, että täällä ei saa olla kauaa.

(Kuvia voi käydä katsomassa instagramista tagilla #kustaavaasa. Tästä saa melko hyvän käsityksen uudesta tilasta. Paitsi että oikeasti se näyttää rumemmalta.)

Koko paikasta tulee itse asiassa sellainen fiilis, että istuu jonkin olevinaan trendikkään ravintolan ”loungessa” odottamassa, että pääsee syömään. Mutta ei, ei täältä pääse mihinkään. Paitsi onneksi pois.

Onpa mukavaa.

Onpa mukavaa. Kuvassa myös surullisenkuuluisia eurolava.

Niin, periaatteessahan Kustaa Vaasassa istutaan ravintolan loungessa. Nykyään sieltä saa nimittäin ruokaakin. Ja minkälaista! Onko ÄIJJEMPÄÄ listaa nähty edes ABC:llä? Ajatteliko kukaan vanhassa Kustaa Vaasassa, että saisipa täältä 15 euroa maksavat lohipullat? Tai ylipäätään Vaasankadulla. Tai missään.

Kallion, tai vähintään Vaasankadun aidoimmasta, välittömimmästä, rennoimmasta paikasta on tullut ehkä koko Kallion paskin. Yhden käyntikerran perusteella en keksi yhtään syytä, jonka takia tulla uusittuun Kustaa Vaasaan takaisin. Vanhassa Kusivaasissa niitä oli lukuisia.

Se on ymmärrettävää, että remontin myötä paikan henki muuttuu. Uusia suuntia haetaan ja kaikenlaista kokeillaan. Mutta harvoin paikassa onnistutaan tekemään lähes sataprosenttinen tason alennus. Pari melkein positiivista asiaa uuteen Kustaa Vaasaan kuitenkin liittyy:

  1. Vessassa kehtaa käydä paskalla, mutta sekin lähinnä hävettää. Ennen ei olisi uskaltanut – ja hyvä niin.
  2. Kalja ei ole ihan niin kallista kuin olisi odottanut. Tuopin hinta on noussut maltilliset 30 senttiä, mikä on melko normaali vuosikorotus. Toisaalta: 0,4 litraisen tuopin myyminen hintaan 4,20 tarkoittaa oikean ison tuopin hinnaksi 5,25 euroa. Eli onhan se nyt ihan helvetisti, Kalliossa.

Hyvä mittari baarin viihtyvyydelle on seuraavanlainen: Jos sattuisit baariin vieraalla paikkakunnalla (ulkomailla tai kotimaassa) ilman mitään ennakkotietämystä, kiittelisitkö itseäsi valinnasta?

Uusittu Kustaa Vaasa epäonnistuu tässä testissä täydellisesti. Jos jossain Seinäjoella tai Münchenissä eksyisi tällaiseen baariin, sitä joisi kaljansa mahdollisimman nopeasti ja lähtisi etsimään seuraavaa paikkaa. Ja koko ajan vituttaisi. Niin kuin nytkin kävi.

Kustaa Vaasa saa meiltä tylyn tuomion: eipä tarvitse käydä enää koskaan uudelleen.

Se on sääli, koska vanha Kustu oli Vaasankadun parhaimmistoa. Kuten sanottua, kävimme viimeksi Kustaa Vaasassa juuri ennen remonttia. Kirjoitin miestenvessasta ottamani kuvan alle ”Tätä ei tule ikävä.”

Olin väärässä.

RIP Kustaa Vaasa. Oli hauska tuntea.

Tuoppi: 4,20 euroa; 0,4 litraa; Sandelsia.

Käytyjen baarien määrä: 65.

Viimeiset pari kaljaa Kustaa Vaasassa? Siltä näyttää.

Viimeiset pari kaljaa Kustaa Vaasassa? Siltä näyttää.

Kurvin baarit, osa 1: Iltakoulu ja Lepakkomies

Tämä teksti on osa Kurvin baareja käsittelevää sarjaa, jossa kirjoitamme kaikista alueen baareista viikolla, joka huipentuu viidenteen Kallio Block Partyyn lauantaina 1. elokuuta 2015.

Vaasankatu 5.  Auki joka päivä 12-02.

Vaasankatu 5. Auki joka päivä 12-02.

Iltakoulussa ei ole tullut ikinä hirveästi käytyä. Kävimme tässä Piritorin suunnalta tultuna Vaasankadun ensimmäisessä baarissa joskus helmikuussa, mutta silloin paikasta ei jäänyt oikein mitään sanottavaa, joten blogipostaus jäi silloin tekemättä. Nyt päätimme testata paikan uudelleen kesäisenä arki-iltana reilu viikko ennen Kallio Block Partyä.

Itse asiassa edellinen kerta, kun Iltakoulussa kävin, oli nimenomaan KBP:n tiimoilta vuosi sitten. Bileet olivat silloin Helsinginkadulla, ja jossain vaiheessa iltaa oli pakko käydä jossain tyhjentämässä rakkoa. Bajamajathan ovat näissä juhlissa aina helvetillisen jonottamisen takana (koska ne ovat kalliita ja KBP toimii vapaaehtoisvoimin nollabudjetilla), joten muu vaihtoehto piti keksiä. Iltakouluun siis. Vaikeaksi kusireissun teki se, että Iltakoulussa on viikonloppuisin portsari ja kahden euron narikka. Onnistuin kuitenkin jollain keinolla luikahtamaan poken ohi ja täpötäyteen vessaan. Helpotus oli huomattava. Paitsi niillä kavereilla, jotka jäivät ovimiehen haaviin.

