Vihdoin viimein Kombossa ja Solmussa

Vietimme lauantaina kliseistä treffi-iltaa eli kävimme syömässä ja juomassa tavallista paremmin (lue: myös kalliimmin). Tällä kertaa se tarkoitti Kurvin ympäristössä pyörimistä. Molemmat kohteet olivat jo pitkään olleet tähtäimissämme, mutta pääsimme vasta nyt paikalle. Solmu-baari avasi ovensa jo heinäkuussa ja Kombo winebar & kitchen on ollut Kurvissa piilossa jo parikin vuotta.

Kävimme luonnollisesti ensin juomassa ja sitten syömässä, mutta koska emme osaa kirjoittaa ruoasta, pohditaan Komboa lyhyesti ensin.

Tuomio: järkyttävän hyvä. Oikeastaan muuta ei tarvitsi edes sanoa.

Syödään ensin, kuvataan sitten.

No jos nyt pari sanaa kuitenkin. Huh huh. Harvoin tulee ruoan suhteen sellaisia erityiskokemuksia, mutta tällä kertaa tuli. Melkein jokaisesta kahdeksasta eri asiasta, jota lautaselle oli pantu. Erityismaininta marinoiduille herkkusienille. Ja tapenadelle. Ja munakoisoille. Ja…. Niin, käytännössä kaikille.

Hintakaan ei ole erityisen paha laatuun nähden, pulittamaan joutuu 18 euroa isosta tapas-lautasesta, jonka saa omien mieltymystensä tai rajoitustensa mukaan. Vegaaninen ja gluteeniton onnistui mukisematta. Tarjoilukin oli erittäin ystävällistä ja salamannopeaa.

Kombo oli alunperin Kallion baarit -listallammekin, koska, no, nimessä sanotaan bar. Mikään baaribaari kyseessä ei kuitenkaan ole, vaan ihan täysverisestä ravintolasta. Vähän näytti siltä, että pöytävarauskin on paikallaan.

Viinibaariudesta huolimatta bisseä on tarjolla myös. Hanaa ei tosin taida löytyä, mutta Pyynikin käsityöläispanimolta on joitain oluita. Hinta taisi olla reilut 6 euroa per pullo eli ihan perustasolla näiden suomalaitsen pikkukaljojen suhteen.

Mutta kannattaa ottaa sitä viiniä. Meidän juomamme pullo oli parasta viiniä, jota olemme pitkään aikaan tai ehkä koskaan, juoneet. Ja meistä toinenhan on pitänyt laatuviineihin keskittyvää blogiakin.

Keskieurooppalainen tapakulttuuri vaatii alkujuoman ennen illallista.

Komboa ennen kävimme siis Solmussa ”drinksuilla”. Siis kaljalla. Solmu on Vaasankadun uusin baari, se avattiin heinä-elokuun taitteessa tiloihin, joissa oli ennen Levykauppa Äx (joka on siirtynyt jonkun metrin verran Piritoria päin) ja joku toimisto, kertoo City-lehti. Tilanne on harvinainen Kalliossa: jotakin häviää ja tilalle tulee baari. Edellisen kerran näin kävi kai 5th Street Barin kohdalla. Yleensä (tai ainakin mielikuvissa) kehitys on toiseen suuntaan, baarit muuttuvat kahviloiksi ja muiksi pikkukivoiksi paikoiksi.

City-lehden jutussa baarin perustaja kertoo, että Solmusta on ollut tarkoitus tehdä Vaasankadun ja koko Kallion hienoin/magein baari. En tiennyt, että kukaan enää käyttää sanaa ”magee” (vai jopa ”magea”?), mutta kyllä tavoitteen baarista näkee. Nykybaarityylissähän on kaksi linjaa: saatanan tumma ja helvetin vaalea. Solmu on lähtenyt ensinmainittuun suuntaan. On paljasta tiiliseinää, on mustaa nahkasohvaa ja -nojatuolia, on tummaa puukalustetta.

Tummuus ja ”rouheus” on ajoittain vedetty vähän jopa överiksi. Miksi vessan ovet näyttävät ruostuneelta metallilta? Toisaalta: Miksi vessassa on outo merellinen teema niin kuin kenen tahansa keski-ikäisen kotoilijan kylppärissä? Onneksi fiiniyttä korjaa iso rainbow-saippuapönttö. Ei turhan korea.

Jostain syystä tämä nauratti ääneen.

Isojen ikkunoiden ja tumman sisustuksen yhteissanoma on selvä: täällä on tarkoitus viihtyä korostetun rennosti. Tätä vasten tuntuu hieman oudolta, että pienessä baarissa on kolme isoa telkkaria ja niissä äänet päällä. Nettisivuillakin sanotaan, että Solmussa nähdään ”kaikki tärkeimmät urheilukisat ja ottelut suorana”. Se vähän ahdistaa. Pelkkä iso telkkari pienessä baarissa vie jo kaiken huomion, miksi siihen täytyy yhdistää vielä urheiluselostuskin? Tässä valinnassa Solmu eroaa vahvasti Vaasankadun toisessa päässä olevasta Molotowista, joka on helppo nähdä Solmulle jonkin sortin kilpakumppanina tai hengenheimolaisena.

Toisaalta testi-iltanamme Solmun telkkarista tuli mm-rugbyn finaali, joka on kuulemma maailman suurimpia urheilutapahtumia. Kolmen vartin katselun perusteella rugby on kieltämättä vaikuttava laji: koko ajan tapahtuu jotain ja useimmiten ”jotain” on tylyjä taklauksia. Plus rugby lienee ainoa laji ja Uusi-Seelanti ainoa joukkue, joka tanssii (tai ”tanssii”, kyseessä on vanha maoriperinne haka) kentällä ennen ottelua. Olisin kyllä silti mieluummin katsonut sitäkin ilman ääniä.

Oudosta urheilufiksaatiosta huolimatta Solmu oli pienoinen yllätys. ”Uusi rento baari Vaasankadulla” kuulosta ihan kauhealta (kts. myös uusittu Kustaa Vaasa), mutta Solmu on paljon tätä vaikutelmaa parempi – vaikka lauantai-illan asiakaskunta olikin sitä kliseistä kolmekymppistä partahipsteriä (jostain syystä naisia oli paikalla ehkä kolme, liekö rugbyn vaikutusta vai erikoisbissebaarin vakio-ominaisuus).

Mutta jos altistetaan Solmu samalle testille kuin Kustaa Vaasa, jää Vaasankadun tulokas voiton puolelle. Eli: Jos eksyisi tällaiseen baariin ulkomailla, mikä olisi tuomio. Pakko myöntää, että Solmuun summanmutikassa sattuessa olisi ihan ok fiiliksissä löydöstä. Paikallista kaljaa, rento oleskelufiilis. Ei paineita. Ei toisaalta hirveästi voitettavaakaan, koska ei tällaisella perushyvällä suorittamisella päästä kenenkään lempibaariksi. Joku särmä puuttuu, eikä kaikki maailman tummasävyiset pinnat voi sellaista baariin tuoda. Ehkä vuosien päästä Solmulla on oma maineensa ja vielä selkeämmin oma fiiliksensä. Molotow on hyvä esimerkki baarista, joka on löytänyt oman paikkansa Vaasankadun kaljaloiden joukosta.

Nähtäväksi jää, mikä Solmun identiteetti on. Ensikosketus yllätti varovaisen positiivisesti.

Istumapaikkoja on aika vähän. Me jouduimme peränurkkaan vaikka olimme paikalla puoli kuudelta.

No niin. Sen verran oli sanottavaa itse baarista. Seuraa sekavahko ja ristiriitainen jälkikirjoitus, jota ei ole pakko lukea. Siinä mainitaan gentrifikaatio. Ihan oikeasti, ei ole pakko lukea. Ei ehkä kannatakaan. Solmussa kalja maksaa 4,50. On Lapparia. Iso tuoppi.

