Viikko pubivisoja, osa 1: Sivukirjasto, Prankkari ja Lucky Nine

Pubivisat ovat aina vaikuttaneet vähän mystisiltä tapahtumilta. Olen kuvitellut, että yleistietopubivisoissa käy keski-ikäisiä ja vanhempia mieshenkilöitä vuosia yhdessä visailleina ryhminä, jotka tietävät vähän kaikesta vähän jotakin ja joistain asioista todella paljon. Musavisoissa käy samanlaiset porukat, mutta keski-ikä on jossain kolmenkympin tienoilla ja pätemisessä vähän aggressiivisempi sävy. Visaisännän kanssa he sitten heittävät jotain karskia vitsiä ja nauravat yhdessä kysymysten helppoudelle tai vaikeudelle. Sisäänpäinkääntyneisyys on ehkä se sana, joka visoista on tullut ensimmäisenä mieleen. (Hyvänä kakkosena ehkä besserwisser. Kolmantena keski-ikäisyys.)

Tällaiset mielikuvat ja ennakkoluulot johtuvat tietysti aina siitä, että epäilyttävään ilmiöön ei ole kunnolla tutustunut. Koska pubivisailu on kuitenkin monella tapaa kiinnostava baarissa istumisen muoto, päätimme perehtyä siihen tarkemmin. Ja mikä olisi parempi keino kuin käydä heti kättelyssä mahdollisimman monessa visassa?

Kallion alueella järjestetään viikoittain noin 15 erilaista visaa, joten valinnanvaraa riittää. Jokaisena viikonpäivänä pääsee tietämystään koettelemaan – paitsi perjantaisin. Ehkäpä visaisännillä on silloin jokin salainen kokoontuminen, visojen visa? Tavoitteeksemme muodostui lopulta käydä ainakin kuudessa visassa ja ehkä yhdessä bingossakin. Bingoa pääse harjoittamaan sunnuntaisin Om’pussa ja Café Mascotissa.

Lähdimme viikon visakierrokselle ennen kaikkea oppimaan ja perehtymään kulttuuriin, emme niinkään voittamaan. Kivaahan se tietysti olisi, jos palkintosijoille pääsisi edes kerran. Apunamme meillä oli vaihtuva joukko ystäviämme. Tarkoitus oli vetää kokemusta yhteen viikon päätteeksi, mutta koska tekstiä syntyi enemmänkin, jaamme reportaasin kahteen tai kolmeen osaan. Tässä niistä ensimmäinen.

Sivukirjasto on erittäin viihtyisä baari. Myös tuopit ovat erityishienoja.

Sivukirjasto on erittäin viihtyisä baari. Myös tuopit ovat erityishienoja.

Maanantai: Sivukirjasto klo 18:30.

Sivukirjaston visa on perinteinen yleistietoa ja ajankohtaisaiheita yhdistelevä tietokilpailu. Osallistujakunta oli sekalainen, nuoremmista porukoista vanhempiin. Naisia oli paikalla selvästi vähemmän kuin miehiä, eikä nähdäkseni mukana ollut yhtään pelkästään naisista koostuvaa joukkuetta. Meidän tiimissämme oli kolme jäsentä, ystävämme Jaakko vierailevana tähtenä. 

Visan voittajat olivat stereotyyppisiä tietovisataitureita eli keski-ikäisiä tai vanhempia miehiä. Heidän voittonsa arvasi heti ensimmäisen kysymyksen jälkeen. Nämä sukupolvet ovat sitä porukkaa, joiden on ollut pakko opetella ja ennen kaikkea muistaa kaikki Suomen järvet ja joet ja tunturit. Sitä porukkaa, jonka aikana koulussa vallitsi kuri ja järjestys. Kyllähän meidän nuorempienkin on ollut pakko opetella Suomen suurimmat järvet, mutta metodit ovat olleet lepsumpia, joten tässä iässä niitä ei enää muista. Tällainen löperyys kostautuu pubivisassa. Vaikka voittoa ei tullutkaan, oli visa erittäin positiivinen kokemus. Onnistumisen tunteita, aivonystyröiden stimuloimista, olutta. Mitäpä sitä muuta tarvitsisi maanantai-iltana. Miinuspisteitä visa saa siitä, että se ei tarjoa mahdollisuutta hassulle joukkueen nimelle, vaan joukkueet tunnistetaan numeroin.

Miinuspisteitä myös sille miehelle, joka istui visan loppumetreillä samaan pöytään meidän kanssamme. Ensinnäkin: Ei voi tehdä niin, että istuu vieraan seurueen viereen ja alkaa osallistua keskusteluun ilman että esimerkiksi esittäytyy ensin ja avaa pelin jollain ”sori että kommentoin, mutta”-repliikillä. Toisekseen: Ei missään nimessä voi tehdä niin, että alkaa kertoa omia arvauksiaan pubivisan kysymyksiin, kun entuudestaan tuntematon pöytäseurue on jo taistellut itsensä visan alkupuoliskon läpi. Haluamme tietää itse, emme tarvitse apua sivustahuutelijoilta! Pöyristyttävän epäkohteliasta toimintaa tältä anonyymiksi jääneeltä mieheltä, vaikka olikin muuten ihan asiallinen kaveri. Ja varmaan yksinäinen. Pitäisi sitä nyt silti jotain käytöstapoja olla. Ensin tervehditään, sitten vasta puhutaan.

