Jaa, mitäs sitä Sidewaysissa joisi? Eli olutopas festareille

Oluenmaistelua kuvankauniissa Dallapénpuistossa.

Festareilla juopuessa käteen ilmestyy usein lurppana muovituoppi, joka täytetään ylihintaisella peruslagerilla. Nyttemmin useimmilla festareilla myydään olut tölkeissä – ja nekin ovat helvetin ylihintaisia. Tokihan niistä pantin saa takaisin, mutta silti tulee kusetettu olo, kun maksaa puolen litran tölkistä peruslirua yhdeksän euroa ja saa tyhjästä tölkistä takaisin lohduttoman kolikon.

Noh. Koska elämme aikaa, jona kauppaketjuillakin on omat IPA-oluensa, on muovituoppien synkkyys väistymässä festareillakin. Helsingissä 17.-18. päivä kesäkuuta vietettävillä Sideways-festareilla (lausun aina kuten kirjoitetaan; ajattelen terveyssiteitä) tarjolla on muutamaakin erikoisolutta, joita voi nauttia ihan alkuperäispakkauksissa.

Meidän oli tässä tarkoitus arvioida Sidewaysissä tarjolla olevia oluita vähän niin kuin vinkkinä festarikävijöille, että juokaapa tätä tai tuota, mutta koska Sideways on melkeinpä loppuunmyyty, päädyimme tekemään yleishyödyllisemmän ohjeistuksen festarijuomiseen. Tehkää hyvin ja nauttikaa.

Oodi ilolle.

Festareiden peruskaava ja mitä kaljaa juoda missäkin välissä:

Kalja #1: Stallhagen Honungsöl. Täydellinen kesäolut. Hunaja maistuu riittävästi, mutta ei liikaa. Parhaimmillaan Stallhagenin panimoravintolan terassilla nautittuna, mutta toimii erittäin hyvin myös kesäfestareiden ensimmäisenä juomana. Yhden tai korkeintaan kahden jälkeen tekee jo mieli vaihtaa seuraavaan, koska jotenkin se vaivihkainen hunajaisuus alkaa olla ylitsepääsemätön toisen pullollisen alkukulauksilla.

Kalja #2: Stallhagen Provinssi IPL. Lähes täydellinen kesäfestarikalja. Erikoista, koska Provinssi onkin eniten festareiden kiinnostavuusasteikon ”en mene enää ikinä” -päästä. Kerran olin ja silloin oli yöllä pakkasta. Pääesiintyjät on aina jotain Nightwish/Lauri Tähkä -osastoa. Mutta olut on siis hyvää. Yhdistyy helppo juotavuus ja kuitenkin vähän pistävämpi, raikkaan greippinen makumaailma. Näitä kannattaa juoda niin kauan kunnes maku alkaa liikaa toistaa itseään. Eli varmaan joku 4-6 kpl.

Kalja #3: Polar Monkeys Blue Collar Amber Lager on Hartwallin panimon (markkinointisosaston) vastaus craft olut -muodin aallokkoon. Kaikesta juomassa (juomissa) huomaa, että nyt on ison panimon tavaraa pullossa: hauska pakkaus, lystikäs nimi ja erikoisemmat etiketit, jotka kätkevät sisuksiinsa aavistuksen keskimääräistä lageria parempaa olutta. Siinä missä pienempi peruspanimo luottaa panennan taitoon, on suuremmalla panimolla varaa iskeä brändäykseen enemmän kahisevaa. Jokin tempuista osunee päihtyneeseen asiakkaaseen, ja myyntiä syntyy. Tätä voisi kitata hyvillä mielin ja märin ikenin koko päivän. Jos liki kymmenen euron peruskaljatölkki ei kiinnosta ja olet aikeissa juoda festareilla mielesi iloksi vain muutaman, on tämä oluesi. Juotavuus n. 3-4 kpl.

Kalja #4: Aussi Ossi. Teerenpelin kaljan nimi tulee siitä, että tähän on käytetty australialaista humalaa. Mikä erottaa australialaisen humalan amerikkalaisesta (tai mitä näihin nyt yleensä käytetään)? Jäi mysteeriksi. Bisse on kuitenkin oikein kelpo ja taas sitä samaa ”sopii kesäpäivään kuin kalsareihin piilotettu minttuviinapullo festareille”-sarjaa. Olut kuin Tuplapotin pelaaminen: löytyy hedelmää ja katkeruutta. Prosentit on kuitenkin maltilliset 4,5, eli uskaltaa juoda taas sen 4-6, vaikka mausta voisikin kuvitella että juo ”rankempaa tavaraa”.

Kalja #5: Polar Monkeys Silverback Strong Ale. Tämä tullee korkattua siinä vaiheessa, kun on juonut koko festaripäivän noita hedelmäisempiä oluita ja alkaa tuntua, ettei tavallinen kalja nouse päähän enää. Virhe valinta. Tummaa, 6,5-vahvuista olutta ei pitäisi juoda oikeastaan koskaan, kaikkein vähiten keskellä kesäistä asfalttikenttää. Hartwallin mukaan tässä on rusinan vivahteita. Hyi saatana.

Oikeaoppinen kaato takaa kauniin vaahtokukan syntymisen.

Kalja #6: Laiskajaakko Luomu. Tummasta ja vahvemmasta oluesta ei toisaalta kannata hypätä suoraan peruslagereihin tai greippi-ihmeisiin, joten jos on erehtynyt juomaan vaikka edellä mainitun Silverbackin, niin paluuta arkitodellisuuteen voi yrittää Laiskajaakon kanssa. Luomukalja näyttää lasissa melkein kokikselta, mutta maistuu kuitenkin ihan tavalliselle perusbisselle. Tummuus unohtuu varsinkin pullosta juodessa. Hyvä tasoittelukalja ”makuhulluttelun” jälkeen. Arvosteluraadin keskuudessa Laiskajaakkoa kutsuttiin ”porttiteoriaolueksi” – eli jos tämän joisi humputteluillan jälkeisenä päivänä, saattaisi maistua piakkoin toinenkin ja kohta irtoaisi Macarena tai löytäisi itsensä teltta-alueelta, vaikka festarit on Helsingin kantakaupungissa.