Jatketaan.

Solmussa ensimmäisen tuopin ja sitä seuraavan kalliin ulkomaalaisen pienpanimon pullo-oluen jälkeen ajatukset lähtevät vaeltamaan kohti laajempia alueidentiteettikysymyksiä. Pakko kai se on tässä yhteydessä edes sivuta peljättyä ja hankalaa gentrifikaatio-aihetta.

Väistämättä tulee mieleen, ja olen kuullut tällaista pohdintaa muiltakin, että onko Vaasankatu on väärä paikka tällaiselle baarille. Jos Vaasankatua on ”aina” (siis: tietylle porukalle tiettynä aikana) edustanut Kultapalmu, Kalliohovi ja Heinähattu, on Solmu liian pitkä askel ”väärään” suuntaan. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakin.  Ei siinä Kustaa Vaasa -tekstissäkään ollut tarkoitus käyttää ”aitous”-sanaa, mutta sinne se vain lipsahti. En edes huomannut koko asiaa, ennen kuin PIFillä siitä mainittiin. Anteeksi, hävettää.

Solmun ovelta katua ja sen kasvisravintolaa ja taidegalleriaa katsellessa tuli mieleen, että onko Vaasankatu – ja Kallio laajemmin – ohittanut jonkinlaisen käännekohdan. Pisteen, josta ei ole enää paluuta. Aika entinen ei koskaan enää palaa. Tämä on tietysti gentrifikaatiosta puhumisen vaikein paikka: Onko se aina konservatiivista? Eikö muutos olekin elämän ja kaupungin perusasetus? Tai ainakin pitäisi olla? En tiedä. Siksi tästä ei tee ikinä mieli puhua, mutta taas mennään saatana.

Muutaman vuoden päästä voi näyttää siltä, että 2010-luvun puolivälin tienoilla Kallio oli jollain tapaa monipuolisimmillaan. Tämä oli aikaa, jolloin räkälä, hyvä ja edullinen kasvisruokapaikka, taidegalleria ja thaihieromo mahtuivat samalle kadulle vierekkäin. Parin vuoden päästä ensimmäistä ja jälkimmäistä ei välttämättä enää ole. Ehkä tilalle on tullut gastropub ja ”luovan luokan” työhuone. Tai jotain vastaavaa.

Ehkä kyse on taas vain siitä, että on itse kolmekymmentä ja kaikki tuntuu vedenjakajalta. Oli aika ennen tätä ja aika tämän jälkeen. Perkele, tältäkö se ikäkriisi näyttääkin. Aika entinen ei koskaan palaa.

Lyhyen aikavälin nostalgisointi ja romantisointi on nykyisin vielä niin pirun helppoa. Apuna voi käyttää vaikka Googlen karttapalvelua, jonka katunäkymän kuvat Vaasankadulta ovat kuuden vuoden takaa. Vuonna 2009 Vegemesta taisi olla ainoa kasvisruokapaikka ja Hilpeä hauki ainoa olutravintola koko kadulla. Ei ollut Molotowia, ei Solmua, ei uusittua Kustaa Vaasaa, ei Street Gastro Döner Harju Soi Soi Just Vege Tuk tukia. Oli Kallion Kebab ja pari edesmennyttä pitseriaa ja Siima baarin tilalla ravintola Luna Negra, jonka olemassaolon niin minä kuin internetkin on unohtanut täysin.

Paljon on siis muuttunut pelkästään kuudessa vuodessa. Toisaalta silloinkin oli B12, oli Iltakoulu, oli Heinähattu, Apollo ja Ärrä. Jotkin asiat pysyvät paikoillaan. Solmu ei edes vienyt tilaa miltään ”aidommalta” baarilta, vaan pelkästään laajensi kadun tarjontaa. Tuskin sellainen Vaasankadun elämää tai mainetta tappaa, vaikka piirun verran luonnetta muuttaakin. Ja aika entinen ei koskaan palaa.

Solmun tuoppi: Lapin kultaa; 0,5 litraa; 4,50 euroa. Solmu-panimon ale 6,50 ja ipa 6,80 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 66.

Kurvin baarit, osa 3: Wanha Mestari, Madame Kurvi, William K.

Tämä teksti on osa Kurvin baareja käsittelevää sarjaa, jossa kirjoitamme kaikista alueen baareista viikolla, joka huipentuu viidenteen Kallio Block Partyyn lauantaina 1. elokuuta 2015. Lue myös sarjan ensimmäinen ja toinen osa. 

Kurvin baarit -sarjan viimeisessä osassa kävimme suorittamassa jäljellejääneet baarit läpi. Ennako-odotukset eivät olleet kovat, sillä tämä kolmikko on syystäkin jäänyt viimeiseksi. Ketjubaarit eivät ole koskaan olleet lähellä sydämiämme. Pakko ne oli kuitenkin käydä tsekkaamassa.

Hämeentie 35. Ma-to 15-00, pe-la 14-02, su 14-22.

Wanhan Mestarin terassilla mieleen juolahtaneet vähän yli 20 kysymystä:

1: Miksi täällä on näin vähän ihmisiä?
2: Missähän baarimikko on?
3: Tultiinko me vahingossa Rossoon?
4: Pitäisikö sittenkin mennä terassille?
5: Hei, tästähän näkee suoraan Kurvittaren terassille! Miksei me menty sinne?
6: Onko tää kuitenkin enemmän joku maakuntabaari kuin Rosso? Sellainen johon menee vieraalla paikkakunnalla, kun ei tiedä niitä hyviä ja halvempia mestoja eikä oikein osaa lähteä keskustaa kauemmaksi.
7: Tuleeko tästä terassista sullekin sellainen olo niin kuin istuisi jossain ulkomailla? Täällähän on erillinen tarjoilupiste ja kaikkea. Paitsi että jonkin satoja vuosia vanhan torin sijasta näkymät on vilkkaasti liikennöidylle Hämeentielle ja Lidlin kassoille.
8: Miettiiköhän noi Lidlin kassahenkilöt kuinka usein, että oispa kaljaa, kun ne joutuu koko ajan katsomaan tähän terassille?
9: Vai käyköhän tässä terassilla kukaan?
10: Miksiköhän tuo tarjoilupistekin on kiinni? Kesä ja kaikkea. Toisaalta täällä on kai yksi ihminen töissä. Ja ehkä neljä asiakasta.
11: Mihinköhän nuo kaikki bussit menevät? En ole kuullut puolistakaan noista paikoista, joita niissä lukee. Mikkola? Kulomäki?
12: Mitenköhän paljon tähän kaljaan menee jotain myrkyllisiä pienhiukkasia tuosta jatkuvasta bussiliikenteestä?
13: Pitäisiköhän mennä sisälle? Ei täällä ole oikeastaan edes lämmin. Paska kesä.
14: Toisaalta onko se sisätila yhtään parempi? Kylmältä ja kliinisen ravintolamaiselta näytti.
15: Eikös tässä samassa tilassa ollut ennen joku Martina tai vastaava rossokopio?
16: Onko liian myöhäistä mennä Kurvittareen? Sen terassilla on sentään muitakin ihmisiä.
17 Miksi me ollaan täällä?
18: Miksi tämän paikan nimi on Wanha Mestari, kun tämä on ollut tässä ehkä korkeintaan vuoden.
19: Ja miksi witussa ylipäätään pitää käyttää tuplaveetä tällaisissa ”wanhoissa” nimissä? Tuleeko jollekin oikeasti sellainen fiilis, että ohhoh, nyt on aitoa ja wanhaa?
20: Ehtiiköhän tämän baarin nimi vaihtua ennen kuin tänne tulee seuraavan kerran? Jos tulee.
21: Miksi tulisi?
22: Joitko sä sen jo? Joko lähdetään?