Esimerkkejä kysymyksistä: Kuinka korkea on Eero Saarisen suunnittelema Gateway Arch -muistomerkki St. Louisissa? Kuinka monta yli neliökilometrin järveä on Suomessa?

Sijoitus: Kuudensia yhdeksän joukkueen kilpailussa.

Lavastettu vastaustilanne Lucky Ninessä. Visan aikana puhelin pysyy visusti taskussa.

Lavastettu vastaustilanne Lucky Ninessä. Visan aikana puhelin pysyy visusti taskussa.

Tiistai: Prankkari klo 18:00 ja Lucky Nine Bar klo 20:00.

Pubivisaviikko meinasi mennä heti toisena päivänä päin persettä. Alkuperäinen suunnitelma oli osallistua Loosisterin musavisaan, mutta soitto paikan päälle paljasti, että visa on tauolla ja paluuta voi odotella aikaisintaan helmikuun puolella. Uutta putkeen siis.

Netistä olin vakoillut, että vanhassa kunnon Prankkarissa on visailua tiistaisin kahdeksalta, joten olimme noin kaksikymmentä vaille paikan päällä. Suureksi yllätykseksemme visa oli jo käynnissä, jopa loppumetreillä. Istuimme pettyneinä pöytään kaljojen kanssa ja päätimme, että kai sitä voi parit juoda, vaikkei visailemaan pääsekään. Meni noin kymmenen minuuttia, kunnes visa loppui ja itse visamestari tuli kertomaan, että Prankkarissa tosiaan visahommat alkaa jatkossa aina kuudelta, mutta että Lucky Ninessä on tiistaisin pubivisa heti perään kahdeksalta. Katsoimme pöytäseurueen jäsenten kesken toisiamme merkitsevästi silmiin, kippasimme kaljat kitusiin ja lähdimme hiihtämään visanpitäjän perässä kohti Luckya. Nyt se oli varmaa: tänään olisi päästävä tietämään ja arvaamaan.

Koska seurueessamme oli lopulta kuusi jäsentä, päätimme Luckyssä jakautua kahdeksi joukkueeksi. Näin kisailu olisi reilumpaa muita kilpailijoita kohtaan, minkä lisäksi päätökseen vaikutti tieto voittajan palkinnosta: viisi juomaa. Ei sillä, että kummallakaan joukkueella olisi kisan alettua ollut hirvittävän suuria mahdollisuuksia voittaa, mutta kuitenkin. Oikeastaan kilpailuhenkisyys tarkoittaa minulle sitä, että sen verran pitää yrittää, ettei jää viimeiseksi. Voittaminen ei ole niin tärkeää. En itse asiassa tiedä, että onko tämä yhtään terveempi suhtautuminen kilpailemiseen kuin silmitön voitonhimo. Todennäköisesti ei. No, emme lopulta voittaneet emmekä jääneet viimeiseksi. Perushyvä suoritus siis.

Luckyn visa – ja oletettavasti myös Prankkarin, koska visamestari on tosiaan sama – on aika samanlainen yleistietokilpailu kuin Sivukirjastonkin. Pistemalli on vähän erilainen (jos on varma vastauksestaan, voi siihen lisätä bonuskertoimen, jolloin oikeasta vastauksesta saa kaksi pistettä – mutta väärästä yhden miinuksen), mutta itse kysymykset ovat aihepiiriltään ja muodoltaan samansuuntaisia. Peruskoulun ja sanomalehtien lukemisen tuottamalla yleissivistyksellä pärjää pitkälle. Ilmeisesti meillä on jäänyt viime aikoina Hesarit enimmäkseen lukematta.

Suurimpana erona mainittakoon, että Luckyn visailukunta oli huomattavan erilainen kuin Sivukirjaston: keski-ikä oli noin 15 vuotta matalampi. Pari vanhempaa osallistujaa visassa oli, mutta ensimmäinen poistui ekan tauon aikana kisasta ja toinen pärjäsi muuten vain heikosti. Voittajatiimi oli noin kolmikymppinen miesporukka. Tälläkään kertaa yhtään pelkästään naisten muodostamaa ryhmää ei kisassa nähty. Kaiken kaikkiaan hyvä visa, ja tuntui siltä, että pienellä treenillä täällä olisi helpompi pärjätä kuin Sivukirjastossa. Osallistujakunta oli satunnaisempaa ja vähemmän kokenutta kuin Sivukirjastossa ja, kuten tiedetään, on nuorilta & heikoilta helpompi viedä päänahkoja kuin kokeneilta ketuilta.

Esimerkkejä kysymyksistä: Kuka on Lontoon filharmonikkojen ylikapellimestari? Mainitse viisi Suomen pitkäaikaista afrikkalaista kehitysyhteistyön kumppanimaata?

Sijoitus: Toinen tiimi sijalla 4/6, toinen palkinnon arvoisesti sijalla 3/6.

Keskiviikkona suuntaamme todennäköisesti Toveriin tai Molotowiin visailemaan; torstaina taas on tarjolla visat Café Mascotissa ja Siltasessa. Niistä siis lisää myöhemmin.

