Keväisten könkelöiden kitkeryydestä ja osittain myös syntymisestä

”Kyllä myös pelottaa mennä krapulassa Alepaan.”

– Mikko Rimminen / Image 6/7 2011

Kevään tullen krapuloiden pahuus moninkertaistuu. Ehkä se johtuu auringosta. Siitä, että joinakin viikonloppuisina aurinkoisina päivinä saattaa aloittaa oluen litkimisen maltillisesti jo siinä puoliltapäivin, jolloin keho ehtii kuivua otollisesti kunnon könkelöä varten. Tai sitten auringosta johtuvaa sillä tapaa, että se säälimätön kuuma mollukka kaivautuu silmäluomien välitse aivan liian aikaisin, liian virkeänä ja jotenkin liian kaikenlaisena. Sattuu.

Siinä keväisenä päivänä auringon herättämänä kankkuseensa havahtuessaan sitä sitten tajuaa, että tulipa taas, mutta toisaalta, että mitäs muka, kun en nyt oikein hahmota. Hetkisen jos toisenkin siinä makuusijallaan oleskeltuaan havahtuu siihen, ettei hahmota oman kehonsa rajoja. On kuin olisi osa jotakin suurta kivusta aaltoilevaa ja sykähtelevää valtamerta, vaikkei sitä kipua oikein vielä tunnekaan. Se kipu tulee, kun uskaltaa irtauttaa kallonsa tyynyn pehmeydestä. Sitten. Voi pojat. Sitten tietää olevansa elossa.

Ja sinä kauniina keväisenä päivänä, kun aurinko tuntuu paistavan saatana kellariinkin, eikä sitä voi paeta, hahmottaa jääkaappinsa olevan tyhjillään. Amatöörin virhe. Kenties eilisen tänään aiheuttama könkelö oli jotenkin harkitsematon – kyllähän nyt näillä kymmenillä darraan osaa varautua edes mehujäillä. Kun siinä on lasillisen, muutaman verran uskaltanut imeyttää kraanavettä ikenitse kehoonsa, on aika suunnitella erinäisiä toimia. Kauppa. Kauppaan on mentävä. Näin Kalliossa asuessa yksikään elintarvikeliike ei onneksi sijaitse hälyttävän kaukana, vaan darrassakin kykenee kohtalaisen sopuisasti kauppaan menemään.

Kun on ensin pohtinut, että haiseeko kuolemalta ja lopulta tullut siihen tulokseen, että vitut, on aika toimia. Pipo, huppari, aurinkolasit. Jotkut housut on hyvä laittaa jalkaan, kengätkin ehkä (riippuen siitä, kuinka kaukana elintarvikeliike sijaitsee). Kun yhteiskuntakelpoinen asu on puettu, käy askel kadulle.

Kun sitten pirskahtaa siitä rappukäytävästä kadulle, käy vastaan kaikenlaisten FREESHIEN, brunssille trendikkäästi REIPPAILEVIEN hipsuileiden joukko. Samassa sekalaisuudessa kulkevat myös nuorehkot perheelliset ja sauvakävelevät vanhukset, jotka nyt vittu siiinä sitten ulkoilevat jotenkin pirtsakasti ulokkeitaan vispaten.

Haistakaa varpuset vittu. Metro myös. Ja sinä, kolmosen spora, ryystä paskaa. Kaikki ne ovat jotenkin ylipirteitä. Kaikista kuuluu joku kimakka ja kitkerä ääni, ja ne ovat jotenkin elämää pullollaan. Kun siinä itse yrittää sen muutaman korttelin matkan suoriutua itselleen darraeväitä ostamaan, tulee vastaan koko maailmallisen verran ylipirteyttä, rakkautta ihmiskuntaa kohtaan, ja kaikkien itkevät lapset.

Vaikka kaupan sisään päästyään onkin osittain aurinkoa ja ihmiskuntaa piilossa, saattaa siellä valikoiman seassa käytävillä tulla vastaan joku tuttu. Onneksi darrassa ihmistä suojelee sellainen tunnelinäkö. Että näkee oikeastaan vain sen limpparihyllyn ja pakastelaarit.