Kalja #7: Ruisripa elikkäs hauskasti myös Ruis rIPA. Nimensä ja ilmestyksensä puolesta Ruisripa pelotti eniten. Ripan etiketissäkin on sellainen tomoffinlandihtava koppakotsa, joten nimen ja kaiken rukiisen pelottavuutensa puolesta odotimme makuelämyksen olevan jonkinlainen aggressiivinen perseraiskaus makuhermoille ja psyykelle. Ripa oli kuitenkin yllättävän hellä, nallekarhumainen ööli beroccamaisella alkumaulla.

Hellyydestään huolimatta Ripaa ei voi suositella ryypätyn viikonlopun sunnuntain ensimmäiseksi olueksi. Ripa hulahtanee kurkusta alas eräänlaisena välijuomana, kun ensin on käyty katsomassa jotakin raikasta fiilistelyä vaativaa ja seuraavaksi olisi tyrkyllä jotain roisia räppiä tai päkiöihin sattuvaa punkkia, joka vaatii jonkinlaista ajatusmaailman maadoittamista. Jos on sellaisia ihmisiä, jotka osaavat nauttia vain yhden oluen, voisi Ripa olla sinulle hyvä tuttavuus. Ruisripa on myös nimenä sellainen, että tästä kuulkaa saa jutunjuurta festariheilojen kera. Perseraiskaus-mielikuvaa saa käyttää iskurepliikissä, joskaan se ei välttämättä ihan jokaiseen heilaan uppoa (”hehheh tuleeks sullaki mieleen tästäs Ripasta sellane perseraiskaus mitä?”). Juotavuus 1-2 kpl.

Kalja #8: Tässä vaiheessa ei ole enää mitään väliä mitä juo. Jatkoilla puolitutun kaverin luona jääkaapista löytyy yksi Stallhagen Pale Ale, jonka asunnon omistaja on tuonut laivareissulta maihin, kun tax freestä ostettu tuplapukki on vienyt mielenkiinnon pullo-oluista. Vitun ruma etiketti, jokin outo oolantilaisversio Lapin kullan vanhasta kliseemaisemasta, on tarkoittanut sitä että tämä pullo on jäänyt jääkapin perukoille. Maistuu makealta ja vähän liian tuhdilta perjantain ja lauantain väliseen yöhön, kun huomennakin pitäisi vielä jaksaa, mutta hyvin menee alas, kun Sata salamaa tulee stereoista ja tuntuu siltä että nuoruus ei pääty koskaan. Mutta kyllä se päättyy – maanantaina.

Kalja #9/#1: Stallhagen Honungsöl. Taas mennään saatana.

Kylmälaukku ja (muovi)lasit käytössä kuin hienommallakin piknikillä.

Tämä postaus on tehty yhteistyössä Sideways-festareiden kanssa. Tai siis he juottivat meille näitä kaikkia, tarjosivat sipsipussin pohjat ja antoivat liput festareille. Tämä ei ole vaikuttanut makuarvioihin. Koska emmehän me oikein osaa oluen mausta mitään sanoa. Me vain juomme sitä. 

Efesiin, Efekseen, Efeehen

* ei ole

Helsinginkadun alkupäässä, Leijonapizzakebabin (vaimikäseonkaan) vieressä, on pari vuotta ollut tyhjä liiketila. Tai eihän se tyhjä ole ollut, vaan ikkunasta sisään tiiraava utelias ohikulkija on saattanut nähdä viimeiseen päälle sisustettuun baariin. Jääkaapit ovat olleet käynnissä, terävät tiskin takana hyllyssä.

Cafe Efes Bar on seissyt tyhjillään Helsinginkatu kakkosessa pidempään kuin tämä blogi on ollut olemassa. Siksi onkin sopivaa, että kun nyt palaamme tauolta, on Efes ensimmäinen paikka, jossa käymme.

Harmi, että baarin nimikkojuoma, turkkilainen Efes, on ihan hirveän makuista.

Mehän emme hirveästi mitään oluenmaistelusta ymmärrä, mutta viisaammat asianharrastajat ovat onneksi Efestä joutuneet juomaan. He vahvistavat meidän maallikkomielipiteemme. Netti on nimittäin väärällään tämäntyyppisiä lausuntoja:
”Jälkimakua ei käytännössä ole lainkaan, mikä ei ole välttämättä huono asia oluen maku huomioiden.” [1]
”Nesteenä arvosteltuna: märkää. Oluena arvosteltuna: keskinkertainen, jopa huono.” [2]

Helppo allekirjoittaa. Periaatteessa Efes on kai Turkin kaljalahja maailmalle, mutta niin kuin tämän tittelin haltijat aina (Karjala, Fosters, Budweiser, Saku), olisi vienti ollut syytä jättää tekemättä. Nyt tulee lähinnä paha mieli Turkin ja turkkilaisten puolesta. Tätäkö ne juo? Sääliksi käy.

Onneksi Efeksessä (Efeessä? Efehessä?) Efes tarjoillaan pakastinkylmässä tuopissa. Kylmyys taittaa kaljan makua mauttomampaan suuntaan, mikä on näiden peruskusien kanssa aina vain hyvä juttu. Niin myös Efehen kanssa. Mutta kun tuoppi sulaa ja kalja lämpenee, paljastuu ”Välimeren ykköskaljan” todellinen luonne. Makea ja jotenkin maissinen maku pakottaa melkeinpä jättämään tuopin kesken. Siitä tulee uudelleen paha mieli.

Muutakin kaljaa Efeksestä toki saa, mutta kyllä minä Pirkka-nimisessä paikassakin joisin Pirkkaa, enkä Karjalaa. Sitä paitsi Efes on baarin halvin tuoppi, 5 euroa isosta.

Paikkana Efes on ihan ok. Tilat on melko kahvilamaiset ja baaritiskistä tulee mieleen lähinnä pizzerian tilausluukku. Ei siis mikään design-ihme, mutta ei toisaalta milläänlailla epämiellyttävä sisustus. Neutraali. Paljon parempi kuin kaljan maku. Baarista on hyvät näkymät Hesarin alkupäähän, mutta valitettavasti suoraan Piritorille ei Efeksen ikkunoista näe. Siitä Leijonakuningaskebabpitsasta on varmaan hyvä tiirailla tapahtumien keskipisteeseen.