Mainokset

Muutama kerta Molotowissa ja pari miinusta

molotow01 (1)

Molotow on ehkäpä Kallion omalaatuisimmin sisustettu baari. Varsinkin jos Pulmua ei lasketa. Se on siinä teemaisuudessaan kuitenkin vähän teennäinen. Molotow ei ole. Se on omistajansa näköinen. Osa baarista on tummalla vanerilla päällystettyä, osa punaisella, yksi seinä on siistimätöntä betonia (jossa maalauksia) ja toinen paljasta tiiltä. Kuvia on jos jonkinlaisia. Muun muassa installaationomaisena veistoksena eri asioista tehty Molotow-teksti. Englanninkielisessä Yelpissä Molotowista sanotaan ”divey” ja ”Berlin”. Helppo allekirjoittaa.  Tiskin takana on robottikoira. Tai varsinaisesti tiskin takana on useimmiten omistajajannu (Se Nuorempi Tyyppi) tai se toinen, vanhempi tyyppi (Se Vanhempi Tyyppi). Toisen näistä nimi on kai Ari.

Yhden kerran olen Molotowin edessä nauranut itseni kumoon. En muista, minkä takia.

Toisen kerran olen Molotowissa ollut yksin, en muista mistä syystä tai milloin, ja kirjoittanut pitkällisen analyysin kautta purkautumisen siitä, minkälaista on olla junantuoma Helsingissä. Siitä minkälaista on, kun elämässä ei ole yhtään ystävää, joka olisi tuntenut lapsesta asti. Siinä on sekä hyvää (voi tehdä mitä vain, kun kukaan ei ole sanomassa, että ethän sinä ole tuollainen, et sinä voi tehdä noin) että huonoa (katso edelliset sulut). Voi vähän niin kuin keksiä itsensä uudelleen, mutta ei toisaalta ole sellaisia ystäviä, joiden kanssa puhua siitä, miten paskoi ekaluokalla housuun (jos nyt sattui paskomaan).

Junantuomilla ei myöskään ole sellaisia paikkoja, joihin liittyisi muistoja ja kokemuksia. Se on huono asia, sillä kaupunkikokemus on ohuempi, mutta se on myös hyvä asia, sillä kokemuksia tulee vääjäämättä. Melkein Molotowin vieressä on esimerkiksi nurmipenger, jossa olen melkein nukkunut yhden juhannusyön. En tiedä olisinko nukkunut, jos olisin penkereen viereisessä koulussa peruskouluni käynyt. Avautumista varten baarimikko lainasi kynää ja paperia kirjoittamista varten. Kävin toisenkin arkin. Hyvää palvelua. Paperit olen sittemmin hävittänyt, vaikka säästän maksetut nettiliittymälaskutkin, vaikka se on joka kuussa saman verran.

Useamman kerran olen Molotowissa törmännyt tuttuihin. Se on parin kaverin olohuone, silloin kun eivät istu Kultapalmussa tai Pub Porthanissa. Molotow on vähän sellainen baari, että monesti ei saa yksin istua, vaikka haluaisi. Tilaakin on sen verran vähänlaisesti, että vapaata pöytää harvoin on. Ja jos onkin, niin pöytä on todennäköisesti ihan toisen pöydän vieressä, joten mistään intiimistä ja salaisesta keskustelusta on turha haaveilla. Vaikka pariin kertaan olen tainnut treffeillä Molotowissa käydäkin. Niistä jutuista ei sittemmin tullut mitään, saattoivatpa jopa jäädä ensimmäiseksi ja viimeisiksi kerroiksi. Hyvä baari treffeille siis. Suosittelen.

Miinuspisteenä sanoisin, että parina edellisenä kertana on baarissa ollut tuskaisen kuuma. Ja maanantaina viina haisi jonkin verran. Olen kyllä ollut huomaavinani, että sunnuntai ja maanantai on niitä päiviä, kun viina haisee baareissa kaikkein pahiten. Sellainen vanha, hikinen viina. Johtuu varmaan ilmassa olevan krapulan määrästä.

Niin ja siitä vielä toinen miinus, että paikka on helvetin täynnä. Aina. Molotow viettää pääsiäisenä vasta viisivuotissyntymäpäiviään, mutta ilmeisen hyvin se on solahtanut osaksi Vaasankadun valikoimaa, kun ei meinaa istumaan mahtua edes maanantai-iltana. Näistä miinuksista huolimatta plussalle jäädään reilusti.

Myös tämmöisen idean tai kysymyksen olen Molotowissa kuullut ja jo pelkästään se nostaa baarin ylimpään ansioluokkaan: Eikö niin, että oikea fantasiapizza on sellainen, että siinä on neljä vapaavalintaista täytettä – ja neljä juustoa? Niinhän se on, ainakin tästä lähtien.

Tuoppi: 0,4 litraa; Karhua; 4,00 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 39

Muuta: Jonkinlainen leffavisa tiistaisin klo olikohan 19:00. Plank-klubi aina kolmen viikon välein lauantaisin, seuraavan kerran 22.11. ja 13.12.

