Koiran kanssa Kallion baareissa

Sinikka Sivukirjastossa.

Juttua päivitetty 8.4. lukijoiden kommenttien perusteella.

Meillä ei (vielä) ole koiraa, mutta monilla ystävillämme on. Siksi erityisesti näin keväisin törmäämme tilanteeseen, jossa olemme menossa baariin, mutta joudumme muistelemaan, mihinkäs niistä saikaan viedä koiran.

Vuoden 2012 alusta laki on sallinut lemmikin viemisen ravintolaan, mutta toki omistaja voi tästä kieltäytyä. Moni ravintolanomistaja niin tekeekin, mutta etukäteen sitä on vaikea tietää. Monesti syy voi olla baarin työntekijöillekin vähän epäselvä, lukuisia kertoja on kuultu ”en tiedä saako, en ole omistaja”-tyyppisiä selityksiä.

Baarin etsiminen on muutenkin tylsää ja työlästä, eikä siihen haluaisi lisätä enää yhtään ”voidaankohan me tulla tänne”-muuttujaa. Ja vaikka lähes kaikille terasseille voi istua koiran kanssa, nämä parin plus-asteen kelit eivät oikein kannusta ulkona istumiseen.

Kysyimme viikonloppuna Twitterissä ja Facebookissa lemmikkiystävällisistä baareista ja saimme vastauksina seuraavanlaisen listan:

Viimeksi mainitussa vietimmekin hyvän tovin sunnuntaina. Parhaimmillaan siellä oli samaan aikaan viisi koiraa. Hyvin tulivat toimeen keskenään, vieraisiin pöytiin huutelua oli vähemmän kuin perusbaarissa pääsiäissunnuntaina.

Listamme ei varmasti ole kattava ja kommenteissakin onkin suotavaa lisätä listaan koiraystävällisiä paikkoja. Tai siis eläinystävällisiä. Useimmin sitä kuitenkin koiran näkee baarissa eikä muita eläimiä. Joku kyllä tuolla ”facessa” sanoi nähneensä kissan ”päivävedellä” Hilpeässä Hauessa. Mikä lie erikoisuuden tavoittelija!

Jos meillä olisi koira, kävisimme varmastikin testaamassa baarit läpi. Yllä esitetyn listan lisäksi eläinystävällisiä paikkoja voi käydä tsekkaamassa Tassut kartalla -palvelusta, mutta niin kuin kaikissa muissakin nettipalveluissa, on siellä aika vähän sitä Kallion räkälähenkistä osastoa. Ehkä kukaan ei ole ollut niin hölmö, että olisi rakasta eläinystäväänsä yrittänyt viedä vaikka Relaxiniin. Eihän siellä halua käydä ihmisetkään.

sinikka

Mainokset

Kaspar Hauserista haluamisen mahdottomaan Mucavuuteen

Haluaminen on nykyihmisen vankila. Haluamiset, niiden mahdottomuus, haluttomuus, haluttomuuden mahdottomuus ja koko elämän sosiaalisen median ahnaaseen nieluun syöksyvät tekemisten selostamiset. Sitä tämä on. Sitä tämäkin on. Kaikki on jonkin asian tavoittelua, se on iäinen viisaus, ikuinen vitsaus ja aina ja iänkaikkisesti läsnäoleva ihmistä eteenpäin tuuppiva saatanallisuus. Että kun minä, ja sinäkin, mutta minä myös. Ja että kuka olenkaan. Kun, että, jos ja niin.

”Kun voisin, haluaisin herätä aikaisin, juosta kepeän aamulenkin, syödä terveellisen aamiaisen, lukea Hesarin rauhassa painaen siitä mieleeni asioita, muodostaen niistä mielipiteeni ja silti. Haluaisin nukkua pitkään. Haluaisin kaiken”, pohdin tässä eräänäkin aamuna sängyssä maatessani, töihin piti mennä. Töihin, joissa en halunnut oikeastaan olla, vaikka samalla kuitenkin halusin, jota samalla vihasin, mutta tavallaan minulla ei ollut muutakaan. Työ, jossa stressasin suunnattomasti asioista, joille en voinut mitään (kuten muiden ihmisten haluamisista ja haluamatta jättämisestä), mutta jota ilman olisin aivan yhtä stressaantunut, koska pitäisi olla työ ja sellaista kaikkea.

Ihminen on halujensa ja haluttomuuksiensa vanki. Sitä minä mietin, kun Kaspar Hauseria Q-teatterissa keskiviikkoiltana katsoin. Jotenkin tässä on loukussa, minä mietin myös. Että on tämä loukku, johon on jotenkin joutunut, ja sittenkin vain väittää joutuneensa. Sukupolveni ajattelee ajautuneensa, olevansa jotenkin mutkalle kasvanutta ja ojasta noussutta. Emme me ole ajautuneet sen kummemmin mihinkään kuin yksikään sukupolvi edellämme. ”Minä vain ajauduin tähän duuniin, jossa olen syvästi onneton, vihaan ihmisyyttä ja itseäni – tämä vain tuli eteeni ja niin minä siihen ajauduin”, ajatellaan. Että on vain jokin suuri ja kummallinen syöksyvesi, jonka mukana kaikki me olemme ajautuneet joihinkin kummallisiin maanalaisiin kiemuroihin, joissa me sitten taistelemme tietämme eteenpäin jokseenkin kaikkeen siihen ajautumiseen passivoituneina.