Efekselle soisi menestystä, sillä kahden vuoden odottelu baarin avaamiseksi on varmasti koetellut (mukavalta vaikuttavan) omistajan hermoja ja pankkitiliä. Harmi, että nimikko-olut on niin huonosti valittu. Varsinkin, kun Turkissa on parempikin vaihtoehto.

Jos baari piti turkkilaisen oluen mukaan nimetä, miksei sitä nimetty Peraksi:

Puoli vuotta myöhemmin

Olemme näemmä kirjoittaneet tänne viimeksi marraskuussa. Tuolloin takanamme oli messevähkö ja varsin onnistunut Mäkelänkadun baarikierros ja kenties sen onnistuneessa jälkihuumassa sitten tuli ryhdyttyä laiskaksi.

Noh, nyt olemme kuitenkin ryhdistäytyneet. Kannattaa olla varpaillaan, näin kesän alussa on tulossa jotain melko yllättävääkin.

Puolessa vuodessa paljon on ehtinyt tapahtua Kalliossa. Esimerkiksi:

• Helsinginkadun pyöräkaistat on otettu käyttöön, big up!
• Ravintola Tenho avasi ovensa. Kuulemma hyvä!
• Helsinginkadun alkupäässä pitkään kummastuttanut mystinen Efes-baari sai myös ovensa auki kahden vuoden paperisodan ja erinäisen säädön jälkeen.
• Kalliolainen klassikko Bullman meni kiinni ja aukesi uudessa omistuksessa puheiden mukaan melko vesitettynä versiona.
• Samoin Brewster  ihmisoikeusrikoksiin kaatuneen Prankkarin tilalle
• Breezeri on mennyt kiinni, rest in piss. Ei jää ikävä.
• Kultapalmu on remontissa, samoin Flemari 21.
• Citizen-teltta on purettu Piritorilta. Joku yksinäinen Kallio-liikkeen edustaja sitä kai vieläkin kaipaa.
• HSL:n kaupunkipyöriä on ilmestynyt joka kulmalle; yhtään ei ole vielä naarattu Tokoinrannasta.

Ja niin. Tuli myös naitua – menimme naimisiin perjantaina, 13.toukokuuta.

Kuvamme otti mahtava Marko Niemelä.

Mäkelänkadun baarikierros

Baarikierros (tai pubiraahautuminen, kuten Lontoossa sanotaan) on hieno laji. Se on taidetta, se on urheilua, se on kaikkea siltä väliltä. Joskus kierros on spontaani, joskus taas tarkkaan etukäteissuunniteltu. Molemmilla tyyleillä voi saada aikaan erittäin voimakkaita kokemuksia.

Ystävämme järjesti viime lauantaina synttärit mahtavalla konseptilla: kävisimme illan aikana kaikissa baareissa Mustan Härän ja Stadin tähden välissä Mäkelänkadulla. Tällä kilometrin mittaisella pätkällä baareja on yhteensä kahdeksan.

1. Musta Härkä. Oli erittäin outoa olla ”keskellä päivää” (viiden, kuuden aikaan) Härässä. Yleensä ovi on kutsuvasti auki ja sen edessä vähemmän kutsuvasti portieeri. Nyt ovea ei meinannut edes löytää. Baarissa oli täysin tyhjää, mitä nyt tiskillä istui pari keski-ikäistä äijää, joista toinen mietti, että onpa täällä hiljaista. Perätilassa (hehe) istui ihmisiä syömässä. Kuka tulee Mustaan Härkään syömään. Näyttivät perheiltä, oli mummoja ja muita. Päiväsaikaan Härässä ei ole karaokea, se alkaa vasta kahdeksalta. Televisiosta Sauli Niinistön haastattelu ja Pariisin tapahtumat. Onneksi ei ääniä. Kuulemma edellisenä iltana tanssilattialla, DJ-pöydän takana, myös Pariisin uutiset. Todellinen tunnelmannostattaja. Yhden nopean juoman jälkeen oli pakko poistua seuraavaan. Vaikea suositella, paitsi puolenyön jälkeen. Päivällä 1/5, illalla 5/5.

2. Don Alberto My Way. Tässä on Helsingin siistein baarin nimi – ja ehkä epäsiistein baari. Tai ainakin sen oloinen. Jotenkin aina outo fiilis astua paikkaan, jonka ikkunoista ei oikein näe sisään. Muita asiakkaita kaksi tai kolme. Televisiossa formuloiden aika-ajot, äänet päällä. Oven vieressä istui humalainen nainen, bailasi jotain biisiä istualtaan ja moikkasi kaikki, kun lähdemme tästäkin baarista melko nopeasti seuraavaan. 2/5.

3. Morris. Uusi paikka. Vaikea sanoa, onko tämä nyt se sama Morris kuin ennen Hämeentiellä. Työntekijät eivät ainakaan tällä kertaa olleet samoja. Uusi Morris on helvetin iso ja avara. Baarista löytyy jopa kaksi biljardipöytää. Ja todella monta televisiota, joista jokaisessa joku megapaska ohjelma, kuten baariklassikko Hauskat kotivideot. Tuli mieleen paska amerikkalainen baari (eri tavalla kuin Hämeentien Morriksesta) tai niin kuin ystävämme Danielle sanoi: Ihan niin kuin joku huono lentokenttäbaari. 1/5.

4. The Beach. Jos Morris on huono amerikkalainen baari, on The Beach sitä vastoin siisti amerikkalainen baari. Tulee ihan joku brooklyn tai berska (toim.huom. Berliini) mieleen. Miksi tämä on Vallilassa? Ehkä The Beach on täydellinen esimerkki siitä, miten kantakaupunki leviää kauemmaksi ja kauemmaksi. Baari olisi helppo kuvitella Iso Roballe, tosin pikkaisen fiinimpänä ja siloitellumpana. Nyt sopivan räkäinen. Teemabaareja ei voine koskaan olla liikaa. The Beachissa on viety teema sopivan pitkälle: baaritiski on tikibaarihenkinen katos, flipperikin on Baywatch-flipperi! Flippereitäkin on ylipäätään liian vähän. Ompussa on, onko muualla? Tässä vaiheessa niin teksti kuin baarikierroskin uhkasi ajautua sivuraiteille, sillä The Beach oli ensimmäinen baari, jossa oli pakko juoda toinen kalja. Jos tämä olisi lähempänä kotia (ja ehkä vähän halvempi), tulisi täällä käytyä enemmänkin. 4/5.