Wanhan Mestarin terassinäkymät.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, tuulta ei ole nimeksikään. Kiitotie on avoin. On täydellinen päivä lentää. Kurvittaren suunnasta kaartaa ensimmäinen yrittäjä, mutta ei pääse yrittämisestä huolimatta asfaltista irti. Keula nousee, mutta ei. Mutta seuraava on jo valmiina ratikkapysäkillä, ja vauhti on huomattavasti edeltäjää kovempi. Kuluneet reebokit irtoavat kentästä, nousukiito on alkanut. Nopeat lasit suojaavat silmät ilmavirralta, piri suonissa takaa jyrkän nousun.

Kolmea Kaisaa sanotaan yleisesti lennonjohtotorniksi, sillä sen ikkunoista ja terassilta on esteettömät näkymät Kurvin kiitoradoille. Sieltä voi tarkkailla alhaalla pyöriviä pirisukkuloita melko kirjaimellisesta ylemmyydentunnosta käsin. Kolme Kaisaa ei ole kuitenkaan Kurvin ainoa tarkkailuasema. Heti seuraavasta rakennuksesta löytyy Madame Kurvi, joka tarjoaa lähes yhdenveroiset näkymät kiitoteille. Terassia ei ole, joten menoa täytyy katsella sisätiloista.

Madame Kurvi oli ennen Monte Etna, nimestä päätellen italialainen ravintola. Vähän sellainen ”ai niin sekin on olemassa”-paikka. Ainoa kosketus ravintolaan oli kaverin hauskahko ”seisoskelin siinä sporapysäkillä ja mun veli soitti ja sanoi että mulla on rumat vaatteet ja totta kai hämmästyin mutta sitten selvisi että ne on Monte Etnassa ja menin sinne ja oltiin siellä pilkkuun asti, nyt on hirveä darra”-anekdootinpoikanen.

Ei siis tullut koskaan käytyä. Siksi on mahdotonta sanoa, onko paikka muuttanut muuta kuin nimensä ja markkinointinsa (eli ikkunateipit ja oven vieressä olevan käsinkirjoitetun ”HAPPY HOUR 15-21” lapun). Nykyinen sisustus on kuin lentokentän ravintolassa tai kahvilassa. Sopii hyvin lennonjohtotorni-teemaan.

Hal-paa.

Pakko se on sanoa: uusi nimi on typerä, samoin logo. Niissä matkitaan tietoisesti Kurvitarta, mikä on uudelta baarilta nolo veto, onhan Kurvitar kiistaton klassikko. Tästä voisi valittaa johonkin tuomioistuimeen, kenties jopa Euroopan unionin ihmisoikeuksista vastaavaan. Madame Kurvi on siitäkin vaikea, että se on työläs sanoa, mutta siitä on vaikea keksiä lempinimeä. Madame – mutta miten sen lausisi? Kurvi? Ei, se on jo koko alueen nimi.

Ja ehkä Madame Kurville olisi syytä keksiä jokin lempinimi. Se on nimittäin, yllättävää kyllä, ihan käymisen arvoinen paikka. Se aikaisemmin mainittu häppäri on nimittäin erittäin edullinen: iso Karhu maksaa 3 euroa. Se on melkein yhtä halpa kuin Kallion halvin baari Saba, jossa sama tuote maksaa vain sentin vähemmän. Madamessa tuopit tuodaan jopa pöytään, onhan kyseessä ihan oikea ravintola.

Ravintolassa juomisessa on se huono puoli, että vaikka olisi miten hyvin syönyt, alkaa ruoan tuoksun nostattaa vettä kielelle. Nettisivujen ruokalistan perusteella kasvissyöjälle on pari annosta, vegaanillekin ehkä yksi. Tosin Madame Kurvi tekee sen saman käsittämättömän virheen kuin moni muukin ravintola: ruokalista on nettisivuilla vain pdf-tiedostona. Tosi kätevää esim. puhelimella selatessa.

Ravintolassa juomisessa on vähän sekin, että yleensä tällaiset perusravintolat eivät ole niitä kaikkein viihtyisimpiä hengailupaikkoja. Sama juttu Madame Kurvissakin. Tila on vähän turhan siisti, vähän liian avoin ja valkoinen. Kaikki on vähän tusinakamaa, ei mitään ainutlaatuista. Röökikoppi on sentään erikoinen varastohuone, josta voi tirkistellä ikkunoiden läpi muiden asiakkaiden pöytiin. Musiikki on linjaa Aerosmith, Dave Matthews Band, Nickelback ja Santanan se levy jossa on vierailijoita kuten Dave Matthews. Siis mukaharmitonta, mutta oikeasti kauheaa.

Näkymät ovat sentään hyvät. Taas yksi sankari lähtee sporapysäkillä nousuun. Hyvää matkaa.

”Tupakointihuoneesta” voi vakoilla ravintolakansaa. Oikeita, ulospäin antavia ikkunoita kopissa ei ole.

Vaihdamme kirjoittajaa tässä kohtaa, älä säikähdä.

Kurvin ruuhkaisimmassa kohdassa, Hämeentien ja Helsinginkadun risteämäkohdassa sijaitseva William K. on aina jotenkin harmittanut minua. Vuodesta 2005 Kurvin taloksi nimetyn rakennuksen kivijalassa toimineessa Oluthuone-ketjun (S-ryhmän) William K:ssa ei sinänsä ole mitään vikaa – ei se nyt tämän yksittäisen baarin syytä ole, että koko ketju on jokseenkin persoonaton ja yrittää olla liikaa irlantilainen, brittiläinen, tai minkämaalainennyttahansa baari. Nimen omaan yrittää.

Harmitukseni syy on kehnoon käyttöön mennyt mainion kokoinen liiketila. Miten hienoa, jos tuossa tilassa olisi jokin hieman persoonallisempi ja edes jollain tapaa rehellisen tuntuinen baari, jossa olisi vaikkapa esiintymislava? Liiketila on iso ja valoisa, joskin hieman matalanpuoleinen. Noh, nyt siinä on William K. ja siihen täytyy tyytyä.

Paksut, pöytiä peittävät matot eivät ainakaan pelasta baarin tuntumaa. Mieleen juolahti useita kysymyksiä mattoja koskien (tekee mieli soittaa Oluthuoneiden edustajalle ja kysyä nämä): pestäänkö pöytämatot? Kuinka usein niitä vaihdetaan? Pestäänkö ja vaihdetaanko ylipäätään? Onko koskaan mitattu, kuinka montaa erilaista bakteerikantaa ja taudinaiheuttajaa noista pöytämatoista löytyy? Miksi pöydillä pitää olla mattoja?

Jälkimmäiseen mietin kaikenlaisia syvällisehköjä selityksiä, että ehkä William K.-ketjussa on varauduttu niin aggressiivishenkiseen kaljan ottamiseen, että tuoppeja pelätään ronskisti pöytien pintaan paiskottavan? Että halutaan ehkäistä meluhaittaa ja lasien rikki kilahtamista? En tiedä. Epätietoisuus ahdistaa.

KUKA LAITTAA MATON PÖYDÄLLE? Jumalauta.

Hieno lippa, paska terassi.

Noh, onhan William K:ssa hyviäkin asioita: iso olutvalikoima, jossa on vaihtuvia kausituotteita ja kaikenlaisia erikoisuuksia. Ja juu, juomalista on muutenkin iso, mutta itseänihän kiinnostavat lähinnä oluet. Lisäksi sijainti on mitä mainioin ja kuten mainittu, on baari iso ja valoisa. Ihan viihtyisäkin, jos itsensä joisi tarpeeksi humalaan. Joskaan ei se oikein ole sellainen paikka, jossa kehtaisi olla humalassa, lentäisi ehkä ulos jos alkaisi sössöttämään.