Siinä kai se onkin se syy, miksi Iltakoulussa ei ole juuri tullut käytyä: portsari ja narikka viikonloppuisin. Sisältä Iltakoulu on ihan ok baari, ei erityisen ihmeellinen eikä toisaalta mainittavan huonokaan. Väki on sekalaista porukkaa: on nuorisoa, on keski-ikäisiä, on pukumiehiä. Tupakkakopin seinällä roikkuu presidenttien muotokuvia. Asiakaskunnasta tai yleisestä ilmapiiristä ei voi päätellä, miksi portieeri on ovelle palkattu.

Portsari selittyykin baarin sijainnilla. Tämän lähemmäksi ei Piritoria pääse. Terassilla vain köysi ja Vaasankadun kapeikko erottavat ”roskasakista” meidät, jotka juomme kaljaa luvan kanssa kadulla. Tunnelma on erikoinen ja ulkopuolinen. Terassilla istuminen tuntuu täysin erilaiselta kuin muutaman metrin päässä aukiolla seisoskelu. Ihan niin kuin köysi suojaisi meitä tai erottaisi meidät muusta porukasta kuin eläintarhan kalterit ihmisen tiikeristä.

Vaikka samalla asiallahan tässä ollaan. Ilta-aurinko paistaa ja kalja maistuu. Vieressä olevat keski-ikäiset puhuvat ensin teknologian kehityksestä, sitten omista vanhemmistaan ja heidän kunnostaan ja lapsuudestaan. Lopulta päästään jo ”aitoa avioliittoa” ajaviin hulluihin asti. Pöytämme toisella puolella istuvat keski-ikäiset ottavat porukastaan kuvia pokkarikameralla, joita nykyään harvoin enää näkee. Teknologia kehittyy.

Terassinäkymät Piritorille ovat vertaansa vailla.

Terassinäkymät Piritorille ovat vertaansa vailla.

Helsinginkadun alkupäässä sijaitseva Lepakkomies on yksi Uudenmaan vilkkaimpia keikkapaikkoja. Lepakkomiehen elikkäs Lepiksen kellarissa järjestetään keikkoja hc-punkista kevyeen pööpöilyyn – jokaiselle varmasti löytyy Lepiksestä jotain. Ainakin kaljaa.

Lepis on yksi harvoja kalliolaisia baareja, joissa on kaksi baaritiskiä. Joskin toinen, alakerrassa sijaitseva, tarjoilee asiakkaille virvoikkeita ainoastaan keikkojen aikana. Muulloin saa juomansa lunastaa katutason tiskiltä.

Lepiksen yläkerta, tai siis katutasossa sijaitseva kerros on kummallinen baarintapainen. Tila on korkea ja seinät on reunustettu mukamas-kolealla tyylillä mukamas-tiilillä. Tulee olo, että joku olisi yrittänyt tehdä teollisuushallista trendikästä poikamiesboksia mustan keinonahan ja muka-tiilen kanssa. Ehkä tilasta tulee siksi jotenkin häiriintynyt tunne, koska se yrittää olla eräänlainen ”rokkiluola”, siinä epäonnistuen. Rokkiluolien pitäisi olla matalia, hämäriä ja vähän tunkkaisia. Lepiksessä Hesarille avautuvista ikkunoista puskee terävää valoa, joka paljastaa parhaat päivänsä nähneen nahkaverhoilun ja kaljan tahrimat istuimet.

Lisäksi MIKÄ VITTU on jotakuinkin keskellä Lepiksen yläkertaa oleva kynnyksentapainen, pieni vietto lattiassa? Tulee olo kuin olisi kolmen promillen humalassa ensimmäistä olutta maistettuaan, kun erehtyy astahtamaan hieman kehnosti tuossa kohtaa. Ehkä kyseessä on vain tottumattoman moka.

Lepiksen alakerrassa samankaltainen kämäisyys ei harmita, sillä sinne se kuuluu. Alakerta on rokkiluola. Pimeä, tunkkainen ja hikinen. Mitä oivallisin keikkapaikka siis.

Helsinginkatu 1. Maanantaista perjantaihin 12-02, lauantaisin ja sunnuntaisin 09-02.

Helsinginkatu 1. Maanantaista perjantaihin 12-02, lauantaisin ja sunnuntaisin 09-02.

Onneksi harvemmin tulee perehdyttyä baarien sisustukseen, sillä useimmin huomio kiinnittyy edessä nököttävään kaljaan. Joskin Lepakkomiehessä tulee yleensä käytyä vain alakerrassa katsomassa keikkoja, sillä harvemmin Lepikseen muuten eksyy.

Lepis oli muuten toinen kalliolainen baari, jossa kävin kaljalla Helsinkiin muutettuani. Tästä on kulunut joitamia vuosia. Ensimmäinen kalliolainen baari, jossa koskaan kävin, on Tenkka. Sinne tosin menin jo pohjia otettuani suurehkon kaverusporukan mukana, enkä täten ymmärtänyt kummastella Kalliota sen suuremmin. Muistan vain ilahtuneeni edullisesta kaljasta niissä määrin, että taisin ostaa kerralla kaksi tuoppia.

Lepakkomieheen sen sijaan menin tuolloin yksin – olimme ystäväni kanssa sopineet tapaavamme baarissa, enkä minä osannut vasta muutaman kuukauden Helsingissä asuttuani ehdottaa muita baareja kuin Kampissa sijaitsevaa Pub Ikkunaa. Ystävä kumosi ehdotukseni ja likimain pakotti minut Lepakkomieheen. Hyvä niin.