5. Sture Jazz Bar. Jatsiklassikko on jonkinlaisessa puoliremontissa. Kierroksen ensimmäinen baari, johon emme meinanneet mahtua sisään, ja kun saimme kymmenhenkisen seurueemme pöytään mahdutettua, uhkasimme suututtaa paikalliset. Sori, ei me teille puhuttu. Jotenkin tunnelma oli hukassa, ehkä johtuen kasvavasta humalatilasta ja suuresta seurueesta. Sture Jazz Bar on pienelle (1-4) porukalle ja ehkä arki- tai sunnuntaikaljoihin paremmin sopiva baari. Pettymys oli suuri, kun kajareista ei kuulunutkaan jazzia vaan jotain perusmusaa. Pakko antaa 3/5.

6. Pub Magneetti. Harmi, ettei Magneetti ole kalliossa. Kyseessä on nimittäin Helsingin paras baari, jonka omistaa Helsingin paras baarimikko (moro, Mats!). Musiikki on aina todella hyvää, tunnelma on kohdallaan ja palvelu kaupungin parasta. Ylisanoja ei ole tarpeeksi. Täällä tuli käytyä aikanaan todella paljon, kun pari ystävää asui samassa talossa. Teimme Magneetin yksivuotissynttäreiden kunniaksi merkkipäivää juhlistavat paidat, yksi tovereistamme jopa spreijasi tekemämme logon selkäänsä. Baarin ainoa vika on se, että tilaa on vähän. Meillä kävi kuitenkin mieletön tuuri, sillä yläpöytä vapautui juuri, kun tulimme paikkaan sisään. Pisteitä asteikon räjäyttävät 6/5.

7. Backas Bar. Kadun toiseksi paras baari ja ainoa, joka on eri puolella katua kuin muut. Erittäin viihtyisä, vaikka onkin käytännössä vain yksi iso huone, jonka keskellä on biljardipöytä. Pelaaminen on muuten ilmaista. Tännekin mahduimme vain ihmeen kaupalla (kello alkoi olla jo melko paljon), tosin jouduimme jakautumaan kolmeen eri pöytään. Kerroin jollekulle satunnaisjututtajalle, että olemme Mäkelänkadun baarikierroksella. Kommentti: ”Aika rajuu!” Olihan se. 4/5.

8. Stadin tähti. Städäri. Kallion laidan yökerho, jossa on tullut käytyä enemmän tai vähemmän satunnaissäännöllisesti jatkamassa viikonloppujuhlintaa kohta kai yhdeksän vuoden ajan. Mennyt viimeaikoina turhan kalliiksi (sisäänpääsy kai kahdeksan euroa?), joten hintatietoiset ovat vaihtaneet jatkopaikaksi Mustan Härän. Städäri on silti ihan pätevä valinta edelleen. Bailausta voi tehdä välittämättä siitä, miltä näyttää tai kuulostaa. Tanssilattialla voi saavuttaa täydellisen hikoiluvapautumisen rankan kierroksen päätteeksi. Arvosana ∞/5.

Städärissä tuli taas viihdyttyä lähemmäksi pilkkua ja sen jälkeen hoiputtua Mäkelänkadun päähän, josta matka jatkui Hämeentietä pitkin kotiin. Jos on ollut baarissa kuudesta neljään, on ansainnut falafelit. Onneksi kotikorttelista saa riittävän hyvää.

Mäkelänkadun baarikierros: 5/5.

Vihdoin viimein Kombossa ja Solmussa

Vietimme lauantaina kliseistä treffi-iltaa eli kävimme syömässä ja juomassa tavallista paremmin (lue: myös kalliimmin). Tällä kertaa se tarkoitti Kurvin ympäristössä pyörimistä. Molemmat kohteet olivat jo pitkään olleet tähtäimissämme, mutta pääsimme vasta nyt paikalle. Solmu-baari avasi ovensa jo heinäkuussa ja Kombo winebar & kitchen on ollut Kurvissa piilossa jo parikin vuotta.

Kävimme luonnollisesti ensin juomassa ja sitten syömässä, mutta koska emme osaa kirjoittaa ruoasta, pohditaan Komboa lyhyesti ensin.

Tuomio: järkyttävän hyvä. Oikeastaan muuta ei tarvitsi edes sanoa.

Syödään ensin, kuvataan sitten.

No jos nyt pari sanaa kuitenkin. Huh huh. Harvoin tulee ruoan suhteen sellaisia erityiskokemuksia, mutta tällä kertaa tuli. Melkein jokaisesta kahdeksasta eri asiasta, jota lautaselle oli pantu. Erityismaininta marinoiduille herkkusienille. Ja tapenadelle. Ja munakoisoille. Ja…. Niin, käytännössä kaikille.

Hintakaan ei ole erityisen paha laatuun nähden, pulittamaan joutuu 18 euroa isosta tapas-lautasesta, jonka saa omien mieltymystensä tai rajoitustensa mukaan. Vegaaninen ja gluteeniton onnistui mukisematta. Tarjoilukin oli erittäin ystävällistä ja salamannopeaa.

Kombo oli alunperin Kallion baarit -listallammekin, koska, no, nimessä sanotaan bar. Mikään baaribaari kyseessä ei kuitenkaan ole, vaan ihan täysverisestä ravintolasta. Vähän näytti siltä, että pöytävarauskin on paikallaan.

Viinibaariudesta huolimatta bisseä on tarjolla myös. Hanaa ei tosin taida löytyä, mutta Pyynikin käsityöläispanimolta on joitain oluita. Hinta taisi olla reilut 6 euroa per pullo eli ihan perustasolla näiden suomalaitsen pikkukaljojen suhteen.

Mutta kannattaa ottaa sitä viiniä. Meidän juomamme pullo oli parasta viiniä, jota olemme pitkään aikaan tai ehkä koskaan, juoneet. Ja meistä toinenhan on pitänyt laatuviineihin keskittyvää blogiakin.

Keskieurooppalainen tapakulttuuri vaatii alkujuoman ennen illallista.