William K. lienee sellainen äfter vörk -paikka ja kenties Kurvissa jollekin osasta porukkaa turvallinen vaihtoehto. Ehkä sinne vie kyläilemään saapuvat iäkkäämmät sukulaiset mieluummin kuin Pääskyyn tai Siimaan. Eivätpähän säikähdä. Mikäli ketjuravintolan tuoma turvallisuus ja suuri olutvalikoima ja rauhallinen ilmapiiri kiinnostavat, saattaa William K. olla sinun paikkasi.

William K:ssa voi juoda itsensä sekä pöydän että maton alle.

Käytyjen baarien määrä: 63.

Wanhan Mestarin tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,90 euroa.

Madame Kurvin tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,80 euroa. (Happy hour 15-21:00, jolloin tuoppi 3,00 euroa.)

William K:n tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,70 euroa.

Yksin päiväkaljalla Sivukirjastossa

Tämä kirjoitus on tehty vanhan koulun tyyliin: kynällä paperille paikan päällä.

Onnellisessa parisuhteessa on tärkeää, että voi välillä ottaa omaa tilaa. Sama pätee baareissa käymiseen. Baarissa yksin istuminen keskellä päivää on vähintään top-kolmosessa, kun puhutaan baarissa istumisen eri muodoista.

Ensinnäkin: Lähenee sataprosenttista faktaa, että kalja maistuu parhaalta päivisin. Yksin maistellessa makuun voi keskittyä vielä paremmin. Nautiskelu ja mindfulness tulevat kuin itsestään.

Toisekseen: Ihmisten tarkkailu on helpompaa yksin kuin seurassa. Vieraiden pöytien keskustelujen kuuntelu on huomaamatonta. Yksin hiljaa istuva saa lähes aina istua yksin ja hiljaa. Tätä kirjoittaessa, lauantaina kello 15.20 lSivukirjastossa, keskellä baaria istuu kovääninen Trivial Pursuit -seurue. Jos täällä olisi vaikka kaksistaan, alkaisi nousuhumalainen hörötöys ja huutaminen ärsyttää heti. Nyt seurue on kuin talon tarjoamaa viihdettä.

Kolmanneksi: Lukeminen. Oluen juominen ja lukeminen! Humaltuminen ja proosan lukeminen. Hyvän lehden lukeminen. Jopa runojen lukeminen. Kaikki tämä onnistuu parhaiten nimenomaan oluen äärellä.

Neljäntenä: Ikkunasta ”kaupungin vilinän” seuraaminen. Yksin on aina syytä istua ikkunapaikalla, jotta voi seurata sekä baarin tapahtumia että ulkomaailmaa.

Ikkunan ääressä istuminen maksimoi myös satunnaiskohtaamiset. Vaikka yksin istuessa lähtökohtaisesti haluaakin istua nimenomaan yksin, on joskus virkistävää törmätä tuttuun, joka liittyy oluen tai parin ajaksi seuraan. Tämä on erityisen hyvä sattumus silloin, kun on istunut jo tovin ja oma seura alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää. Kannattaa siis aloittaa baarin perältä ja siirtyä ikkunanpieleen myöhemmin.

Päiväkalja on tyypillisesti parhaimmillaan spontaani tapahtuma, hetken mielijohde. Voi siihen silti varautua. Seuraavat asiat ovat lähes välttämättömiä:

– Lukemista. Pari laatulehteä (The New Yorker, Parnasso) tai hyvä kirja. Yleensä omaelämäkerralliset toimivat parhaiten.
– Kirjoitusvälineet. Nämä voi yleensä lainata myös baarista. Usein ajatus lentää kaljan siivin uusiin sfääreihin ja hyvät jutut on aina syytä kirjata ylös.

Tietokone kannattaa jättää kotiin, sen tuominen baariin on vain tyhmän näköistä. Samoin kännykän laturi. Jos akku loppuu, sitten loppuu. Niin oli tarkoitettu. Yksin päiväkaljalla on syytä pitää aistit auki maailmaan – tai vaihtoehtoisesti sukeltaa syvälle omaan itseen. Maailman ja oman itsensä tarkkailu ja analyysi ovat yksin juotujen päiväkaljojen parasta antia. Tällaista läsnäoloa saa harvoin harjoittaa, joten tilaisuuden ollessa otollinen on siitä syytä nauttia.

Tärkeintä on osata lopettaa ajoissa. Kotona kannattaa käydä syömässä ja vaikka nukkumassa ennen iltaa. Muuten saattaa venyä ja pahasti.

Sivukirjastossa tuopit ovat komeita ja kalja loistokasta.

Sivukirjasto on täydellinen baari niin päiväkaljoitteluun kuin yksinäiseen tuoppiin tuijotteluunkin. Kannattaa siellä tosin käydä seurassakin ja iltaisin. Me kävimme muun muassa jouluaattona pulkanlaskun ohessa, hyvin Sivukirjasto palveli silloinkin. Tila on viihtyisä ja sopivan hiljainen (jos vieressä ei ole äänekästä Trivial Pursuit -seuruetta) sekä päivisin melko väljästi kansoitettu. Iltaisin olemme usein Sivukirjastoon yrittäneet, mutta harvoin sinne on mahtunut. Kannattaa silti yrittää, kyseessä on kuitenkin yksi alueen viihtyisimmistä paikoista, josta on vaikea keksiä mitään pahaa sanottavaa.

Sivukirjaston paras puoli on kuitenkin helppo nimetä: laaja ja vaihtuva olutvalikoima. Baarissa on Linjojen ja Karhupuiston alueelle poikkeuksellinen erikoisolutvalikoima, Kallion alueellakin vertoja vetänevät vain Ølhus Oslo ja Hilpeä hauki. Vaikkei erikoisemmista – ja sitä myöten kalliimmista – oluista niin välittäisikään, näkyy valikoiman laajuus myös siinä, että Sivukirjaston halvin hanabisse on Nokian Panimon Luomu Pilsiä (4,70 e / iso tuoppi). Se on hyvää olutta. Peruskarhuakin saa 4,80 euron tuoppihintaan, joten mistään erityisen kalliista paikasta ei ole kyse. Usein kyllä tulee testattua niitä kalliimpiakin vaihtoehtoja, mm. Anchor Breweryn – jonka suuri, maalattu logo koristaa Sivukirjaston seinää – Liberty Aleen. Se on todella hyvää olutta.

Tietovisa Sivukirjastossa on maanantaisin 18:30, mutta siitähän me kirjoitimmekin jo. Jotain kanakoreja, ”dippaajan unelmia” ja muuta syötävää baarista voi myös tilata, mutta aika bulkkikamalta vaikuttavat. Välipalalla kannattanee mieluummin käydä vaikka entisessä Harrin nakissa, joka löytyy ihan vierestä.

Tuoppi: Nokian Panimon Luomu Pilsiä; 0,5 litraa; 4,70 euroa. (Iso Karhu 4,80 euroa.)

Käytyjen baarien määrä: 52.

Sandro muuttui kioskista ravintolaksi minun takiani

Sandron kulma oli pitkään kalliolainen instituutio.

Sandron kulman suljettu Yelp-sivu kertoo kaiken siitä, minkälainen paikka paikallisten sydämissä oli. Arviot on kirjoitettu, kun kioski oli vielä voimissaan, mutta nyt luettuna ne näyttävät lähinnä muistokirjoituksilta. Vielä toukokuussa 2012 Yelp-arvostelija Anna R. toivoo omintakeiselle elintarvikekioskille ”pitkää ikää ja paljon paljon paikallista kahvinlitkijää.”