Lisäys: Sellainen piti vielä mainita, että ainakin ennen Molotowista sai niin sanotun nimikkoshotin, Molowotin cocktailin, jonka tiedän parin tyypin tilanneen ja molempien oksentaneen lähes välittömästi. Ilmeisesti ”melko tulinen”.

molotow02 (1)

Ravintolalaiva M/S Maria on lastattu muovituopeilla

Ravintolalaiva M/S Maria sijaitsee Hakaniemenrannan ja John Stenbergin rannan kulmassa. Joo, en olisi minäkään tiennyt tuon toisen kadunpätkän nimeä, jos en olisi googlannut. Tai edes että kuka oli John (Didrik) Stenberg (konepajayrittäjä) tai miksi hänellä on oma katu Siltasaaressa (koska hän perusti sinne konepajan 1880-luvulla). Aina oppi uutta lähikulmistaan.

No, joka tapauksessa. Siihen kulmaan on nyt kesäksi ankkuroitu M/S Maria. Laiva on yksi kolmesta Siltasaaren/Hakaniemen rannoille tuoduista ravintolalaivoista. Ne kaksi muuta ovat Wäiski ja Pikkudami. Yritimme tänä kyseisenä päivänä mennä Pikkudamiin, mutta se oli kiinni. Vaikka oli ihan aurinkoista ja primetimea kaikkia töistätulevia oluenjanoisia ajatellen. Toisaalta oli maanantai.

M/S Maria oli kuitenkin auki, joten sinne siis.

Kuva ei ole sumea, tuoppi on.

Kuva ei ole sumea, tuoppi on.

Baarilaivat ovat hieno ajatus, hyvä että niitä on tullut niin Kallioon kuin se on maantieteellisesti mahdollista. Hieman harmittaa, ettei tullut koko kesänä yhdessäkään näistä kolmesta käytyä, vaikka ne ovat löysäkätisimmän alakoululaisen kivenheiton päässä meidän kotoamme. Ehkä se on hyväkin. Eipähän ole tarvinnut kilpailla istumapaikoista turistien kanssa. Jotenkin on nimittäin sellainen olo, että näissä käy lähinnä turisteja. Tai jotain muita pikkutakkisia. Syyskuisena maanantainakin ne toiset asiakkaat olivat jostain kaueampaa tulleita. Ehkä Hilton-vieraita.

M/S Marian kannella oli melko miellyttävää istua, vaikka aurinko ei siihen paistanutkaan ja (parittelevat?) hyönteisparvet pyrkivät naamalle.

Sanon melko miellyttävää, sillä pientä purnaamistakin on: M/S Mariassa olut tarjoillaan muovituopeissa. Tuopissa lukee Koff; oluthanassa lukee Karhu. Tuoppiin lasketaan 0,4 litraa olutta. Tuoppi maksaa 5,50. M/S Maria on yhtä kallis kuin Kuudes Linja. M/S Marian tuoppi on joskus ollut läpinäkyvä. Nyt M/S Marian tuoppi on lähinnä keltainen. Sellainen, että tekee mieli vähän sanoa jotain, mutta mietityttää, että auttaako se mitään, kun kaikki näköpiirissä olevat tuopit näyttävät olevan samassa kunnossa.

No, näkymät Kruunuhakaan ovat hienot.

msmaria

Huom: M/S Marian Facebook-sivujen mukaan kesäkausi on ohi, joten paikka on auki vain viikonloppuisin ja säävarauksella. Tätä kirjoittaessa ulkona sataa vettä. Ehkä siis ensi vuonna uudestaan. Toivon, että M/S Maria tekee paluun ja että sillä on ensi vuonna enemmän kilpailua.

Tuoppi: 5,50 euroa; 0,4 litraa; Karhua. Muovituoppi. Keltaisehko muovituoppi.

Käytyjen baarien määrä: 27.

Juttutupa – Kallion seudun vanhin baari?

Syyskuun 15. päivä; viimeistä kertaa tänä vuonna terassilla?

Syyskuun 15. päivä; vuoden viimeinen terassikalja?

The New Yorker -lehti on kesän mittaan julkaissut nettisivuillaan juttuja mittavista arkistoistaan. Olen lehden intofani, joten tämä on ollut hienoa aikaa. Viimeksi luin vuonna 1940 julkaistun jutun yhdestä New York Cityn vanhimmista baareista, McSorley’sistä. Paikka oli jo tuolloin, 74 vuotta sitten, melkein sata vuotta vanha. Juttu on erinomainen katsaus yhden omalaatuisen paikan historiaan, sen perustajaan ja omistajiin sekä omalaatuisiin asiakkaisiin. Jutussa tiivistyy hyvin myös se, mikä tekee baarista hyvän ja miksi siellä käydään. Paljon ei ole muuttunut jutun kirjoittamisajankohdasta tai baarin perustamisvuodesta. McSorley’sin alkuperäisen omistajan motto tosin oli “Good ale, raw onions, and no ladies”, joten joissain asioissa ollaan menty eteenpäin.

McSorley’skin on edelleen olemassa, ja New Yorker on kirjoittanut siitä lyhyesti myöhemminkin. Naisetkin päästettiin baariin vuonna 1970 – koska lain mukaan oli pakko – eli suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin naisten oli hyväksyttävää käydä yksin anniskeluravintolassa Suomessa.