Komboa ennen kävimme siis Solmussa ”drinksuilla”. Siis kaljalla. Solmu on Vaasankadun uusin baari, se avattiin heinä-elokuun taitteessa tiloihin, joissa oli ennen Levykauppa Äx (joka on siirtynyt jonkun metrin verran Piritoria päin) ja joku toimisto, kertoo City-lehti. Tilanne on harvinainen Kalliossa: jotakin häviää ja tilalle tulee baari. Edellisen kerran näin kävi kai 5th Street Barin kohdalla. Yleensä (tai ainakin mielikuvissa) kehitys on toiseen suuntaan, baarit muuttuvat kahviloiksi ja muiksi pikkukivoiksi paikoiksi.

City-lehden jutussa baarin perustaja kertoo, että Solmusta on ollut tarkoitus tehdä Vaasankadun ja koko Kallion hienoin/magein baari. En tiennyt, että kukaan enää käyttää sanaa ”magee” (vai jopa ”magea”?), mutta kyllä tavoitteen baarista näkee. Nykybaarityylissähän on kaksi linjaa: saatanan tumma ja helvetin vaalea. Solmu on lähtenyt ensinmainittuun suuntaan. On paljasta tiiliseinää, on mustaa nahkasohvaa ja -nojatuolia, on tummaa puukalustetta.

Tummuus ja ”rouheus” on ajoittain vedetty vähän jopa överiksi. Miksi vessan ovet näyttävät ruostuneelta metallilta? Toisaalta: Miksi vessassa on outo merellinen teema niin kuin kenen tahansa keski-ikäisen kotoilijan kylppärissä? Onneksi fiiniyttä korjaa iso rainbow-saippuapönttö. Ei turhan korea.

Jostain syystä tämä nauratti ääneen.

Isojen ikkunoiden ja tumman sisustuksen yhteissanoma on selvä: täällä on tarkoitus viihtyä korostetun rennosti. Tätä vasten tuntuu hieman oudolta, että pienessä baarissa on kolme isoa telkkaria ja niissä äänet päällä. Nettisivuillakin sanotaan, että Solmussa nähdään ”kaikki tärkeimmät urheilukisat ja ottelut suorana”. Se vähän ahdistaa. Pelkkä iso telkkari pienessä baarissa vie jo kaiken huomion, miksi siihen täytyy yhdistää vielä urheiluselostuskin? Tässä valinnassa Solmu eroaa vahvasti Vaasankadun toisessa päässä olevasta Molotowista, joka on helppo nähdä Solmulle jonkin sortin kilpakumppanina tai hengenheimolaisena.

Toisaalta testi-iltanamme Solmun telkkarista tuli mm-rugbyn finaali, joka on kuulemma maailman suurimpia urheilutapahtumia. Kolmen vartin katselun perusteella rugby on kieltämättä vaikuttava laji: koko ajan tapahtuu jotain ja useimmiten ”jotain” on tylyjä taklauksia. Plus rugby lienee ainoa laji ja Uusi-Seelanti ainoa joukkue, joka tanssii (tai ”tanssii”, kyseessä on vanha maoriperinne haka) kentällä ennen ottelua. Olisin kyllä silti mieluummin katsonut sitäkin ilman ääniä.

Oudosta urheilufiksaatiosta huolimatta Solmu oli pienoinen yllätys. ”Uusi rento baari Vaasankadulla” kuulosta ihan kauhealta (kts. myös uusittu Kustaa Vaasa), mutta Solmu on paljon tätä vaikutelmaa parempi – vaikka lauantai-illan asiakaskunta olikin sitä kliseistä kolmekymppistä partahipsteriä (jostain syystä naisia oli paikalla ehkä kolme, liekö rugbyn vaikutusta vai erikoisbissebaarin vakio-ominaisuus).

Mutta jos altistetaan Solmu samalle testille kuin Kustaa Vaasa, jää Vaasankadun tulokas voiton puolelle. Eli: Jos eksyisi tällaiseen baariin ulkomailla, mikä olisi tuomio. Pakko myöntää, että Solmuun summanmutikassa sattuessa olisi ihan ok fiiliksissä löydöstä. Paikallista kaljaa, rento oleskelufiilis. Ei paineita. Ei toisaalta hirveästi voitettavaakaan, koska ei tällaisella perushyvällä suorittamisella päästä kenenkään lempibaariksi. Joku särmä puuttuu, eikä kaikki maailman tummasävyiset pinnat voi sellaista baariin tuoda. Ehkä vuosien päästä Solmulla on oma maineensa ja vielä selkeämmin oma fiiliksensä. Molotow on hyvä esimerkki baarista, joka on löytänyt oman paikkansa Vaasankadun kaljaloiden joukosta.

Nähtäväksi jää, mikä Solmun identiteetti on. Ensikosketus yllätti varovaisen positiivisesti.

Istumapaikkoja on aika vähän. Me jouduimme peränurkkaan vaikka olimme paikalla puoli kuudelta.

No niin. Sen verran oli sanottavaa itse baarista. Seuraa sekavahko ja ristiriitainen jälkikirjoitus, jota ei ole pakko lukea. Siinä mainitaan gentrifikaatio. Ihan oikeasti, ei ole pakko lukea. Ei ehkä kannatakaan. Solmussa kalja maksaa 4,50. On Lapparia. Iso tuoppi.

Jatketaan.

Solmussa ensimmäisen tuopin ja sitä seuraavan kalliin ulkomaalaisen pienpanimon pullo-oluen jälkeen ajatukset lähtevät vaeltamaan kohti laajempia alueidentiteettikysymyksiä. Pakko kai se on tässä yhteydessä edes sivuta peljättyä ja hankalaa gentrifikaatio-aihetta.

Väistämättä tulee mieleen, ja olen kuullut tällaista pohdintaa muiltakin, että onko Vaasankatu on väärä paikka tällaiselle baarille. Jos Vaasankatua on ”aina” (siis: tietylle porukalle tiettynä aikana) edustanut Kultapalmu, Kalliohovi ja Heinähattu, on Solmu liian pitkä askel ”väärään” suuntaan. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakin.  Ei siinä Kustaa Vaasa -tekstissäkään ollut tarkoitus käyttää ”aitous”-sanaa, mutta sinne se vain lipsahti. En edes huomannut koko asiaa, ennen kuin PIFillä siitä mainittiin. Anteeksi, hävettää.