Ei ihan riittänyt.

Vuonna 2013 Sandron kulma kuoriutui uudelleen pelkkänä Sandrona. Mielenkiintoisesti muutos ei tarkoittanut omistajanvaihdosta, niin kuin yleensä, vaan kioskia pyörittänyt Hicham Mountnassir oli muutoksen takana. Tulee vähän mieleen Karhupuiston Makuunin pyörittäjä Jarkko Laitinen, joka jatkoi samassa tilassa paremmin aikaan sopivalla konseptilla. Bergga on vielä käymättä, mutta hyvää olemme kuulleet.

Nykyään Sandro on ravintola. Välissä tuntui siltä, että Sandro on baari, josta saa myös ruokaa, mutta tuoreen käynnin perusteella väittäisin, että nyt Sandro on täysipainoisesti ruoan äärellä viihtymiseen tarkoitettu. Ei siinä mitään, hyvinhän siellä viihtyy. Palvelu on erinomaisen välitöntä ja ystävällistä, miljöö on viihtyisä, ja ruoka on parasta, mitä Kalliosta saa. Rehellisesti ravintola-kategoriaan siirtyminen näkyy toisaalta myös hinnoissa: pääruoat ovat parinkympin luokkaa ja 0,4 litran bisse maksaa 6,50.

Palvelun erinomaisuutta ei voi liikaa korostaa. Jos yllättävät ilmaisruoat olisivat ravintolan laadun ainoa mittari, Sandro saisi täydet 5/5. Me olimme taannoin Sandrossa ystävämme syntymäpäiväillallisella ja tämän kunniaksi sankarille tarjoiltiin ateriaan päätteeksi, ja ilmaiseksi, jälkiruoka ja listan ulkopuolinen drinkki. Toiset ystävämme ovat myös saaneet maksuttomat jälkiruoat ja drinkit vain siksi, että ovat tarjoilijan mukaan syöneet ennennäkemättömän paljon ruokaa. Synttäri-illallisella pöydästämme huolehtinut tarjoilija suostui myös ottamaan illallisvieraista muutaman kuvan sankarin kotialbumiin. Ja lauloi syntymäpäivän kunniaksi. Kaikesta näkee, että Sandro pitää huolta asiakkaistaan.

Ruokaa on varmasti kehuttu muualla (Eat.fi-keskiarvo 4.1, Imagen vuoden ravintola 2014, Cityn Paras ruoka, Paras etninen, Paras brunssi) tarpeeksi, joten tässä siihen ei tarvitse lähteä. Sanotaan sen verran, että seitan on ehkäpä parasta, jota olen ravintolassa syönyt. Drinkitkin ovat yhden kokeilun perusteella todella hyviä. Liekö ainoa paikka Kalliossa, joka on tässä superkuumassa ”juo vähemmän, mutta parempaa”-drinkkitrendissä kiinni?

Sandro on kehujen ja maineensa arvoinen. Silti vähän harmittaa, että paikka ei enää oikein tunnu soveltuvan sellaiseen tavalliseen baarikäymiseen. Tila on mukava ja alkuvaiheessa musatouhut toimivat hyvin – vaikka yksi Sandrossa keikan soittaneista kavereistani sanoikin, että on paskin paikka, jossa on koskaan soittanut. Mutta nyt ruokailu on homman ytimessä. Toisaalta Kalliossa ei montaakaan tämän hinta- ja laatuluokan paikkaa ole. Ja tällaiselle ravintolalle tuntuu olevan tilaa – Sandron pöytävarausjono on kuulemma viikkojen mittainen.

Mutta enää Sandrossa ei voi lotota, eikä ostaa jäätelötuuttia pakastealtaasta. Eikä soittaa lankapuhelimella, vaikka se onkin seinään jätetty muistuttamaan vanhoista ajoista. Sääli. Vaikka turha kai minun on sitä voivotella: Olen käynyt useammin uudessa Sandrossa kuin kävin vanhassa koskaan. Myönnän, minun vikani.

Tuoppi: 0,4 litraa; Heinekenia; 6,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä: edelleen 37, koska Sandroa on vähän vaikea laskea baariksi.

Vessakirjoitukset ovat sentään kuin missä tahansa muualta Kalliossa.

Seitsemän haikua Prankkarista

Keski-ikäisten
lauantaiparlamentti
pohjaton tuoppi

halpaa olutta
kalliolainen tapas
isot ranskikset

en koskaan ole
nähnyt palomiehiä
paitsi tien yli

nimenmukaiset
kuvat tulipaloista
ovat poistuneet

hevijulisteet
tervehtivät seiniltä
Radio Rock soi

on silti helppo
viihtyä ja juoda aikaa
mielessä Bashō

vanha kapakka
baarikärpänen tilaa
oluen ääni.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,00 euroa. Kysy opiskelija-alennusta.

Käytyjen baarien määrä: 35.

Saluunassa – Ravintola Arizona ja Bar Bronco

Hämärää. Hiljaista. Saluunan ovet aukeavat ja päästävät sisäänsä ujeltavaa tuulta, preerian kuivaa hiekkaa ja kuumankeltaista auringonvaloa. Silmät eivät ehdi tottua valoon, kun ovet jo menevät kiinni ja hämärä valtaa kapakan. Hiljaisuuden rikkoo vain kaksoisovien saranoiden ruosteinen kitinä, joka nopeasti vaimenee.

Kaikkien katseet kohdistuvat ovien edessä seisovaan mustaan hahmoon. Hämärään uudelleen tottuvat silmät erottavat muukalaisen siluetin: hattu, takki, housut ja vyöllä roikkuvat revolverit. Hahmo seisoo hetken ovella, miehen tarkoitusperiä voi vain arvailla. Verkkaisesti hän astuu tiskille, kohdistaa katseensa baarimikkoon ja lausuu sorankarkealla äänellä:

Litran tuoppi ja opiskelijapitsa.

En tiedä, onko tämä se mielikuva, jota Bar Broncon perustaja on tavoitellut, mutta kaukana se ei voi olla. Muuta syytä on vaikea kuvitella siihen, että joku perustaa villin lännen tunnelmaa tavoittelevan baarin Helsingin Kallioon, Hämeentielle.

Toisaalta samaa on haettu aiemminkin. Castréninkatu seitsemässä sijaitsee Kallion toinen länkkäriteemainen anniskeluravintola, Arizona.

Bisse ja tuliliemi. Heh heh.

Villi länsi on mennyttä aikaa ei pelkästään historiallisessa mielessä, mutta myös populaarikulttuurillisesti. Lännenelokuvia tehtiin ensin viisikymmentäluvulla (Ford, Wayne), sitten kuusikymmentäluvulla (Leone, Eastwood). Tex Willerin suosion päivät Suomessa ajoittunevat 1960-1970-luvuille. Lucky Luke, no joo. Vähän ennen aikaani, luulen. Keskimääräisestä western-fanista tulee mieleen lähinnä Ilkka Malmberg ja muut lapsuuden kultamuistoissaan elävät. Minä ostin divarista muutamia willereitä entisen kommuunini vessalukemistoksi.

Hauskojahan sarjakuvat ovat, ja esim. Leonen elokuvat kiistatta klassikoita, mutta ei länkkärit-vs-inkkarit-tematiikka oikein ole koskaan koskettanut. Me leikimme lapsena ryhmä-äksää ja supermariota. Eri sukupolvi, eri ihanteet. Ehkä siksi on vaikea kuvitella itsensä lännenfantasian hiljaiseksi hahmoksi, kittaamaan halpaa viskiä pölyisen preeriakaupungin vielä pölyisemmän saluunan tiskille.