Kallion tai laajemmin Kallion seudun vanhimmasta baarista on vaikea saada selvyyttä, ainakaan internetistä. Pub Sirdien kohdilla on luukutettu viinaa jo kieltolain aikaan, Tenkka on perustettu 1930-luvulla, Toverin paikalla oli jo 1939 samanniminen ravintola

Siltasaaressa sijaitseva Juttutupa on vielä vanhempi. Tai ainakin sen juuret yltävät pidemmälle. Nimi on lähtöisin 1800-luvun lopulta ja nykyisellä paikallaan ravintola avattiin 1908. Välissä on tosin ollut kaikenlaista sähläystä ja toimintakatkoja. Juttutupa on toiminut mm. kirjavarastona!

Joten en tiedä, voidaanko katkeillutta historiaa täysin laskea. Mutta jos Juttutupa ei ole vanhin, niin ainakin sitä voi hyvällä syyllä väittää historiallisimmaksi. Ravintolassa on nähty Otto-Ville Kuusinen ja V. I. Lenin; se on toiminut kansalaissodassa asevarastona; siellä on sumplittu hallituskuvioita 1980-luvulla; ja yhä edelleen demarit ryyppäävät siellä vaalivalvojaisissaan. Merkittävää porukkaa, merkittäviä tapahtumia.

Jotenkin Juttutuvan ulko- ja sisäpuolesta huokuu sellainen vanha, arvokas tunnelma. Vaikka ravintolasalin puolella onkin ruma lounasruokatarjoiluastiahökötys ja tähän aikaan vuodesta seiniltä roikkuu sinivalkoisia Oktoberfest-paperikoristeita. Muuten sisustus ja koko interiööri on oikein tyylikästä. Vahvasti tulee mieleen Turun kaksi historiallisinta anniskeluravintolaa, Panimoravintola Koulu ja Uusi apteekki. Musiikki tosin pääsi Juttutuvassa vähän häiritsemään, mutta ehkä useat livemusiikki-illat pelastavat. (Tai sitten ei, seuraavaksi Juttutuvassa esiintyy joku ghettobilly-yhtye, mikä kuulostaa melko kauhealta.) Niin ja Oktoberfest-koristeiden mauttomuutta korjaa vähän se, että oluen oston yhteydessä saa ilmaisen rinkelin. Suomalaista tapas-kulttuuria parhaimmillaan!

Plus siellä on tällaiset hienot baijerilaishuopahatut vapaasti käytettävissä. Komeaa!

Plus siellä on tällaiset hienot baijerilaishuopahatut vapaasti käytettävissä. Komeaa!

Henkilökohtaisia muistojakin Juttutupaan liittyy. Muutamia vuosia sitten menimme kavereiden kanssa aina ”Juttikseen” (jossain vaiheessa ehkä ”Juttatupa”, koska demarit), koska se oli niitä harvoja paikkoja, jotka oli kolmeen asti auki. Ja onhan se edelleen, mutta nyt on jostain syystä tullut siirryttyä Milenkaan, tai siis anteeksi Ølhus Osloon, kun pilkku muualla välähtää. No, kuitenkin. Juttutuvassa tuli aina käytyä. Yleensä niin humalassa, että kun Juttutuvassa tässä eräänä iltana kävimme, en olisi osannut sanoa, että missä miestenhuone on.

Olosuhteista johtuen ei ei Juttutuvasta ole siis liialti sanottavaa jäänyt. Paitsi se, että useimmiten oli sellainen olo, että sisään mennessä piti skarpata, koska ovella oli portsari ja koska kello oli jo melkein kaksi. Ja poistuessa piti skarpata uudestaan, koska useimmiten takin povitaskussa oli juuri ennen pilkkua tilattu melko täysi tuoppi.

Yhtenä tällaisena kertana, kun oltiin kavereiden kanssa lähtöä tekemässä ja tuoppeja taskuihin piilottelemassa, heitti samassa pöydässä ollut tuntematon, että aika hyvin lähtee tavaraa mukaan. Valmissanaisena kaverina vastasin, että lähtisi tuo teidän naisystävännekin, jos ei olisi niin teissä kiinni. No, toinen pöydässä olleista tuntemattomista herrasmiehistä tästä vähän suuttui. Uhkasi ravintolan ulkopuolella hakata meidät kaikki seitsemän, koska naisista ei noin puhuta. Lopulta vihamies leppyi, mutta jostain syystä (humala) luulimme, että näin ei ollut, joten juoksimme sitten karkuun. Se oikeasti vaikutti siltä, että saattaisi hakata seitsemän ihmistä jonkun ankean vitsin takia.

Hmm. Itse asiassa tuon episodin jälkeen ei tullut hirveästi Juttutuvassa käytyä. Ihan hyvä paikka se on, enkä muina kertoina ole meinannut edes saada turpaan. Ehkä olen osannut pitää suuni kiinni.

Tuoppi: Olvia; 0,5 litraa; 5,70 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 26.

Kallion ytimessä 5th Street Bar & Cafessa.