Solmun ovelta katua ja sen kasvisravintolaa ja taidegalleriaa katsellessa tuli mieleen, että onko Vaasankatu – ja Kallio laajemmin – ohittanut jonkinlaisen käännekohdan. Pisteen, josta ei ole enää paluuta. Aika entinen ei koskaan enää palaa. Tämä on tietysti gentrifikaatiosta puhumisen vaikein paikka: Onko se aina konservatiivista? Eikö muutos olekin elämän ja kaupungin perusasetus? Tai ainakin pitäisi olla? En tiedä. Siksi tästä ei tee ikinä mieli puhua, mutta taas mennään saatana.

Muutaman vuoden päästä voi näyttää siltä, että 2010-luvun puolivälin tienoilla Kallio oli jollain tapaa monipuolisimmillaan. Tämä oli aikaa, jolloin räkälä, hyvä ja edullinen kasvisruokapaikka, taidegalleria ja thaihieromo mahtuivat samalle kadulle vierekkäin. Parin vuoden päästä ensimmäistä ja jälkimmäistä ei välttämättä enää ole. Ehkä tilalle on tullut gastropub ja ”luovan luokan” työhuone. Tai jotain vastaavaa.

Ehkä kyse on taas vain siitä, että on itse kolmekymmentä ja kaikki tuntuu vedenjakajalta. Oli aika ennen tätä ja aika tämän jälkeen. Perkele, tältäkö se ikäkriisi näyttääkin. Aika entinen ei koskaan palaa.

Lyhyen aikavälin nostalgisointi ja romantisointi on nykyisin vielä niin pirun helppoa. Apuna voi käyttää vaikka Googlen karttapalvelua, jonka katunäkymän kuvat Vaasankadulta ovat kuuden vuoden takaa. Vuonna 2009 Vegemesta taisi olla ainoa kasvisruokapaikka ja Hilpeä hauki ainoa olutravintola koko kadulla. Ei ollut Molotowia, ei Solmua, ei uusittua Kustaa Vaasaa, ei Street Gastro Döner Harju Soi Soi Just Vege Tuk tukia. Oli Kallion Kebab ja pari edesmennyttä pitseriaa ja Siima baarin tilalla ravintola Luna Negra, jonka olemassaolon niin minä kuin internetkin on unohtanut täysin.

Paljon on siis muuttunut pelkästään kuudessa vuodessa. Toisaalta silloinkin oli B12, oli Iltakoulu, oli Heinähattu, Apollo ja Ärrä. Jotkin asiat pysyvät paikoillaan. Solmu ei edes vienyt tilaa miltään ”aidommalta” baarilta, vaan pelkästään laajensi kadun tarjontaa. Tuskin sellainen Vaasankadun elämää tai mainetta tappaa, vaikka piirun verran luonnetta muuttaakin. Ja aika entinen ei koskaan palaa.

Solmun tuoppi: Lapin kultaa; 0,5 litraa; 4,50 euroa. Solmu-panimon ale 6,50 ja ipa 6,80 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 66.

Kustaa Vaasa on kuollut

Voi jumalauta. Miksi? Tämä on hirveää.

Mietin pitkään, että jättäisin tämän tekstin noihin kuuteen sanaan. Tuollainen nimittäin oli ajatusketjuni, kun vietimme viime lauantaina noin 15 minuuttia uusitussa Kustaa Vaasassa.

Paikka on remontin myötä kustu täysin.

Lokakuussa 2014 Kustaa Vaasa meni kiinni, koska koko talo meni remonttiin. Kävimme silloin heittämässä Kusivaasille hyvästit ja jäimme odottamaan remontin valmistumista.

Koko tila on rakennettu uusiksi, vaikka vanhan Kustun tunnistaakin pohjaratkaisusta. Tiski on siellä missä ennenkin, samoin vessat. Se tiskin viereinen kulmapöytäkin on suurinpiirtein samanlainen.

Kaikki muu onkin muuttunut. Käsittämättömään suuntaan. Yleisilme on jostain syystä valkoisen ja oranssin yhdistelmä. Keittiön teräspinnat hohtavat avonaisen baaritiskin takaa pitkälle saliin. Seinille ja kattoon on kiinnitetty eurolavoja, jotka näyttävät siltä, ettei niitä ole ikinä käytetty. Ehkä ne on vartavasten sisustuskäyttöön tehtyjä design-eurolavoja. Se sopisi kuvioon. Kaikki salin pöydät ja tuolit ovat korkeita, joten tuolilla istuu kuin syöttöjakkaralla. Seinänvierustan loosissa istuessa tulee sellainen olo, että täällä ei saa olla kauaa.

(Kuvia voi käydä katsomassa instagramista tagilla #kustaavaasa. Tästä saa melko hyvän käsityksen uudesta tilasta. Paitsi että oikeasti se näyttää rumemmalta.)

Koko paikasta tulee itse asiassa sellainen fiilis, että istuu jonkin olevinaan trendikkään ravintolan ”loungessa” odottamassa, että pääsee syömään. Mutta ei, ei täältä pääse mihinkään. Paitsi onneksi pois.

Onpa mukavaa. Kuvassa myös surullisenkuuluisia eurolava.

Niin, periaatteessahan Kustaa Vaasassa istutaan ravintolan loungessa. Nykyään sieltä saa nimittäin ruokaakin. Ja minkälaista! Onko ÄIJJEMPÄÄ listaa nähty edes ABC:llä? Ajatteliko kukaan vanhassa Kustaa Vaasassa, että saisipa täältä 15 euroa maksavat lohipullat? Tai ylipäätään Vaasankadulla. Tai missään.

Kallion, tai vähintään Vaasankadun aidoimmasta, välittömimmästä, rennoimmasta paikasta on tullut ehkä koko Kallion paskin. Yhden käyntikerran perusteella en keksi yhtään syytä, jonka takia tulla uusittuun Kustaa Vaasaan takaisin. Vanhassa Kusivaasissa niitä oli lukuisia.