Jos tällainen fantasia kuitenkin jostain syystä on, sitä voi kohtuullisin tuloksin toteuttaa ainakin kahdessa paikassa Kalliossa. Arizona ja Bronco ovat sisustussuunnittelussaan, jos sellaisesta hyvällä tahdolla puhuu, pitkähkölle vietyjä saluunoita. (Edellä mainittujen lisäksi on toki Viidennen linjan Las Vegas, mutta sen kitch lienee jo ainakin kaksinkertaista, tavoitellen ehkä enemmänkin lännenteemabaari-teemaista baaria. Postmodernia? Ken tietää.) Kaksoisovet taitavat tosin puuttua molemmista.

Ja ovathan ne erilaisia baareja. Broncossa on käynyt Outkast ja Janelle Monáe, Arizonassa taasen eräs helsinkiläinen melkein eläkeikäinen laulunopettaja, jonka luokse päädyimme kerran jatkoille Arizonassa iltaa vietettyämme. Taitelijahenkinen herrasmies tarjosi lihakeittoa, soitti pianoa, lausui runoja ja kutsui minut purjehdusretkelle Nizzaan. Lähtö olisi ollut seuraavana päivänä. En lähtenyt.

No, kuitenkin. Hain tällä sitä, että Bronco on jollain mittareilla ”laadukkaampi” paikka kuin Arizona. Broncon erikoisuus on etanapannu (ja ehkä myös alussa mainittu kahden täytteen opiskelijapitsa, 6 e), Arizonan taas lähes koko päivän kestävä happy hour: yhdeksästä neljään ja kahdeksasta kahteen ison tuopin saa kolmella eurolla. Broncossa on kattava olut- ja siiderivalikoima (mm. Suomenlinnan panimo hyvin edustettuna), Arizonan tiskiltä saa kauhaista itselleen suolapähkinöitä ja karamellejä. Peruskalja on samaa Karhua molemmissa, hintaeroa Arizonan hyväksi 80 senttiä. Molemmissa on helvetisti kaikenlaista Amerikka-henkistä krääsää seinillä. Kummassakaan ei ole suurta vikaa baareina, vaikka Arizonassa onkin käytyä huomattavasti useammin, mutta silti liian harvoin.

Jos huomenna vetäisin buutsit jalkaan ja ponchon harteille, menisin nallipyssyineni kuitenkin Arizonaan. Vaikka ulkona on syksy, märkää ja pimeää – siis mitä suomalaisin säätila – voisi Arizonassa tavoittaa rajaseudun vapauden. Sen tilan, jossa loppumattomalta taivaalta polttava aurinko ja kartoittamattoman aavikon pöly ovat kuivattaneet kurkun niin perusteellisesti, että vain kylmä olut voi sen taas kostuttaa.

Toivoa vain sopii, ettei nykypäivän bandidokset satu saluunaan. Leikki leikkinä ja pyssysankarit sarjakuvien sivuilla.

Broncon tuoppi: 4,80 euroa; 0,5 litraa; hanassa Karhua. Litran tuoppi 9,50 euroa.

Arizonan tuoppi: 4,00 euroa; 0,5 litraa; hanassa Karhua. Häppärituoppi 3,00 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 34.

Nyt on pakko arvostaa nimeämispolitiikkaa.

Baarikierros ja sen päätepiste: Ravintola Cella

Viime lauantaina tuli sitten vedettyä pienimuotoinen baarikierros. Tarkoitus oli vain käydä päiväkseltään Kustaa Vaasassa kääntymässä ja esittämässä osaanotot, mutta sitten siihen tuli muitakin kavereita ja illan bändien soundcheck alkoi tuntua sietämättömältä, joten päätyttiin siirtyä toiseen paikkaan. Ja siitä toiseen ja niin edelleen.

Lopullinen reitti oli seuraava: Kustaa Vaasa – Kallionhovi – Siima Baari – Salpimienta – Cella.

Vähän lyhyeksihän se jäi.

Baarikierros on herkkä laji hallita. Vaikka olenkin osallistunut pienimuotoisille järjestetyille baarikierroksille – ainejärjestöni kanssa olemme tehneet mm. M-junaratakierroksen ja metroratakierroksen – niin suhtaudun hyvin epäilevästi ja paheksuvasti esim. Helsinginkadun approon. Liikaa suorittamista, liikaa turismihenkeä, liikaa haalareita ja haalareissa ihmisiä.

Hyvä baarikierros on spontaani. Päätökset on tehtävä tilanteen tuoksinassa, aisteja ja esoteerisiä vihjeitä seuraten. Kun menee baariin, ei voi tietää, milloin ja mihin sieltä poistuu. Keskustelut suunnasta tulisi käydä kadulla. Myös seuran on syytä elää. Jonkun täytyy jäädä pois, toisten liittyä joukkoon. Tämä myös siksi, että jälkeenpäin on helpompi miettiä, että missä vaiheessa käytiin missäkin baarissa, kun voi jotenkin ankkuroida muistikuvia paikalla olleisiin ihmisiin. Niin ja kierroksella pitäisi käydä niin monessa paikassa, että jälkeenpäin on vähän vaikeuksia muistaa, että missäs sitä tulikaan. Viisi lienee ehdoton minimi.

Olennaista on myös se, että baarikierroksella tehdään rohkeita valintoja. Tämä tarkoittaa erityisesti sitä, että mennään paikkoihin, joissa ei tavallisesti käydä. Paras mahdollinen tilanne on se, että mennään paikkaan, jossa kukaan joukkiosta ei ole koskaan käynyt. Tai ainakaan suurin osa.

Tällä kertaa kierroksen huipennus oli Flemarin baaripätkällä sijaitseva elävä klassikko, Ravintola Cella. Seurueestamme oli aikaisemmin sisällä asti käynyt ehkä yksi. Vaikka jotain hämärän tuttua Cellassa kyllä on. Ehkä se johtuu siitä, että sinne on aina kurkkinut sisään ikkunoista, mutta uskallus on puuttunut. Tai sitten siellä on tullut käytyä joskus humalapäissään. Kumpikin on yhtä todennäköistä.

Cellassa käymiseltä on tullut vältyttyä lähinnä sen takia, että se on melko kallis. Jos tilaa kaljan, saa tuopin Lapparin Luomua hintaan 5,30. Selkeästi Kallion hintavammasta päästä siis. Erikoisoluita Cellassa on kiitettävästi ja valikoima vaihtelee. Nyt meidänkin huomiomme kiinnitti baarin oven vieressä ollut mainos: Laitilan Kievarin Humalainen, 3,90 euroa, 0,5 litraa. Kyseinen bisse on tuttu lähinnä sen takia, että se on aika usein halpaa Porthaninkadun Saiturin Pörssissä. Hyvää on. Tällaista tarjousta ei luonnollisesti voinut ohittaa: halpaa olutta! Cellassa! Sisään siis.

En tiedä johtuiko juomatarjouksesta vai lauantaista vai Cellan suosiosta, mutta täyttä oli. Jälkeenpäin kun mietin miltä Cella näyttää sisältä, tuli mieleen lähinnä jonkun vanhan merirosvolaivan kajuutta. Mielikuva johtunee siitä, että Cella on osittain maan alla, mikä luo oman hämyisen tunnelmansa baariin. Tai sitten siitä, että kierroksen viimeisellä etapilla alkoi jo tasapaino heittää. No, syistä riippumatta, paikassa on oikein onnistunut fiilis , varsinkin tällaiseksi kalliimmaksi paikaksi. Ne tuntuvat jostain syystä usein olevan kliinisellä tavalla ”hienoja”, jotenkin persoonattomia.