Näitäkin minä mietin, kun Kaspar Hauseria Q-teatterissa keskiviikkoiltana katsoin.

Kulttuurin parista oli jotenkin sitten päästävä pois. Pääsimme pois, kun otimme metron ja matkustimme Kallioon. Mietimme, että Hauserin teemaa jatkaaksemme olisi loogista ja fiksua mennä Siltaseen – että se olisi jotenkin tämän sukupolven valintoja ajatellen varsin ilmeinen paikka. Ovelta kuitenkin havaitsimme, että käynnissä oli jonkinlainen baarivisa. Ei ollut oloja moiseen, oli jotenkin tyhjä ja sykähtelevä olla Hauserin jälkeen. Astuimme ulos, Hämeentielle. Tuuli ja oli jotenkin kertakaikkisen vittumainen ilma, tupakasta lensi kipinä silmään ja kaikkea muuta, mistä saattaa hyvinvointivaltiossa keskituloinen ihminen valittaa. Bar Mucava sattui siihen, ja sinne menimme.

Siellä haisi jotenkin brittipubimaiselta (onko se jokin jalkahikimäinen aromi sitten?). Ja vastaanotto oli varsin lännenelokuvamaisen saluunamainen. Avasimme oven, astuimme sisään. Kaikki Mucavan etuosassa istuvat ihmiset kääntyivät katsomaan meitä. Ovi takanamme sulkeutui, kaikki käänsivät katseensa takaisin juomiinsa. Otimme oluet, kaksi tuoppia kustansi kymmenen euroa. Jotenkin siinä oluet saatuaan sitten hätääntyi, että tässäkö tämä on – tällainen piskuinen huone Hämeentien tuulisessa syrjässä, mutta olihan siellä suurempi oleskelutilakin, kun baaritiskiltä asteli peremmälle. Se oli ehkä miniatyyriversio Siltasesta sisustuksellisesti ajatellen, joskaan katossa ei ollut niitä Siltsun lääkärilamppusia. Tekonahkaiset pelkistetysti muotoillut sohvat, kapeat ja pitkät pöydät ja niin edelleen.

Kaikkiaan viihtyisä perusbaari, josta ensimmäiseksi tuli mieleen ehkä, että kohdeyleisö lienee sellaista yli kolmekymppisevähtävää sakkia, jonka musiikillisiin mieltymyyksiin baarissa soivat kappaleet jollakin tasolla uppoaisivat kaiken sen maltillisen sisustuksellisuuden seassa. Siellä voisi mucavasti sitten puhua, että kun meidän Alfred Jodocus tänään jalkapallotreeneissä melkein teki maalin, ja että kuinka Sandraliaana Tarzanita Afrodite osaa jo sanoa ärrän. Sellaisia siellä ehkä.

Vastapäisessä pöydässä oli joku pariskunta, kaipa ne olivat treffeillä. Siinä sitten ajautui kaikessa hiljaisessa viisaudessaan (köh) ajatelmoitsemaan, että jestassaatana, kuinkaolisi kauhistuttavaa täällä jotenkin treffilöitseä. Että on ne sohvat ja ne pitkät pöydät, joiden alle oli sujautettu jakkaroita. Että joko siinä treffeillessään sitten joutuisi (tai pääsisi?) istumaan treffikumppanuksen viereen sohvalle, tai sitten epämieluisasti kohtalaisen epämucavalle jakkaralle jotenkin outoon kyyryyn.

Ehkä noista asentojen ja asemoitumisien vähäisyydestä johtuen kanta-asiakkailta vaikuttava sakki istuikin sitten siellä baarin etuosassa. Tiskillä ne siinä värjyivät jotenkin, yksi katsoi telkkarista jalkapalloa, toinen kai jotain toisesta tv-ruudusta näkyvää antiikkiesineitä esittelevää sarjaa.

Ihan oli mucava. Lempipaikkani baarista löytyi kohtalaisen välittömästi: mestassa on joskus ammoin ollut takka, joka on avattu ja riuhdottu ja mitälie, mutta nykyisin se oli vain kolo seinässä, johon oli aseteltu sitten sellainen tunnelmoitseva valo. Minä menin sinne, koska juurikin niin seikkailevaa sorttia minä olen.

Kolossa. Värejä.

Kolossa. Värejä.

Minä edustan sukupolvea, jonka olemassaolemisen suuriin traumoihin sisältyvät ne hetket, kun uunissa paistetun pakastepizzan pois otettua ei malta odottaa, vaan polttaa kitalakeensa rakkulan tuon kuuman ihanuuden sulaneella juustolla. ”Sitten on ainakin pari päivää tosi epämiellyttävä olla, kun se rakko kitalaessa puhkeaa ja tiäksä sit ne nahanriekaleet jotenkin huljuaa sun suussa”, kiteytti duunikaverini tämän kriisin ytimen.

Elämä, se on valintoja. Mucava oli valinta.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,00 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 8.

Oikein juomalista! Luonnollisesti tarjolla myös cavaa.

Oikein juomalista! Luonnollisesti tarjolla myös cavaa.