Sandelshimmeli

Sandelshimmeli

”Tässä oli ennen pizzapaikka.” Lausee tulee sanottua ääneen tai mietittyä hiljaa itsekseen Kalliossa harva se viikko. Ja vielä useammin, jos pizzapaikan tilalle vaihtaa sanan baari. Gentrifikaatiosta eli keskiluokkaistumisesta on Kallion yhteydessä puhuttu viime vuosina kyllästymiseen asti, minkä takia on tehnyt mieli välttää aihetta tässäkin blogissa . Päästiin yli tusinaan baariin, ennen kuin oli pakko. Hyvinhän se meni.

Puheista huolimatta muutos on hidas. Sen kuitenkin näkee helposti, jos Kalliossa on asunut tai muuten aikaa viettänyt. Yksi esimerkki on ns. gentrifikaatiokulma eli Helsinginkadun ja Kaarlenkadun kulma, josta katosi yksi kaupunginosan räkäisimmistä räkälöistä, Kallion Kulma, ja johon ilmestyi kolme hyvin keskiluokkaista paikkaa: luomuruokakauppa ja kaksi ihanan söpöä kahvilaa. Sama tapahtui Flemarilla, josta kaatui (tai siis kai paloi) venäläisomisteinen Matushka, jonka tilalle tuli trendikäs Galleria Keidas.

Kaksi ja puoli vuotta sitten avattu 5th Street Bar & Cafe taistelee trendiä vastaan. Nimensä mukaisesti Viidennellä linjalla sijaitsevan baarin paikalla oli ennen pizzapaikka. Bar Trio -nimellä mennyt mesta oli peruspizzeroiden parempaa kastia, ja soveltuipa paikka oivallisesti myös kaljanjuontiin. Nyt tilalla on täysiverinen baari.

Piskuinen 5th Street – on muuten vaikea nimi, varsinkin jos pitää humalassa sössöttää kaverille puhelimessa – tasapainoilee kaikin tavoin uuden ja vanhan Kallion välitilassa. Yhdellä seinällä on puisia pubitauluja mainostamassa vanhoja panimoita, vastakkaista seinää koristaa koko seinän kokoinen mustavalkoinen kuva Kallion kulmista. Hanasta saa turvallista kolmos-Olvia (blogin ensimmäinen Olvi-ravintola!), mutta myös Sandelsin IV:tä, jotain parempaa siideriä ja Malmgårdin vaihtuvaa kausituotetta. Myös pullo-oluissa ja -siidereissä valikoima on pieni, mutta laadukas. Tarjolla on mm. kuumaa siideriä, jota en muista muualla nähneeni. Tai ei ole ainakaan koskaan tullut mieleen tilata.

Maanantai-iltana tiskin takana häärinyt keski-ikäinen nainen, varmaankin omistaja, hoitaa kaljanlaskemisen lisäksi myös musiikkipuolen soittamalla vinyyleiltä haluamiansa biisejä. Välillä musiikki hiljenee, kun levy kiertyy loppuun ja henkilökunta on ulkona tupakalla kaverinsa kanssa. Tunnelma on siis intiimi, mutta ei-ahdistavalla tavalla. Baarin henkeen liittyy oleellisesti se, että joka paikka on täynnä eri tavoilla päällepiirreltyjä Sandelsin lasinalusia. Niistä on tehty kattoon installaatio, tauluja seinille ja selailtavaa pöytiin. Naisen mukaan lasinalusiin piirtäminen lähti liikkeelle asiakkaista, ja koska baarin tehtävä on palvella asiakkaitaan, ostettiin baaritiskille värikyniä edesauttamaan taiteellisia pyrkimyksiä.

– Täällä ne istuvat välillä hiljaa kuin kirkossa, kun piirtelevät noihin, nainen kertoi.

Sandelspakka

Sandelspakka

Hyvin näyttää toimivan: lasinaluset ovat hauskannäköisiä. Ja mikä vielä tärkeämpää, ne tekevät baarista inhimillisen. Kalliossakin on liian monta paikkaa, jossa omistaja on vaihtunut, remontti on tehty – ja sielu kadotettu. 5th Streetissä on tehty päinvastoin, ja samalla säilytetty jotain oleellista Kalliosta. Jos tämä olisi baarien arvosteluun tarkoitettu blogi, antaisin Fifth Streetille täydet pisteet, tolv poäng.

Viidennen linjan tämä pätkä on muutenkin esimerkillinen pala Kalliota. Vierekkäin ovat osto- ja myyntiliike, thaikkuravintola Du Dii, Ville Valon isän pornoliike, tämä baari ja parturi-kampaamo. Kaikki eri-ikäisten asuinrakennusten kivijalassa. Vieressä on Kallion kirjasto ja Karhupuisto. Tässä on Kallion maantieteellinen ja samalla hengellinen ydin. Kaupunginosan henkeen kuuluu, minulle, olennaisesti se, että baarin – tai miksei vaikka ihmisenkin – ei tarvitse olla ollut paikalla ikuisesti ollakseen kalliolainen. Voi olla uusikin tulokas. Riittää, että ei ole liian siisti, sileä ja siveä.

Tuoppi: Olvia; 0,5 litraa; 4,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 13.