Kauhunsekaisin tuntein nousin metrosta Sörnäisissä ja jäin Lepakkomiehen kulmalle ihmettelemään. Olin kuullut, että Lepiksessä on KRUSTEJA ja yleisiä pahiksia. Silloin Kallio oli vieras ja kuulopuheiden perusteella epämääräisen peljättävä paikka.

Sittemmin luulot ovat osoittautuneet vääriksi, kuten ehkä tästä blogistakin voitanee päätellä.

Lepakkomies on myös toinen baari, missä tapasimme Tomin kanssa. Tai kolmas, jos Loose lasketaan. Mutta pysytään nyt Kalliossa, sillä täällä on ihmisen hyvä.

Käytyjen baarien määrä: 58.

Iltakoulun tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 3,50 euroa. Nelosolut samaan hintaan!

Lepakkomiehen tuoppi: Koffia; 0,5 litraa; 4,30 euroa (tai 0,4 litraa; 3,50 euroa)

Heinähattu on koirien paikka

Vaasankatu 23. Auki neljästä kahteen.

Vaasankatu 23. Auki neljästä kahteen.

Suurehko lasinpalanen kirskahti kantapään alla ikävän kuuloisesti, mutta ei tehnyt tuhojaan. Oli joku alkuviikon mitätön päivä. Jollakin edeltävistä asiakkaista oli hajonnut tuoppi Heinähatun pöytään. Hajoamisesta muistuttivat pöytämme alla kilahtelevat lasinkappaleet.

Aina lasinsiruja nähdessä tekee mieli kehittää tarina lasin rikkoutumiseen johtaneesta tapahtumaketjusta. Onko lasin rikki sirahtamiseen liittynyt draamaa? Tappelu? Vai onko joku vain humalaspäissään tai muuten huolettomasti liikehtiessään tipauttanut lasin lattiaan vahingossa?

Muutama vuosi sitten eräänä kesäisenä päivänä saavuin Heinähattuun ja baarin edustalla nökötti ambulanssi, jonka vierustalla tutkittiin verisen miehen kasvoja. Heinähatun terassilla ja sisätilojen lattialla oli verta, ja baarimikko lakaisi lasinsiruja pois kadulta. Silloin tilanteeseen oli liittynyt draamaa, jonkinlainen ryppy rakkaudessa. Mies oli ilmeisesti lyönyt itseään tuopilla naamaan.

Verinen mies vietiin ambulanssilla tikattavaksi lähimpään sairaalaan, baarimikko pyyhki veret pois lattioilta ja paikalle jääneet hakivat lisää kaljaa.

Noin puolen tunnin kuluttua verinen mies palasi Heinähattuun, kun oli saanut kasvonsa kursittua kasaan. Miehen partaan oli jäänyt hyytynyttä verta, mutta se ei haitannut. Tuoppi nousi huulille kuin aiemminkin. Kukaan ei enää muistanut tapahtunutta, tai halunnut puhua siitä. Kalja maistui sinä kesäpäivänä samalta kuin muinakin päivinä, joskin verisen miehen kaljassa saattoi olla rautainen sivumaku.

Heinähattu ei ole "rock-henkinen", Heinähattu vain on.

Heinähattu ei ole ”rock-henkinen”, Heinähattu vain on.

Tuona mitättömänä maaliskuisena alkuviikon päivänä, kun me Heinähattuun sujahdimme synkeän tuulen tieltä, ei lattialla kilahteleviin lasinkappaleisiin kaiketi ollut liittynyt draamaa. Poimin suurimmat sirpaleet lattialta ja kiikutin ne baaritiskille, jolloin baarimikko selvästi huolestui ja tarttui harjaan ja rikkalapioon.

– Olisipa ollut inhottava, jos koira olisi astunut tuommoiseen. Toivottavasti ei jäänyt mihinkään siruja, jos tulee vaikka koiria, pohti lasinsiruja siivoava baarimikko.

Niin, koiria. Baari, jossa on keltaiset seinät, kaljan saa kolpakossa, ja jonne saa tuoda koiria, on ehdottoman pakosti erittäin hyvä paikka. Paitsi, jos ei pidä oluesta, keltaisesta tai koirista, mutta mitäpä sellaiset henkilöt Heiniksessä tekisivätkään.

Ehkä tässä voisi puhua siitäkin, miten Heinähattu on ”punk-henkinen” ja aidosti ”rock” ilman glamoröösiä kiiltoa ja nahan napinaa, mutta se on sen verran väsynyttä paskaa, etten edes aloita. Olen kuullut kaduilta juttuja, miten jotkut on ajettu baarista pois, kun eivät sopineet ulkoisilta ominaisuuksiltaan baarin ”skeneen”. Jotenkin epäilen tätä tarinaa. Niin monenlaisia kulkijoita on Heinähatussa nähty.

Heinähatussa tapaa usein Pää Kii -yhtyeestä tutun punkkarismies Teemu Bergmanin, joka toisinaan soittelee levyjä Heiniksessä (vanhaa punkia pääasiallisesti, sinänsä yllättävästi). Vakiohahmo baarissa on myös vanha, arvokkaasti pukeutunut mies, joka tulee Heinikseen täyttämään iltapäivälehtien ristisanatehtäviä. Näiden kahden hahmon väliin mahtuu monia erilaisia persoonia ja ilmestyksiä.

Hyvä asia: kalja myydään kolpakoissa!

Hyvä asia: kalja myydään kolpakoissa!

Heinähatussa on monta hyvää asiaa, mutta tässä muutama:

– Haalarikielto. Pahoittelut kaikille villeille opiskelijasakeille, mutta Heinähattuun ette ole haalareinenne tervetulleita. Heinähattu pelastaa erilaisten approjen aikaan, sillä siellä eivät haalarit suhise ja baariin jopa mahtuukin.