Se on ymmärrettävää, että remontin myötä paikan henki muuttuu. Uusia suuntia haetaan ja kaikenlaista kokeillaan. Mutta harvoin paikassa onnistutaan tekemään lähes sataprosenttinen tason alennus. Pari melkein positiivista asiaa uuteen Kustaa Vaasaan kuitenkin liittyy:

1. Vessassa kehtaa käydä paskalla, mutta sekin lähinnä hävettää. Ennen ei olisi uskaltanut – ja hyvä niin.
2. Kalja ei ole ihan niin kallista kuin olisi odottanut. Tuopin hinta on noussut maltilliset 30 senttiä, mikä on melko normaali vuosikorotus. Toisaalta: 0,4 litraisen tuopin myyminen hintaan 4,20 tarkoittaa oikean ison tuopin hinnaksi 5,25 euroa. Eli onhan se nyt ihan helvetisti, Kalliossa.

Hyvä mittari baarin viihtyvyydelle on seuraavanlainen: Jos sattuisit baariin vieraalla paikkakunnalla (ulkomailla tai kotimaassa) ilman mitään ennakkotietämystä, kiittelisitkö itseäsi valinnasta?

Uusittu Kustaa Vaasa epäonnistuu tässä testissä täydellisesti. Jos jossain Seinäjoella tai Münchenissä eksyisi tällaiseen baariin, sitä joisi kaljansa mahdollisimman nopeasti ja lähtisi etsimään seuraavaa paikkaa. Ja koko ajan vituttaisi. Niin kuin nytkin kävi.

Kustaa Vaasa saa meiltä tylyn tuomion: eipä tarvitse käydä enää koskaan uudelleen.

Se on sääli, koska vanha Kustu oli Vaasankadun parhaimmistoa. Kuten sanottua, kävimme viimeksi Kustaa Vaasassa juuri ennen remonttia. Kirjoitin miestenvessasta ottamani kuvan alle ”Tätä ei tule ikävä.”

Olin väärässä.

RIP Kustaa Vaasa. Oli hauska tuntea.

Tuoppi: 4,20 euroa; 0,4 litraa; Sandelsia.

Käytyjen baarien määrä: 65.

Viimeiset pari kaljaa Kustaa Vaasassa? Siltä näyttää.

Pari hauiskääntöä Sabassa

Fitness ja fitness ja fitness. Fitness myy lehtiä ja myy kananmunia ja banaaneja ja kaikenlaisia vaikka millä kyllästettyjä mukaruokaisia etäisesti suklaalta maistuvia epäpatukoita. Ihmiset kulkevat kaduilla urheilulenkkareissa ja juoksutrikoissa*, koska ollaan kiireisiä ja eletään terveellisesti.

No. Me kävimme tekemässä muutamia hauiskääntöjä Sabassa. Saban mehevän kokoisen ja tuhdin lasisen litran tuopin juominen kun käy ihan hauistreenistä.

View this post on Instagram

A post shared by anni saastamoinen (@saastis)

 

Saba on outo paikka. Se on paitsi Alankomaihin kuuluva saari Karibianmerellä, myös pizzaa, kebabia ja intialaista ruokaa myyvä ravintolamainen baarintapainen Helsingin Hämeentiellä. Karibianmerellä sijaitsevassa saaressa lienee outoa se, että se on osa Alankomaita. Hämeentien Sabassa outoa on ehkä kolme asiaa:

1. Olut on halpaa. Hämmentävän halpaa.
2. Saman paikan omistajat omistavat myös Hämeentiellä sijaitsevan Punk shopin. Sabassa on kaksi korttimaksupäätettä, joista toinen tulostaa kuitin Punk shopin nimellä, toinen Saban nimellä. Joku asiakas oli tästä kuulemma joskus mennyt ihan paskaksi.
3. Onko tämä nyt ravintola vai baari? Yleensä paikan statuksen pystyy päättelemään siitä, onko asiakkailla edessään edessään tuopit vai lautaset, mutta täällä se on jotenkin mahdotonta. Usein on molempia, mutta toisinaan vain tuoppeja. Joskus vain ruokaa. Mitä tästä nyt ajattelisi.

Syy, miksi tekisi mieli sanoa Sabaa baariksi, on olut. Sen hinta ja tuopin koko. Nöyristelemätön litran tuoppi kultaista mallasjuomaa maksaa ilta-aikaan alle vitosen. ”Alle vitosen” on tässä yhteydessä kyllä häpeilemättömän Simo Vaatehuoneelta moro -henkistä kuluttajan kusetusta, sillä hintahan on vain sentin vaille viisi euroa. No, sentti sinne tänne (that’s what she said -vitsi tähän) elikkäs 4,99 euroa.

Litran tuopin juominen on oma taiteenlajinsa, sillä liian leppoisasti juotuna olut ehtii väljähtyä. Rivakka tahti mahdollistaa nautinnollisen oluttuokion, sillä harvempi nauttii väljähtyneestä ja lämpimästä mallasjuomasta.

Puolen litran tuoppi litran tuoppien rinnalla. Miksi enää koskaan ostaisin puolen litran tuoppia? Katso nyt sitä. Nolo.

Houkuttiko meidät Sabaan pariinkin otteeseen mahtipontinen litran tuoppi, vaiko bloggaajan väkevä vakaumus välittää lukijoilleen paras mahdollinen mielikuva – en tiedä. Muutamaan kertaan tuli Sabassa käytyä, minkä myötä asiakaskunnan koostumuskin muotoutui mielissämme aika selkeäksi. Paljon nuoria. Jopa niin nuoria, että itsensä näin kolmekymppisyyden kynnyksellä tunsi jo hyvinkin vanhaksi.

Yhtenä iltana viereisen pöydän seurueeseen kuului muutama nuori mies ja pari nuorta naista. Noin kello 20.30 lokakuisena iltana aurinkolasit päässään Sabasta poistunut mies huusi lähtiessään naiselleen muutaman litran tuopin kumottuaan. Nainen jäi pöytään nyyhkimään muiden seurueen jäsenten kanssa.

Pakko jotenkin siitä kaikesta mulkkuudesta huolimatta ihastella sitä nuoren miehen omistajan elkein paikalta poistumista: aurinkolasit, mies hei. Lokakuussa. Illalla.

Saban WC-pönttö toivottaa urean tervetulleeksi.