Morrisiin, Morrikseen, Morriihin

Baarissa on oikeastaan kaksi ajanvietettä: juominen ja puhuminen. Ne ovat tiivissä suhteessa toisiinsa. Jos ei pysty puhumaan, musiikki on esimerkiksi liian kovalla tai hiljaisella, on juotava. Jos puhuu liikaa, saattaa unohtaa juoda. Välillä sitten käydän kusella tai tupakalla tai ehkä syödään jotain, jos ollaan sen tyyppisessä baarissa.

Näitä kahta asiaa baareihin mennään tekemään. Tai useimmat meistä menevät. Sitten on sellaisia ihmisiä, jotka tykkäävät pelailla. Heille oiva paikka on Hämeentien Pub & Ravintola Morris.

morris06

Morris antaa tavallista paremmat puitteet pelailija-kategorian baarikävijälle. On biljardipöytä, on darts-taulu, on hedelmäpelejä, on lautapelejä. Onpa jopa pari tietokonettakin hämyisessä nurkkauksessa. Niillä on kuulemma kiellettyä käydä porno- ja erotiikkasivustoilla. En tiedä, onko kieltolappu kiinnitetty seinään jonkin tietyn insidentin seurauksena, minkä lisäksi en tiedä, mitä eroa on porno- ja erotiikkasivustoilla. Mysteerejä ovat nämä, niin kuin sekin, minkälainen ihminen kävisi porno- ja/tai erotiikkasivustolla baarissa. Pelimiehiä varmasti hekin.

Huhtikuun viimeisenä maanantaina kävimme Morrisissa – tai Morriksessa, niin kuin kieli meinaa koko ajan sanoa, vaikka se kuulostaakin tyhmemmältä – vähän pelailemassa. En ole hirveän suuri baaripelailun ystävä, koska 1) biljardia joutuu lähes aina pelaamaan jotain tuntematonta idaria vastaan, 2) suurin osa baarien lautapeleistä on tylsiä ja 3) minulle riittää ihan hyvin juominen ja puhuminen. Niin ja en juurikaan osaa heittää tikkaa.

Morris – sanookohan joku elämän ja baarin päähänpotkima vitsiniekka baaria Morkkikseksi? – on kuitenkin tässä meidän kodin lähellä ja olimme päätyneet jo edellisenä lauantaina sattumalta tsekkaamaan baarin varsin kattavan lautapelitarjonnan sisällön, joten pitihän sitä palata paremmalla ajalla ja selvinpäin testaamaan, että mitä. Morriksess– siis Morrisissa on paljon lautapelejä. Klassikoista oudompiin: Trivial Pursuit, Cluedo, Viinipeli, Olutpeli, Harry Potter, CSI, Big Brother, Doom. Tuntui siltä, että vain Rähinä Alias puuttuu. Sivuhuomiona täytyy sanoa, että en tiedä, miten tuo Doom toimii baariympäristössä, koska kuvien perusteella siinä on helvetisti pieniä muoviukkoja, ja Morrisin Trivial Pursuitien eri versioiden kortitkin olivat iloisesti sekaisin yhdessä laatikossa. Mutta siis tavallista parempi valikoima, yleensähän baareissa on vain Trivial Pursuit ja joku puhkinussittu Alias. Tai sitten niin kuin Fleminginkadun Baari Breezerissä, jossa oli Uno ja Angry Birds -korttipeli. On muuten huono tuo jälkimmäinen.

Päädyimme pelaamaan Alfapetiä, koska siinä ei ole hirveästi sääntöjä, se toimii kahdella pelaajalla ja sanat on kivoja. Peli oli oikeastaan aika tylsä. Pelailu ei missään vaiheessa niin sanotusti lähtenyt lentoon. Saimme laudalle vain yhden ”hassun” sanan (kives). Toisaalta peli oli nopeasti ohi, joten siitä plussaa.

Jäi siis vähän puolitiehen. Jotenkin baaripelailussa on aina tämä sama vika. Ei oikein lähde. En tiedä miksi. Mielestäni pidän lautapeleistäkin (ainakin joistain, klassiset monopolit ja muuthan on ihan paskoja), mutta parhaat pelikokemukset ovat aina olleet jossain muualla kuin baarissa. Ehkä tässä on vähän sama asia taustalla kuin juomapeleissä. Joistakuista ne ovat huippuhauskoja ja illanvieton tunnelman kulmakiviä, meidän muiden mielestä joutavaa ajanhukkaa.

Keskitytään baareissa olennaiseen: puhumiseen ja juomiseen. Siihenkin Morris soveltuu hyvin. Kyseessä on yksi niistä baareista, johon kannattaa yrittää, jos viikonloppuna kaikki muut ovat täynnä. Baari on iso ja syrjässä Kallion ytimestä, joten useimmiten tilaa on. Ja saa kai sieltä jotain ruokaakin, jos on sen tyyppinen ihminen.

Tuoppi: Karhua; 4,50 euroa; 0,5 litraa.

Käytyjen baarien määrä: 12.

morris03

Miesten vessassa on ohjeet hyvästä käytökesstä. Ilmeisesti Morrisissa ei käy sivistyneitä ihmisiä.

Miesten vessassa on ohjeet hyvästä käytökesstä. Ilmeisesti Morrisissa ei käy sivistyneitä ihmisiä.