Seurueemme pakkautui pieneen pöytään, jossa oli Photoplay-laite. Virheliike, sillä Cellan Photoplay on ilmainen. En koskaan ole oikein ymmärtänyt näiden laitteiden funktiota – kts. pelailu – ja vielä vähemmän silloin, kun pelaamisesta piti maksaa. Nyt kun laite oli ilmainen, oli sitä pakko kokeilla. Aika monta kertaa. Photoplay on täynnä toinen toistaan köppäisempiä kosketusnäyttöpelejä. Suurin osa on tietovisoja, toinen suuri osa ”lyö pingviiniä mahdollisimman pitkälle”-tyyppisiä yksinkertaisuuksia.

Tällaisen laitteen lyöminen baarin pöytään on vähän kuin television päällä pitäminen: on mahdotonta keskittyä seurueeseen, kun joku tai jotkut tuijottavat vain laitetta/televisiota. Cellassa oli Photoplayn lisäksi ainakin neljä ruutua näyttämässä urheilua. Ihan niin kuin asiakkaiden viihtymiseen ei luotettaisi. Ärsyttävää. Varsinkin kun Cella on hyvin viihtyisä paikka! Hämyinen kellaritunnelma on hienosti rakennettu, eikä sitä pitäisi pilata puolen seinän kokoisella jättiscreenillä – tai paskalla pelilaitteella.

Laatupelejä.

Muuten Cella on kyllä oikein miellyttävä. Merirosvotunnelma, vaihtuva olutvalikoima, satunnaiset halpistuopit, siideriä hanassa… Ei paljon valittamisen varaa. Paitsi tuo pirullinen Photoplay. Karttakaa.

Niin ja: Ravintolasalin puolelta saa myös ruokaa. Ei tullut testattua. Arviot Eat.fi:ssä ovat melko vaihtelevia, ilmeisesti Cellasta saa perusruokaa vähän turhan kalliilla. Ei hirveän kiinnostavaa, kasvisruokiakin taisi olla vain pari kolme. Keittiö menee kiinni kymmeneltä.

Tuoppi: 5,30 euroa; 0,5 litraa; Lapin Kulta Luomua.

Käytyjen baarien määrä: 30.

Juttutupa – Kallion seudun vanhin baari?

Syyskuun 15. päivä; vuoden viimeinen terassikalja?

The New Yorker -lehti on kesän mittaan julkaissut nettisivuillaan juttuja mittavista arkistoistaan. Olen lehden intofani, joten tämä on ollut hienoa aikaa. Viimeksi luin vuonna 1940 julkaistun jutun yhdestä New York Cityn vanhimmista baareista, McSorley’sistä. Paikka oli jo tuolloin, 74 vuotta sitten, melkein sata vuotta vanha. Juttu on erinomainen katsaus yhden omalaatuisen paikan historiaan, sen perustajaan ja omistajiin sekä omalaatuisiin asiakkaisiin. Jutussa tiivistyy hyvin myös se, mikä tekee baarista hyvän ja miksi siellä käydään. Paljon ei ole muuttunut jutun kirjoittamisajankohdasta tai baarin perustamisvuodesta. McSorley’sin alkuperäisen omistajan motto tosin oli “Good ale, raw onions, and no ladies”, joten joissain asioissa ollaan menty eteenpäin.

McSorley’skin on edelleen olemassa, ja New Yorker on kirjoittanut siitä lyhyesti myöhemminkin. Naisetkin päästettiin baariin vuonna 1970 – koska lain mukaan oli pakko – eli suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin naisten oli hyväksyttävää käydä yksin anniskeluravintolassa Suomessa.

Kallion tai laajemmin Kallion seudun vanhimmasta baarista on vaikea saada selvyyttä, ainakaan internetistä. Pub Sirdien kohdilla on luukutettu viinaa jo kieltolain aikaan, Tenkka on perustettu 1930-luvulla, Toverin paikalla oli jo 1939 samanniminen ravintola…

Siltasaaressa sijaitseva Juttutupa on vielä vanhempi. Tai ainakin sen juuret yltävät pidemmälle. Nimi on lähtöisin 1800-luvun lopulta ja nykyisellä paikallaan ravintola avattiin 1908. Välissä on tosin ollut kaikenlaista sähläystä ja toimintakatkoja. Juttutupa on toiminut mm. kirjavarastona!

Joten en tiedä, voidaanko katkeillutta historiaa täysin laskea. Mutta jos Juttutupa ei ole vanhin, niin ainakin sitä voi hyvällä syyllä väittää historiallisimmaksi. Ravintolassa on nähty Otto-Ville Kuusinen ja V. I. Lenin; se on toiminut kansalaissodassa asevarastona; siellä on sumplittu hallituskuvioita 1980-luvulla; ja yhä edelleen demarit ryyppäävät siellä vaalivalvojaisissaan. Merkittävää porukkaa, merkittäviä tapahtumia.

Jotenkin Juttutuvan ulko- ja sisäpuolesta huokuu sellainen vanha, arvokas tunnelma. Vaikka ravintolasalin puolella onkin ruma lounasruokatarjoiluastiahökötys ja tähän aikaan vuodesta seiniltä roikkuu sinivalkoisia Oktoberfest-paperikoristeita. Muuten sisustus ja koko interiööri on oikein tyylikästä. Vahvasti tulee mieleen Turun kaksi historiallisinta anniskeluravintolaa, Panimoravintola Koulu ja Uusi apteekki. Musiikki tosin pääsi Juttutuvassa vähän häiritsemään, mutta ehkä useat livemusiikki-illat pelastavat. (Tai sitten ei, seuraavaksi Juttutuvassa esiintyy joku ghettobilly-yhtye, mikä kuulostaa melko kauhealta.) Niin ja Oktoberfest-koristeiden mauttomuutta korjaa vähän se, että oluen oston yhteydessä saa ilmaisen rinkelin. Suomalaista tapas-kulttuuria parhaimmillaan!

Plus siellä on tällaiset hienot baijerilaishuopahatut vapaasti käytettävissä. Komeaa!

Henkilökohtaisia muistojakin Juttutupaan liittyy. Muutamia vuosia sitten menimme kavereiden kanssa aina ”Juttikseen” (jossain vaiheessa ehkä ”Juttatupa”, koska demarit), koska se oli niitä harvoja paikkoja, jotka oli kolmeen asti auki. Ja onhan se edelleen, mutta nyt on jostain syystä tullut siirryttyä Milenkaan, tai siis anteeksi Ølhus Osloon, kun pilkku muualla välähtää. No, kuitenkin. Juttutuvassa tuli aina käytyä. Yleensä niin humalassa, että kun Juttutuvassa tässä eräänä iltana kävimme, en olisi osannut sanoa, että missä miestenhuone on.

Olosuhteista johtuen ei ei Juttutuvasta ole siis liialti sanottavaa jäänyt. Paitsi se, että useimmiten oli sellainen olo, että sisään mennessä piti skarpata, koska ovella oli portsari ja koska kello oli jo melkein kaksi. Ja poistuessa piti skarpata uudestaan, koska useimmiten takin povitaskussa oli juuri ennen pilkkua tilattu melko täysi tuoppi.

Yhtenä tällaisena kertana, kun oltiin kavereiden kanssa lähtöä tekemässä ja tuoppeja taskuihin piilottelemassa, heitti samassa pöydässä ollut tuntematon, että aika hyvin lähtee tavaraa mukaan. Valmissanaisena kaverina vastasin, että lähtisi tuo teidän naisystävännekin, jos ei olisi niin teissä kiinni. No, toinen pöydässä olleista tuntemattomista herrasmiehistä tästä vähän suuttui. Uhkasi ravintolan ulkopuolella hakata meidät kaikki seitsemän, koska naisista ei noin puhuta. Lopulta vihamies leppyi, mutta jostain syystä (humala) luulimme, että näin ei ollut, joten juoksimme sitten karkuun. Se oikeasti vaikutti siltä, että saattaisi hakata seitsemän ihmistä jonkun ankean vitsin takia.