– Sinne saa viedä koiran. Muita Kallion baareja, jonne saa eläinystävänsä kera mennä, löydät lisää täältä.

– Aitous. Heinähattu ei yritä olla mitään. Se on Heinähattu. Se on rehellisen rosoinen kalliolaisbaari, jonka ilmassa tuntuu miesten vessan toisinaan raolleen unohtuvasta ovesta leijaileva kusen ja paskan hajujen leppeä yhdistelmä.

– Heinähatun terassi on ehkä Vaasankadun paras. Se on sijainniltaan otollinen: vilkkaassa kohtaa Vaasista, missä voi bongailla ohikulkijoita. Lisäksi siihen paistaa aurinko iltaan saakka.

Tuoppi: Laitilan Kukkoa; 0,5 litraa; 4,70 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 54.

Kallion ainoa baari, jossa peruskalja on Laitilan Kukkoa?

Kallion ainoa baari, jossa peruskalja on Laitilan Kukkoa?

Hilpeä hauki vain muistoksi jäi

Vaasankatu 7.

Vaasankatu 7. Tässä kohtaa on kuvattu Pussikaljaelokuvaa.

Minulla on ongelma.

En oikein tiedä, milloin tämä alkoi tai mistä se johtuu, mutta aina jos näen sanan tai sanayhdistelmä, jossa on 3 tavua + 2 tavua, minun on pakko laulaa se mielessäni tai useimmiten ääneen J. Karjalaisen ikivihreän Ankkurinapin kertosäkeen sävelmällä.

Kokeile itse. Kuuntele ensin tästä kyseinen kohta ja laula tilalle vaikkapa

  • Gangsteriräppi
  • Berliinin muuri
  • Saiturin pörssi

Oikeastaan  tilalle voi laulaa ihan mitä vain mitä sattuu edessään näkemään tai juuri lauluhetkellä tekemään. Kaava on oiva niin sanotuille hetken lauluille. ”Laitanpa leivät” voi laulaa keittiössä. ”Pestäänpä pyykit” voi laulaa pyykkituvassa. ”Haistapa vittu” voi laulaa taksijonossa, kun joku etuilee. Ja niin edelleen.

Niin, ja sopiihan kaavaan tietysti myös Hilpeä hauki.

Minulle on mahdotonta kävellä Vaasankadun alkupäätä ilman, että tämä alkaa soida päässäni. Koko tämän postauksen kirjoittamisen ajan hyräilen ”hillpeä haauki” hiljaa itsekseni. Onneksi olen kotona, muuten minut varmaan passitettaisiin hoitoon. Ottaisin tällaisen välittämisen ilolla vastaan. Haluaisin päästä J. Karjalaisen tarttuvasta melodiasta ja siihen liittyvästä pakkoajattelusta – tai siis pakkorallattelusta – eroon. Jos tämä jatkuu näin, laulan kuolinvuoteellani viimeiset sanani uudelleen ja uudelleen: ”kuolenpas nytten”.

No joo, asiaan. Tässä piti puhua Hilpeästä hauesta baarina, eikä rallatella menemään baarin nimeä. Mutta kun tämä korvamato kertaalleen pääsee porautumaan tajuntaan, ei sitä ole helppo saada sieltä pois. ”Annapa kalja” voisi esim. tilata bissen Hauessa tällä iloisella sävelmällä. Ja sitten seuraavaa tilatessa voi laulaa ”Laitapa toinen”. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kuulemma 14 hanaolutta. Osaanko edes nimeä niin monta erilaista kaljaa?

Kuulemma 14 hanaolutta. Osaanko edes nimetä niin monta erilaista kaljaa?

Paitsi että Hauessa ei oikein voi tilata kaljaa pelkästään tilaamalla kaljaa. Kyseessä on nimittäin Olutravintola Hilpeä Hauki. Eli sellainen paikka, jossa hanoja on enemmän kuin ne tavalliset kaksi ja baarimikon takana on hyllyssä pulloja kuin tavallisella suomalaisella kotihyllyssä kirjoja. Valikoima on listattu liitutauluun, jonka tekstin määrästä tulee lähinnä mieleen Simpsoneitten alkutekstit.

Baarimikon (komea, nuori, tatuoitu, parrakas) ensimmäinen kysymys on ”minkälaista?” ei ”miten monta?”, minkä jälkeen ensikertalainen tuijottaa katonrajan listoihin kuin uskova Moosekseen, joka kantaa uunituoreita käskyjä alas vuorelta. Miten tähän pitäisi suhtautua, mistä pitäisi aloittaa?

Tilataan kaljat. Saadaan Mallaskosken Kuohu Pilsit, kuulemma ”se on se meidän perus, aika jees.” Istutaan pöytään, maistetaan olutta. Onhan se aika jees. Maistuu erilaiselta kuin peruskarhut tai -koffit, mutta jälkeenpäin mietitään, että millä tavalla. Uskotaan vielä viikkojenkin päästä siihen, että jotenkin se oli parempaa kuitenkin.

Pöydässä istuessa alkaa tuntua kotoisammalta. Tultiin tällä kertaa Haukeen, koska peruspaikat ja kaikki muutkin oli vallannut taas joku tuhatpäinen haalariporukka. Hauessa niitä ei näkynyt ja vaikka aluksi olo onkin sellainen niin kuin olisi tullut ”aikuisten baariin”,  siinä ympärillekatsoessa huomaa että 1) muut asiakkaat ovat kuitenkin meitä nuorempia ja 2) Hauen penkit ovat täsmälleen samanlaiset kuin Pub Porthanissa. Rentoudutaan. Aika jees.