Radiosta Relaxiniin

Soiko missään Kallion baarissa Radio Helsinki? Saimme toimeksiannon viedä noita pyöreitä tarroja sellaisiin paikkoihin.

Soiko missään Kallion baarissa Radio Helsinki? Saimme toimeksiannon viedä noita pyöreitä tarroja sellaisiin paikkoihin.

Viime torstaina saimme Facebookissa vähän yllättävän viestin. Siinä kysyttiin, tulisimmeko Radio Helsingin Hesa o ygöne -ohjelmaan keskustelemaan blogista, kaljanjuonnista ja Kalliosta. Pitkään ei tarvinnut miettiä vastausta; uudistunut Radio Helsinki on ollut meillä päällä käytännössä joka aamu, päivä ja ilta. Edu Kehäkettusen ja Sacha Remlingin juontama Hesa o ygöne kuuluu lempiohjelmiemme joukkoon, sen edelle menee käytännössä vain sunnuntai-iltaisin lähetettävä Iskelmäiltama.

Maanantaina olimmekin ohjelmassa. Puhuttiin mm. pämppäysidoleista, lempijuomista (kossuvissy ja munkkipossu), parisuhdeblogeista ja muusta aiheeseen liittyvästä. Laulettiin Baarikärpästä. Hauskaa oli, Edu ja Sacha ovat erittäin viihdyttäviä tyyppejä. (Katsokaa Youtubesta Moontv:n festariraportit. Klassikkokamaa. Ja hyvä argumentti sen puolesta, ettei ikinä kannata olla televisiokameran edessä festareilla.)

Pojat halusivat tsempata/ruoskia meitä kovempaan suoritukseen: Enemmän kaljaa! Enemmän baareja! Enemmän kaljaa! Menimmekin suoraan radiosta Relaxiniin.

Parikaljakko Radio Helsingin poseerausseinän edessä. Lllläskit!

Parikaljakko Radio Helsingin poseerausseinän edessä. Lllläskit!

Visiitti vain jäi aika lyhyeksi. Maanantain alkuilta ei ole baareissa yleensä se villein ja Relaxinissakin oli lisäksemme noin neljä ihmistä. Televisiossa pyöri jonkinlainen sahauskilpailu; ilmeisesti ”Farmi” tai joku vastaava? Relaxin on loppuviikosta ja yömyöhään yleensä aika menomesta. Nyt menoon viittasi lähinnä kauhea dubstep-henkinen musiikki, joka ei toimi koskaan ja vielä vähemmän tyhjässä baarissa.

Aikoinaan Relaxinin paikalla oli Kola (lyhyen aikaa myös Hola) nimellä toiminut kahvilahenkinen baari. Siihen aikaan yksi trendikkäimmän oloisista paikoista Kallion alueella, jonkinlainen proto-Siltanen ehkäpä. Kalja oli kallista, joten kävin paikassa ehkä kerran tai kahdesti. Sittemmin omistaja vaihtui, nimi vaihtui nykyiseksi, ja kaljan hinta laski – paljon. Kahden ja puolen euron tuoppi houkutteli kaikenlaista porukkaa, ja ainakin jossain vaiheessa asiakaskunta oli hyvin, no, nipahtanutta. Jengi oli varsinkin viikonloppuisin hyvin sekaisin.

Relaxinin alkuaikoina kävin minäkin täällä aika paljon, mutta jossain vaiheessa sekavuuteen kyllästyi. Eniten vaikuttivat ehkä ne pari kolme todella surkeaa ja sekavaa tappelua, jotka piti baarin edessä ehkäistä menemällä väliin. (Jostain syystä molemmissa tappelun osapuolet olivat ”pari nuorta aggressiivista miestä” vs. ”erittäin, erittäin humalainen keski-ikäinen tai vanhempi mies”.) Absurdein tilanne oli varmaankin se, jossa kaksi nuorta mimmiä istui tietämättään varattuun pöytään ja takaisin paikalleen pyrkinyt nainen veti laukustaan tikarin esiin. Siis tikarin, ei mitään veitseä. Aika äkkiä mimmit poistuivat paikalta ja aika äkkiä omalta porukalta katosivat kaljahalut. Tai no, siirryttiin varmaankin vain toiseen baariin.

Näiden kokemusten jälkeen ei ole tullut Relaxinissa hirveästi käytyä. Ehkä voisi useamminkin. Päiväsaikaan, alkuillasta ja/tai alkuviikosta Relaxin on näköjään hyvä paikka juoda pari tuoppia ja vaikka katsoa televisiota tai lukea päivän lehdet. Musiikkivalikoimat on silti ihan perseestä.

Huom: Relaxin on näitä baareja, jotka vaikuttavat halvemmilta kuin ovat. Nollanelonen kolmostuoppi maksaa vain 3,30 euroa, mikä tarkoittaa oikean eli puolen litran tuopin hintana 4,125 euroa. Ei siis erityisen edullinen.

Tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 3,30 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 4.

Radioesiintymisemme voi käydä kuuntelemassa Radio Helsingin sivuilta.

relaxinissa

Hyvän baarin tunnistaa ns. nistivaloista wc-tiloissa. Ja autenttisesta tiiliseinästä!