Hmm. Itse asiassa tuon episodin jälkeen ei tullut hirveästi Juttutuvassa käytyä. Ihan hyvä paikka se on, enkä muina kertoina ole meinannut edes saada turpaan. Ehkä olen osannut pitää suuni kiinni.

Tuoppi: Olvia; 0,5 litraa; 5,70 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 26.

Ravintola Sävelessä söi ja soi

Ravintola Sävelen terassi näkyy meidän asuntomme ikkunoista. Siitä tien toiselta puolen kuuluu kivasti astioiden kolina, tuoppien kilinä ja asiakkaiden pirteä jutustelu. Välillä on pakko tuijottaa. Viimeiset viikot olemme kuolanneet ikkunasta Sävelen hampurilaisannoksia. Olihan sellainen sitten pakko käydä syömässä.

Hyvältä näyttää.

Olen käynyt Sävelessä muutaman kerran aikaisemminkin, mutta missään nimessä baarista ei ole syntynyt minkäänlaista ”hei mennään sinne!”-valintaa, vaikka tässä Hakaniemen torin kulmalla ei vaihtoehtoja niin hirveästi olekaan. Yleensä tulee patikoitua Porthaninkatu ylös ja kohti Kallion ydintä. Mitään pahaa sanottavaa ei paikasta ole kuitenkaan koskaan ollut, jos vähän kalliihkoa kaljaa ei lasketa.

Nyt olinkin yllättynyt, kun Sävelen atmosfääri paljastui päiväsaikaan luotaantyöntäväksi. En tiedä oliko jokin muuttunut, oliko minulla huono päivä vai vaikuttaako vuorokaudenaika tunnelmaan näin paljon.

Sävelen sisustus on periaatteessa mietitty, mutta kuitenkin melko ruma. Seinät ovat hölmön vihreät. Saliin kuuluu joku tuuletuslaitteen matala rytminen humina, joka pidemmän päälle alkaa käydä hermoille. Musiikki on sanalla sanoen paskaa. Kävimme syömisen jälkeen Ympyrätalon S-Marketissa, jossa soi se ”Missä muruseni on”-biisi. Tuntui olevan hyvin linjassa Sävelen kanssa. Jos baarissa soi sama musiikki kuin ketjumarketissa niin jotain on pahasti vialla. Varsinkin kun koko paikan nimi viittaa musiikkiin.

No, ruoka oli onneksi parempaa. Testasimme Sävelen kasvisburgerin ja vuohenjuustoon nojaavan Chevreburgerin. Hinta oli molemmissa siinä viidentoista euron kieppeillä eli hitusen kalliimpi kuin Loosisterin purilaisissa. Syömäni kasvisburgerin pihvi oli sinällään hyvänmakuinen – ja aina annettava pisteitä omatekoisista ei-tofu/soijapihveistä – mutta vähän jotenkin kuivakka ja jopa liiankin jämäkkä. Syöminen oli välillä työlästä, eivätkä leipien välissä olevat muut täytteet pehmittäneet pihviä tai tuoneet siihen makua tarpeeksi. Kokonaisuutena ihan ok, mutta odotin hinnan perusteella parempaa. Ranskalaisia oli paljon, ja niiden kyljessä tarjoiltu aioli oli erittäin hyvää. Siitä plussaa. Chevreburgeri oli kuulemma parempi – vuohenjuusto oli onnistuttu pitämään kurissa. Tyhjällä vatsalla tai huonolla mielellä ei paikalta tarvinnut poistua.

Ja maistuihan se.

Toisaalta takaisinkaan ei välttämättä tarvitse heti tulla. Parempaa safkaa, halvempaa kaljaa ja mukavampaa ympäristöä löytää muualtakin. Harmittaa vain, että lähin lähibaari ei ole viettelevämpi. Tai no. En tiedä, mitä siitä tulisi, jos ikkunasta näkyisi jokin aavikon keidasta vastaava huippujuottola. Tulisi varmaankin enemmän katseltua sieltä kotiin päin.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,50 euroa. HUOM: Nelostuoppi samaan hintaan kuin kolmonen.

Käytyjen baarien määrä: 23.

Rock, ruoka ja rakkaus – Kurvin Loosister

Eli kaljabloggaajat ruokabloggaajien tontilla.

Siitä, kun uusi ravintola perustetaan ja sitä kehutaan kaveripiirissä, lehdissä ja somessa, menee aikalailla tasan vuosi, että minä päädyn paikan ruokatarjoiluja testaamaan. Sama on nyt käynyt Sen Chayn, Korphain, Just Vegen ja monien monien muiden kanssa.

Viime vuoden toukokuussa Loosen pikkusisko, Rockbistro Bar Loosister, avattiin Kurvissa. Tässä kohtaa täytyy kai olla rehellinen: En ole koskaan oikein pitänyt Loosesta. Siellä on tullut käytyä, koska monelle kaverille se on paikka, johon mennään viikonloppuisin jatkamaan bileitä Kallion mennessä kiinni. Se on jotenkin muka kaikille sopiva, pienimmän yhteisen nimittäjän mukainen paikka. Minä en tykkää. Liian ”rock-henkinen”, mikä on ylipäätään vihattava ominaisuus oli kyse sitten pukeutumisesta, baarista tai ruokavaliosta.

Mutta Loosister. Rock-henkinenhän se on tämä Kallion etäpesäkekin. On rokkareiden kuvia seinällä, värimaailma punaista ja mustaa ja kultaa, musiikki kai jotain kitara-basso-rumpu-osastoa. En oikein muista, ei jäänyt mieleen. Rock-henkisyys on vähän sellaista, että siitä ei jää mitään käteen.

Onneksi vatsan sai täyteen. Ruokalista on hyvinkin rock-äijä-osastoa (Rock burger, Pet Sematary -pitsa jnejne), mutta nimien taustalla loppuun asti mietittyjä makumaailmoja. Päädyimme Avocado- ja Tree hugger -hampurilaisiin. Molemmat on: isoja, yllättäviä, monipuolisia, isoja. Eli täydellistä baariruokaa siis. Tree hugger ehkä aavistuksen parempi, varsinkin jos vuohenjuusto epäilyttää. Sitä on avokadopurilaisessa nimittäin runsaasti.

Loosisteriä oli kaveripiirissä kehuttu jonkin verran, erityisesti pizzapuolta, mutta jostain syystä testaamisessa taas kesti. Hampurilaiset yllättivät positiivisesti, joten pizzakin (ainakin Vegan cheese ja Whole lotta cheese..) on jossain vaiheessa kokeiltava. Ja herkullisen/massiivisen näköiset nacho-lautaset. Harmillisesti edes jonkinlaista perusnachosettiä ei oikein normibaareista – ainakaan Kalliossa – saa, vaikka tekisi varmasti hyvää ainakin joka toiselle Kallion vakikulkijalle. Loosister on vähän turhan kallis perusbaariksi, mutta ruokapaikkana hyvä. Tomi Björck äijä mättö -asteikolla: 5/5 rapee krispi dinneri.

Erityismaininta muuten siitä, että kalja tarjoillaan ajattomassa Krouvi-lasissa eli kunnollisessa kolpakossa. Välittömät lisäpisteet. Myös siitä, että lasien kanssa ei noudatettu jo edesmenneen Karhunpojan käytäntöä, jonka mukaan olut tarjoiltiin miehille Krouvi-kolpakossa ja naisille tavallisessa tuopissa.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 16.

äijille mättö dinnerii 😀