Viereisessä pöydässä pelataan hyvin humalaista Aliasta. Joku kysyy Asaa ennen Asaa, toinen veikkaa Elastista. Nauretaan. On aina vaikea olla kuuntelematta ja nauramatta toisten heikolle peliesitykselle. Varsinkin kun vihjeet ovat luokkaa ”semmosia valkoisia juttuja esim linnoissa joista voi tunnistaa…” Vastaus tähän on muuten luuranko. Älä kysy, en tiedä.

Viihdytään Hauessa yksien tuoppien ajan. Jostain muistuu mieleen, että kyllähän täällä on käyty ennenkin. Joskus vuosia sitten tullut istuttua baarin takasalissa, siksi ikkunan puoleinen tila ei tunnu yhtään tutulta. Lähtiessä joku nisti tulee pyytämään ulkona tulta ja pohtimaan, että voisiko Haukeen mennä lataamaan puhelimen akkua. Ei oikein tee mieli sanoa mitään, koska tuntuu siltä, että ei varmaan voi. Katsellaan katuun. Ollaan ulkona, Vaasankadulla.

Päässä alkaa soida Ankkurinappi.

Sen lisäksi, että Hauessa on yli sata olutta niin kerskuvat vielä että on myös Kallion paras lautapelivalikoima. Mutta missä Twister?!

Sen lisäksi, että Hauessa on yli sata olutta niin kerskuvat vielä että heillä on myös Kallion paras lautapelivalikoima. Mutta missä Twister?!

Tuoppi: Mallaskosken Kuohu Pilsiä; 0,5 litraa; 5,90 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 53.

Kalliohovi, tuo Kallion baaritarjonnan nakkikastike

Nakkikastike. Sehän on ruokana sellainen, ettei sitä varsinaisesti koskaan tee mieli. Kyllähän sitä toki syö, jos sitä on tarjolla ja nälkä kaapii sisuskaluissa, mutta ei. Ei sitä koskaan himoitse. Paitsi krapulassa toisinaan, mutta sekin sopii vertauskuvaan. Tosin krapulassa nyt himoitsee mitä ihmeellisimpiä asioita, kuten Oltermannia merisuolalla ja sellaista.

Mutta ei nakkikastiketta sillä tapaa himoitse, tai sitä syötyään jää muistelemaan, että ai kun olikin hyvää ja että tämä annos kyllä muistetaan. Samaan tapaan Kalliohovikin oikeuttaa olemassaolonsa. Ei sinne varsinaisesti koskaan tee mieli, mutta toisinaan vain käy niin, että sinne tulee mentyä. Harvemmin mitään siellä ohimennen pyörähtämisiäänkään millään tapaa yltyy nostalgisoimaan.

Eräänä päivänä tuli kuitenkin muuan baarikierroksen oheistuotteena sujahdettua kyseisen anniskeluravintolan pimeään syleilyyn.

– Mikäs vitun hovi, pohdin ynseään sävyyn ja googlasin.

Hovi on hallitsijan (historiallisesti myös korkeiden aatelisten tai kirkkoruhtinaiden) asunto, tilukset ja muu lähiympäristö sekä siihen kuuluva henkilökunta.[1] Hovissa sen haltija, teki päätöksensä ja vietti siellä aikaa. Hovit ovat tärkeitä kulttuurillisia ja poliittisia keskuksia.

– Wikipedia (8.10.2014)

Aloin siinä myös miettiä, että kuka olisi Kallion hallitsija. Jussi Lampi tuli ensimmäisenä mieleen. Jonkin pelonsekaisen jännäkakkuuden saattelemana se Lammen Jussi mieleeni putkahti, en sitä sen syvällisemmin ajatellut. Mutta en oikein osannut kuvitella kyseistä parimetristä könsikästä Kalliohoviin, enemmän tyyppiin on tullut törmättyä Roskapankissa tai ihan noin yleisesti vain jossakin Kallion kaduilla. Eli että jos Jussi Lammella olisi oma hovinsa, olisi se ehdottomasti jossain muualla kuin Kalliohovissa. Olipas uuvuttava ajatusprosessi.

Enkä oikein tiedä. Ehkäpä Lammen herra on valinnut oman hovinsa paremmin. Kalliohovissa kun asiakaskunta on vähän sellaista, että sinne harvemmin haluaa mennä. Täynnä se kuitenkin aina viikonloppuiltaisin näyttäisi olevan. Pihalla on jonoa, nahistelevia nuoria ja toisinaan verta. Kaiketi Kalliohovi on sijaintinsa puolesta kuitenkin niin otollisen lähellä metroa, että sinne on helppo sujahtaa. Onhan baari isohko ja hintatasoltaan samaa luokkaa kuin muutkin seutukunnan juottolat.

IMG_8106

Asiakaskunta, tosiaan. Muissa Kallion baareissa on suurempi hajonta ikäryhmissä, Kalliohovissa väki on nuorta. Epäilyttävän nuorta. Tiedä sitten, onko tässä itse unohtanut ikääntyvänsä, kun kaikki nuoret näyttävät niin nuorilta. Viikonloppuisin nuorisolaisuus vyöryy Kalliohovista Vaasankadulle aivan jonoksi asti, kun nuoret ympäri pitäjää hakeutuvat edullisemman oluen läheisyyteen.

Baarikierroksen seuralaisten mielestä Kalliohovi oli paikkana viihtyisämpi joitakin vuosia sitten, kun sieltä vielä sai pitsaa. Tuohon aikaan paikka oli sisustuksensakin puolesta parempi paikka – satunnaisten pikkupöytien sijaan baarissa oli viihtyisiä looseja.