Toisena iltana viereiseen pöytään pölähti todella nuorten miesten (voisi kai puhua jopa pojista) ryhmittymä, joiden keskustelu oli niin kliseisen taidelukiolaista, että hampaita vihloi. Samaisena iltana nuorten miesten lähdettyä paikalle saapui pari keski-ikäistä miestä, jotka olivat selkeästi tulleet Sabaan varta vasten Suomi-Romania-jalkapallopeliä katsoakseen.

Sabassa on myös ystävällinen palvelu. Kaljamme meille tarjoillut mieshenkilö veloitti korttiostomme ja kertoi pienen anekdootin henkilöstä, joka oli joskus ottanut poliisiin yhteyttä huomattuaan nettipankissa mystisen Punk shopin veloittaneen hänen tiliään. Lopulta selvisi, että Sabassa oli käytetty Punk shopin nimissä ollutta maksupäätettä.

Onneksi ei ole itse tullut koskaan krapulaspäissään soiteltua poliisille.

Maailma näyttää paremmalta paikalta litran tuopin pohjan läpi katsottuna.

*Tunnustan käyneeni kolme kertaa elämässäni baarissa urheilutrikoissa. Jokaisella kerralla syy näennäiseen sporttisuuteeni on ollut se, että olen tullut suoraan treeneistä. Ei edes hävetä. Olen haissut sen verran pahalta, että kukaan ei ole luullutkaan minun olevan trendikäs CITYSPORTTARI vaan ihan ehta hikiputte. 

Tuoppi: Lapin kultaa 0,5 l; 2,99 euroa. Kallion halvin! 1 l; 3,99 euroa, paitsi kello 15:00 jälkeen 4,99 euroa. Halvin litrahinta!

Pari kaljaa Saimaalla

Viime viikko meni pääasiassa Savonlinnassa. Vahvat suositukset Panimoravintola Huvilalle (kuvassa) ja Olutravintola Sillansuulle:lle. Ensin mainitussa on hieno ulkoilmaosasto, jälkimmäisessä taas reilusti vaihtoehtoja oluen maisteluun.

Sillansuussa tulikin sitten sorruttua pahemmanlaatuiseen oluthifistelyyn ja juotua lähinnä yli seitsemän euroa maksavia kaljoja. Kerrankos sitä. Maisteluun pääsivät mm. kusenmakuinen Thornbridgen Tart ja saman panimon mansikanmakuinen I love you will you marry me. Ei jäänyt epäselväksi kumpi on parempaa. Hifistellessä ei voi aina voittaa.

Paluumatkalla Mikkelissä ei löytynyt keskustasta silmämääräisesti hyvää baaria, joten päädyimme matkakeskuksen lähellä olevaan Päämajaan. S-ryhmän baari, kävi ilmi. Jotenkin noissa vieraissa maakuntakaupungeissa päätyy melkein aina vihreän kortin tavernaan. No, terassilla istuessa ilmapiirillä ei ole niin merkitystä. Ensi kertaa varten täytyy tehdä taustatyö huolellisemmin.

Savonlinnassa valinta on kuitenkin selvä: joko Huvila tai Sillansuu. Tai Seurahuoneen kattoterassi. Se jäi vielä odottamaan ensi kertaa.

Kallio Block Party 2015

 

Tässä vielä pari fiilistelykuvaa eilisiltä Kallio Block Partyiltä. Olipahan taas mahtavat kinkerit. Joka vuosi blockpartyillä olen miettinyt, että ohhoh, onpa iso tapahtuma, ei ne varmasti ensi vuonna voi ylittää itseään. Eipä.

Kallio-liikkeen vapaaehtoiset, jotka KBP:n ovat vuodesta toiseen järjestäneet, ansaitsevat kaikki mahdolliset kiitokset. Yli kymmenentuhannen kävijän bileet nollabudjetilla! Mahtava suoritus taas kerran.

PS. Koska jossain vaiheessa tuli kylmä, menimme baariin. Päädyimme Bullutiin, koska kaikki muut baarit olivat ihan täynnä. Bullutistakin löytyi istumapaikat lähinnä tuurilla.

 

Kurvin baarit, osa 4: Kaikki Kurvin baarit

Tyylejä riittää.

Kurvissa on yhteensä 12 baaria noin 350 metrin säteellä toisistaan. Se on paljon jopa Kallion mittapuulla.

Tänään vietetään viidennettä Kallio Block Partyä. Korttelijuhla valtaa tänä vuonna Kurvin, joten bileiden kunniaksi olemme tällä viikolla kirjoittaneet niistä Kurvin baareista, joista emme ole aikaisemmin kirjoittaneet.

Bar Bronco, Hämeentie 23. Villin lännen saluuna, jossa takahuone urheilun seuraamiseen. Tarjoilee myös ruokaa.

Flagon, Vilhonvuorenkatu 5. Turvallinen perusbaari.

Hilpeä hauki, Vaasankatu 7. Laajaan olutvalikoimaan keskittynyt laatubaari.

Iltakoulu, Vaasankatu 5. Välimallin baari näkymällä Piritorille.

Kolme Kaisaa, Hämeentie 29. Näköalabaari, joka on kolmeen asti auki.

Kurvitar, Hämeentie 58-60. Klassikko ”räkälöiden” joukossa.

Lepakkomies, Helsinginkatu 1. Kallion aktiivisin keikkapaikka.

Loosister, Hämeentie 50. ”Rokkihenkisen” Loosen pikkusisko Kalliossa. Vegaanista pizzaa!

Madame Kurvi (ent. Monte Etna), Hämeentie 31. Ravintolamainen, joskin melkoisen mainio paikka istuskella etenkin happy hour -aikaan.

Pääsky Pub, Pääskylänrinne 2. Mitä ilmeisemmin etenkin nuoremman väen suosima, hieman Kurvin kuhinasta syrjässä sijaitseva turvallinen perusräkälä.

Wanha Mestari, Hämeentie 35. Jos haluat juoda rossomaisessa ympäristössä kaljaa, tämä lienee sinun paikkasi.

William K, Helsinginkatu 2. Matto pöydällä pitää dokaajan valppaana. Tai sitten ei, sillä matto imee kivasti kaikki loiskeet kusesta keskiolueen.