Huomenta, kaikki te. Taloudessamme vallitsee tänään darra. Toki olemme sen verran fiksuja, ettei meidän tarvitse mennä kauppaan. Olemme varautuneet mehujäin ja limpparein.

Seuraa livetwiittausta darrasta @parikaljaa-tililtä Twitteristä aihetunnisteella #twiittaadarrasta. Tomilla on tänään synttärit – kerrankin könkelölle on hyvä syy.

Mainokset

Noh, missä nähdään?

”Yhdessä nurkassa riemunkirjava jukeboksi pulputti värikylläisyyttä apeassa yksitoikkoisessa rytmissä, toisessa rypistyneeseen ja jotenkin tyhjentyneen näköiseen baskeriin tälläytynyt keski-ikäinen nainen töni ja läpsi vastahankaista pokeriautomaattia. Kun se oli aikansa pahoinpidellyt sitä ymmärtämätöntä konetta, henkilökunta tuli lopettamaan sen nujakan ja talutti naisen takaisin loosiin, missä sillä oli rivissä kolme keskeneräistä juomaa jotka oli tyrkitty täyteen kaikenlaisia pillejä ja sateenvarjoja ja mitä lie airoja. – Mä en tiedä mistä tää tuli mutta tässä on mun mielestä jotenkin turvallista, Lihi sanoi sitten.” – Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani, s. 266

kalja

Baareihin ei ole kanta-asiakaskortteja. Jonkinlainen naama-VIP kuitenkin irtoaa, esimerkiksi ilmainen kahvi. Tämäkin vain, jos kyseisessä baarissa käy tarpeeksi usein, pitkään ja itsepintaisesti. Sitten tunteekin jo baarimikot nimeltä ja tietää, miten reistailevan vessanlukon saa kiinni ilman, että se jumittuu – kuitenkin niin, että ovi on lukossa, eikä kukaan pääse yllättämään kesken virtsan. Nämä asiat ovat silmissäni arvokkaampia kuin kaukaiselle kanta-asiakastilille kertyvät bonukset ja kaikenmaailman pisteet.

Vaikka kaipa niitäkin kertyisi. Ja nyt olisi jo kertynyt sievoisesti. Ehkä niillä tuopin ostaisi, tai pari.

Tuoppi tai pari, niillehän sitä yleensä lähdetään. Toisinaan alkuperäinen ajatus yhdestä tai kahdesta pitää paikkansa, toisinaan ”yksi” kääntyy muotoon: ”yksi känni”. Sekin on ihan hyvä. Nyt kuulostan alkoholistilta.

Asiaan. Toisissa baareissa vain viihtyy paremmin kuin toisissa. Tai niihin tulee kernaammin asteltua. Kernauden asteeseen vaikuttaa toki baarin sijainti omaan asuinpaikkaan nähden ja se, onko siellä kavereita. Harvempi sitä vielä tässä iässä, kertakaikkisen energisessä alle kolmenkymmenen ikävuoden ylväässä, joskin itsevarmassa aikuisuudessa vielä yksikseen baarissa nyhvyttää.

Kun on kaljalle lähtemisestä puheltu, tiedustelee joku seuraavaksi, missä nuo maltaiset juomat kuuluisi nauttia. ”No moro moro, nähdäänkö vakiopaikassa?” tiedustelee kaljakaveri. Ja siellähän sitten nähdään.

Kalliossa olen useimmiten kaljalla Heinähatussa, B12:ssa tai Pääkonttorissa. Nämä ovat valikoituneet kantapaikoikseni joko hintatason, sijainnin, vapaan tilan tai ystävien suosituksien vuoksi. Tomi on melkeinpä jumahtanut Pub Porthaniin. Siellä omistaja moikkaa iloisesti ja ihmettelee, jos kaverit ovat kaljalla ilman häntä. Ajoittaisina suosikkeina ovat olleet myös Aleksis K ja Taz.

Onhan tällainen tapoihinsa kangistuminen vähän pelottavaakin. Siksi haemme uusia kokemuksia, uusia baareja. Vaikea on kuitenkin uskoa, että edellämainittujen jotenkin turvallista tunnelmaa yksikään ylittäisi. Ehkä ajan kanssa.