Harmillista, että ympäriinsä tilaan hajasijoitellut pikkupöydät ovat nyt jonkinlainen muoti-ilmiö baarien sisustuksessa (vrt. Mucava, Relaxin). Kai niillä haetaan jotain nuorekkuutta. Tai ehkä avoimempaa ilmapiiriä, ettei tarvitse loosin penkkien selkänojien taakse kenenkään piiloutua, kun voi huojua kiikkerällä jakkaralla. Ehkä huojuminen ja kiikkeryys ovat myös tahallisia asioita: asiakkaat eivät asetu kodiksi, vaan vaihtuvuus säilyy ja viina virtaa? En tiedä, en ole asiantuntija. Mielestäni pikkupöydät ovat perkeleestä.

Kalliohovissa emme tälläkään kertaa viihtyneet kuin yhden pikaisen oluen verran, vaikka paikka oli miltei tyhjä. Se kertonee tarpeeksi.

Tuoppi: 3,30 euroa; 0,4 litraa; hanassa Karhua.

Käytyjen baarien määrä: 31.

Siima Baari ja sukupuolisekaannuksen jalo taika

Ystäväni Pekka on käynyt Siima Baarissa tasan kaksi kertaa. Olen ollut molemmilla kerroilla mukana.

Kuvan Pekka liittyy tapauksiin.

Kuvan Pekka liittyy tapauksiin.

Ensimmäisestä kerrasta on jo monta vuotta. Olisikohan tien toisella puolella oleva Viva la Vida ollut siihen aikaan vielä Mambo? Mahdollisesti. Kyseessä oli joku muutaman hengen viikonloppuinen baarikierros, jonka myöten sitten päädyimme Siimaan. Syy oli varmaankin se, että kukaan meistä ei ollut siellä aiemmin käynyt ja että siellä oli tilaa. Olimme ehtineet tovin loosissamme istua, kun joku kanta-asiakas laittoi jukeboksista musiikkia soimaan. Muistelisin, että joku Baddingin biisi, ehkä Laivat tai Paratiisi. Klassikko joka tapauksessa. No, biisi siinä käynnistyi ja kanta-asiakas (mies) tuli pyytämään tanssiseuraa.

Siima Baari ei siis ole mikään tanssiravintola. Se on pieni ja vähän rämäinen räkälä Vaasankadulla. Pari loosia, pari pöytää, jukeboksi, baaritiski ja siinäpä se. Siimasta tulee kaikin tavoin mieleen Bullut, mutta vähän raffimpana versiona. Paitsi että en usko, että Siimassa lauletaan karaokea.

Tilan vähyys tai tanssilattian puute ei tietysti estä tanssimista, jos tanssimispäälle sattuu. Mies pyysi seurueestamme yhtä tanssimaan, ja Pekka suostui. Tanssihaluinen kantis huomasi vasta pitkällä ensimmäisessä säkeistössä, että oli pyytänyt miestä tanssimaan. Erityismielenkiintoista tässä on se, että tuohon aikaan Pekalla oli aika hyvännäköinen ja tumma parta. Pekka oli sukupuolinormeja kyseenalaistavasta tilanteesta silmin nähden innostunut, eikä olisi halunnut jättää leikkiä kesken. Kantiksella tuli pupu pöksyyn.

Sen jälkeen ei ole tullut Siimassa käytyä. Paitsi viime lauantaina muutaman hengen baarikierroksella, kun mietimme, että missä mahtaisi olla tilaa. Seurueesta puolet oli ollut edellisellä kerralla mukana, puolet olivat neitsyitä. Tunnelma baarissa oli iltapäiväisen seesteinen: ei musiikkia, televisio päällä ilman ääniä, ei jukeboksia soittavia kantiksia. Katsoin tiskillä tuoppien hinnat väärin – olin maksamassa 0,4 litran tuopeista, kun hanasta oli laskettu viisi desiä juomaa – ja kyyppari kommentoi, että kukaan ei Siimassa osta pieniä tuoppeja. Paitsi yksi kantisäijä, mutta hänkin vain aamuyhdeksältä kaksi pientä – ja loppuillan isoja. Sellainen paikka on Siima Baari.

Aika pitkään, melkein tuopit loppuun asti, saimme istua rauhassa. Kunnes paikalle saapui mies Otakar Janecký -pelipaidassa. Janecký kävi tiskillä jotain juttelemassa ja poistui saman tien. Matkalla tarttui kuitenkin Pekka olkapäistä ja muiskautti suukon poskelle. Kun Pekka kääntyi Janeckýä päin ja sanoi moi, muuttui miehen ilme nopeasti. ”Ai sori, et sä ollutkaan Miia”, sanoi mies ja poistui parilla askeleella paikalta.

Ja taas oli käynyt niin, että Pekkaa luultiin Siima Baarissa naiseksi. Hieno paikka.

Tuoppi: 4,00 euroa; 0,5 litraa; Karhua.

Käytyjen baarien määrä: 28.

Kolmas kerta toden sanoo? Ensi kertaa odotellessa.

Kolmas kerta toden sanoo? Ensi kertaa odotellessa.

Kustaa Vaasa Rest In Piss

10723482_10152530351357600_1525145993_n

Eräs tuttuni on Kustaa Vaasassa töissä ja kutsui minut kyseiseen baariin Olkiluoto-bileisiin juomaan Olkiluoto-drinkkejä. En hirveästi kiinnittänyt kutsuun huomiota, kunnes viime viikolla pari päivää ennen tapahtumaa huomasin, että Kustaa Vaasa on menossa putkiremppaan ja baari sitä myöten kiinni – ainakin remontin ajaksi.

No, ei tullut sitten kyseisenä perjantaina mentyä, mutta lauantaina päivällä kuitenkin.

Paikalla oli muitakin baaria kuoppaamaan tulleita janoisia. Oikeastaan kyllä tuntui siltä, että puolet asiakkaista oli esiintyjiä. Illalla kuopattaisiin myös Katriinamiesklubi, johon on vuosien saatossa tullut minullekin kymmeniä facebook-kutsuja, joihin olen aina vastannut ”maybe attending” ja aina sitten jättänyt menemättä. Tälläkin kertaa lähdettiin, kun soundcheckien loputon virta alkoi sattua korviin.

Tässä niitä soundin tarkistajia ja soittimien virittäjiä. Kaikki eivät mahtuneet edes lava-alueelle.

Tässä niitä soundin tarkistajia ja soittimien virittäjiä. Kaikki eivät mahtuneet edes lava-alueelle.

Mutta sitä ennen juotiin muutamat tuopit. Siihen Kustaa Vaasa on/oli oikein mainio paikka. Jotenkin baarissa on sellaista mukavan saluunamaista atmosfääriä, mutta kuitenkin nuorella otteella (vrt. Arizona), ja toisaalta välttäen Vaasankadun baarien liiallisen sekavuuden (vrt. Kallionhovi). Kustaa Vaasa on omassa ”Mihin baariin mennään?”-listauksessani aina jossain korkealla kakkostasolla: Ei niiden ykkösvalintojen joukossa, mutta niistä seuraavien baarien joukossa hyvä valinta. Useammin ei tullut käytyä lähinnä siksi, että paikka on ainakin viikonloppuiltaisin tupaten täynnä, jopa Kallion mittapuulla. Mietittiinkin pöytäseuralaisten joukossa, että Kustaa Vaasassa on varmaan useammin tullut juotua olutta takki päällä pöydän vieressä seisten kuin istualtaan pöydän ääressä.

Erityisen täynnä Kustaa Vaasa on ollut aina, kun baarissa on esiintynyt Laineen Kasperi ja Palava Kaupunki. Joulukuussa 2012 vietettiin Kusivaasin 50-vuotisjuhlia ja bändin keikkaa kuvailtiin näin: ”Helvetin pitkä keika, kolmella tupakkatauolla.” Olihan se. Ja bändin vapunpäivän keikat Kustussa ovat olleet ehkä hienoimpia koskaan näkemiäni. Toki vapunpäivänä on tullut oltua hyvässä humalassa, mutta myös huippuorkesteri ja täyteen ahdettu Kustaa Vaasa ovat luoneet täydellisen ympäristön riehakkaalle bailaamiselle. Eräänä vappuna ystäväni oli eturivissä, noin 20 senttimetrin päässä bändistä, ja itki, koska esitys oli niin voimallinen.

Kuvittele kuvaan n 150 ihmistä.

Kuvittele kuvaan n 150 ihmistä.

Se täytyy sanoa, että putkiremontti tulee tarpeeseen. Kustaa Vaasan lempinimet liittyvät aina jotenkin virtsaan: Kustu, Kusivaasi jne. Eikä syyttä: Miesten vessa on varmasti Kallion kauheimpia. Järkyttävä kusen ja viemärin haju ei niinkään leijaile ilmassa, vaan väkivaltaisesti miehittää sitä. Ilmassa on varmasti enemmän eritteitä kuin happea. Yleensä arvostan täyteen tägättyä vessaa, mutta Kustaa Vaasan vessassa aistit ovat muutenkin jo niin herkillä, että seinät tuntuvat kaatuvan päälle.

Mutta tämä kauheudessaan klassikoksi yltänyt vessa on nyt sitten remontin yhteydessä mennyttä. Ehdotankin perustettavaksi Kustaa Vaasa Hall of Famen. Siihen pääsevät kaikki, jotka ovat käyneet paskalla Kusivaasin miesten vessassa. Saavutus, joka mielessäni vertautuu ylväimpiin urotekoihin, mutta myös hirvittävimpiin veritöihin. En tekisi itse, mutta pakko arvostaa.

Tuoppi: 3,90 euroa; 0,4 litraa; Sandelsia.

Käytyjen baarien määrä: 28.

Ei tule ikävä.

Tätä ei tule ikävä.

Oltiin tos terdel ottaa pari siduu – eli kierros Kallion kalja-aitauksissa

Terassilla käyminen on jotenkin tosi keski-ikäistä. Tai ainakin aikuista. Terassille mennään jotenkin raikkaasti tai raikastumaan. Duunin jälkeen ”parille sidulle tyttöjen kaa”, tai ”äftervörkille jätkien kanssa”.

Oma kesäinen kaljankulutukseni tapahtuu useimmiten puistoissa. Siinä on sellaista rappiohtavaa huolettomuutta, josta pidän. Istua hanhen- tai koiranpaskassa puistossa ja katsoa, kun ihmiset humaltuvat risti-istunnalla polvilumpioitaan kiduttaen. Nähdä jonkun puistossa virtsaansa vapauttavan koiraan valkea perse. Alepan kassit kahisevat, palavasta ihosta kuuluu vaimea tirinä ja kalja lämpenee tölkeissään.

Tälläkin kertaa elelin leppoisasti puistoissa ulkoilmaolueni nauttien heinäkuun puoliväliin saakka. Sitten suoriuduin terassille. Tai terasseille. Kalliosta löytyy useita pienehköjä ja miellyttävähköjä terasseja, me valitsimme kiinnostavimmat.

Ravintola Taz

Sturenkadun ja Aleksis Kiven kadun kulmassa sijaitsevan Tazin terassi on kutsuva ja mukavaa välimallin kokoa. Kalja-aitaus sijaitsee otollisesti katujen kulmassa, aurinko porottaa siihen pitkin päivää, eikä oluen hintakaan varsinaisesti kirvele perärööriä.

Toki pari asiaa harmitti. Menneinä kesinä Tazin terassi on ollut hivenen isompi, nyt pöytiä oli neljä. Lisäksi puista karisi roskia kaljaan. Roskien haittavaikutukset voi toki väistää esimerkiksi peittämällä tuoppinsa kädellään, tai sitten vain tinttaamalla maltaista viileää herkkua niin reilusti, ettei roskia edes huomaa.

Tuoppi: Lapin kultaa; 0,5 litraa; 3,20 euroa.

Roskapankki

Roskapankin terassi on massiivinen ja tiivishenkinen. Kyseinen kalja-aitaus myös pamahtaa aurinkoisina päivinä täyteen varsin nopeasti, ja aitauksessa marinoituva väestö on täynnä kyseisen anniskeluravintolan vakionaamoja. Pöydästä toiseen huutelu oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Koska mesta on varsin keskeisellä ja vilkkaasti liikennöidyillä kohtimalla Kalliota, ei sattumuksilta voi välttyä. Tälle terasille voi mennä vaikka yksinään, tai sysipaskassa seurassa ja ilman lukemista, sillä ohitse lipuva väki ja liikenne tarjoaa viihdettä.

Tälläkin kertaa Helsinginkadun vipinästä sai ilmaista teatteria. Brakun kentän kulmilta juoksi yllättäen mies yläosattomissa ja kengittä, yllään vain maastokuvioidut shortsit. Juoksun tarkoitus ei ollut kuluttaa kaloreita, vaan välttää kaatuminen. Kyseinen setä oli sen verran sekiksissä, ettei hän kyennyt pysähtymään, vaan jarrutti vauhtiaan törmäilemällä erinäisiin asioihin, mm. Roskapankin terassin kaiteeseen, talojen porttikongeihin ja niin edelleen.

Miekkonen juosta viipotti Roskapankin ohi Hesaria kohti Kurvia, kääntyi jossain main takaisin, juoksi uudestaan ohi kohti Urheilutaloa. Läiskytteli menemään uhkaavasti keskellä sporakiskoja muun liikenteen seassa. Jollain keinoin mies sai kaarrettua suuntimansa takaisin kohti Roskapankin terassia ja onnistui pysähtymäänkin. Jäi siihen seinustalle riuhtomaan jonkun lukittua polkupyörää, joka toki nostatti äläkän terassin vakionaamojen keskuudessa. Nahkaliivinen herrasmies ja vanhempi hattupäinen setä nousivat istuimiltaan ojentamaan sekopäistä pyöränriuhtojaa ja nostivat tsygän terassin aitojen sisäpuolille. Sekistelijämiekkonen juosta jolkotti tiehensä. ”VITTUUKSÄ TÄNNE TUUT PÖLLII. MEE WESTENDIIN, SIELLÄ ON JENGILLÄ VARAA MENETTÄÄ!” huusi vielä nahkaliivinen herrasmies opetuksensa tiehensä kaikonneen yläosattoman miehen perään.

Tuoppi: Koffia; 0,4 litraa; 3,00 euroa. (Kokemus: Priceless.)

Café II-linja 23

Toisen linjan keskimailla sijaitsee erinomaisen kokoinen terassi, josta pääsee seuraamaan kadun elämää (= lastenvaunuja työntäviä pariskuntia, ohi vilahtavia busseja, viereisessä leikkipuistossa puuhaavia ihmisiä) terassitasanteelta, hieman katutasoa korkeammalta.

Menimme sisätiloihin ostamaan tuopit. Jotenkin essonbaarimainen tunnelma. Siellä soi vanha suomalainen iskelmä. Instant lisäpisteet. Kuten mestan nimen lisäke (café) jo paljastaakin, saa paikasta myös sapuskaa. Jääkaapissa möllöttävät lohivoileivät ja juustosämpylät. Etäisesti muistan jonakin kuluneena kesänä orastavassa tynkkysessä syöneeni paikan päällä lohileivän. Toimi.

Tuoppi: Koffia; 0,5 litraa; 4,90 euroa.

Kultapalmu

Kultapalmun terassin sijainti on täydellinen niille, jotka haluavat bongata mahdollisimman laajan otannan kalliolaista väestöä. Sinä puolituntisena, jonka istuimme Kultapalmun terassilla, ohitsemme lipui kalliolainen paikallisväestö ja kaikki muut Kallioon liitettävät ihmisstereotypiat. Rollaattorin tai keppejen avulla liikkuva vanhusosasto, katkokävelevä puistojen sankari, huorauskoroissaan nitkuvin nilkuin katua paukuttava nuorisolaisneito, suutaan louskuttava nitku, alterneitti-sakki, ja niin edelleen. Keitä meitä nyt siinä oli.

Vaasankadun Piritorin päässä tulee harvemmin istuttua terassilla. Eniten aikaa olen epäilemättä viettänyt Heinähatun terassilla. Muutaman sadan metrin ero sijainnissa vaikuttaa eriskummallisen merkittävästi siihen, millaista jengia liikennöi ohitse.

Tuoppi: Lapin kultaa; 0,5 litraa; 4,20 euroa.