Kurvin baarit, osa 1: Iltakoulu ja Lepakkomies

Tämä teksti on osa Kurvin baareja käsittelevää sarjaa, jossa kirjoitamme kaikista alueen baareista viikolla, joka huipentuu viidenteen Kallio Block Partyyn lauantaina 1. elokuuta 2015.

Vaasankatu 5. Auki joka päivä 12-02.

Iltakoulussa ei ole tullut ikinä hirveästi käytyä. Kävimme tässä Piritorin suunnalta tultuna Vaasankadun ensimmäisessä baarissa joskus helmikuussa, mutta silloin paikasta ei jäänyt oikein mitään sanottavaa, joten blogipostaus jäi silloin tekemättä. Nyt päätimme testata paikan uudelleen kesäisenä arki-iltana reilu viikko ennen Kallio Block Partyä.

Itse asiassa edellinen kerta, kun Iltakoulussa kävin, oli nimenomaan KBP:n tiimoilta vuosi sitten. Bileet olivat silloin Helsinginkadulla, ja jossain vaiheessa iltaa oli pakko käydä jossain tyhjentämässä rakkoa. Bajamajathan ovat näissä juhlissa aina helvetillisen jonottamisen takana (koska ne ovat kalliita ja KBP toimii vapaaehtoisvoimin nollabudjetilla), joten muu vaihtoehto piti keksiä. Iltakouluun siis. Vaikeaksi kusireissun teki se, että Iltakoulussa on viikonloppuisin portsari ja kahden euron narikka. Onnistuin kuitenkin jollain keinolla luikahtamaan poken ohi ja täpötäyteen vessaan. Helpotus oli huomattava. Paitsi niillä kavereilla, jotka jäivät ovimiehen haaviin.

Siinä kai se onkin se syy, miksi Iltakoulussa ei ole juuri tullut käytyä: portsari ja narikka viikonloppuisin. Sisältä Iltakoulu on ihan ok baari, ei erityisen ihmeellinen eikä toisaalta mainittavan huonokaan. Väki on sekalaista porukkaa: on nuorisoa, on keski-ikäisiä, on pukumiehiä. Tupakkakopin seinällä roikkuu presidenttien muotokuvia. Asiakaskunnasta tai yleisestä ilmapiiristä ei voi päätellä, miksi portieeri on ovelle palkattu.

Portsari selittyykin baarin sijainnilla. Tämän lähemmäksi ei Piritoria pääse. Terassilla vain köysi ja Vaasankadun kapeikko erottavat ”roskasakista” meidät, jotka juomme kaljaa luvan kanssa kadulla. Tunnelma on erikoinen ja ulkopuolinen. Terassilla istuminen tuntuu täysin erilaiselta kuin muutaman metrin päässä aukiolla seisoskelu. Ihan niin kuin köysi suojaisi meitä tai erottaisi meidät muusta porukasta kuin eläintarhan kalterit ihmisen tiikeristä.

Vaikka samalla asiallahan tässä ollaan. Ilta-aurinko paistaa ja kalja maistuu. Vieressä olevat keski-ikäiset puhuvat ensin teknologian kehityksestä, sitten omista vanhemmistaan ja heidän kunnostaan ja lapsuudestaan. Lopulta päästään jo ”aitoa avioliittoa” ajaviin hulluihin asti. Pöytämme toisella puolella istuvat keski-ikäiset ottavat porukastaan kuvia pokkarikameralla, joita nykyään harvoin enää näkee. Teknologia kehittyy.

Terassinäkymät Piritorille ovat vertaansa vailla.

Helsinginkadun alkupäässä sijaitseva Lepakkomies on yksi Uudenmaan vilkkaimpia keikkapaikkoja. Lepakkomiehen elikkäs Lepiksen kellarissa järjestetään keikkoja hc-punkista kevyeen pööpöilyyn – jokaiselle varmasti löytyy Lepiksestä jotain. Ainakin kaljaa.

Lepis on yksi harvoja kalliolaisia baareja, joissa on kaksi baaritiskiä. Joskin toinen, alakerrassa sijaitseva, tarjoilee asiakkaille virvoikkeita ainoastaan keikkojen aikana. Muulloin saa juomansa lunastaa katutason tiskiltä.

Lepiksen yläkerta, tai siis katutasossa sijaitseva kerros on kummallinen baarintapainen. Tila on korkea ja seinät on reunustettu mukamas-kolealla tyylillä mukamas-tiilillä. Tulee olo, että joku olisi yrittänyt tehdä teollisuushallista trendikästä poikamiesboksia mustan keinonahan ja muka-tiilen kanssa. Ehkä tilasta tulee siksi jotenkin häiriintynyt tunne, koska se yrittää olla eräänlainen ”rokkiluola”, siinä epäonnistuen. Rokkiluolien pitäisi olla matalia, hämäriä ja vähän tunkkaisia. Lepiksessä Hesarille avautuvista ikkunoista puskee terävää valoa, joka paljastaa parhaat päivänsä nähneen nahkaverhoilun ja kaljan tahrimat istuimet.

Lisäksi MIKÄ VITTU on jotakuinkin keskellä Lepiksen yläkertaa oleva kynnyksentapainen, pieni vietto lattiassa? Tulee olo kuin olisi kolmen promillen humalassa ensimmäistä olutta maistettuaan, kun erehtyy astahtamaan hieman kehnosti tuossa kohtaa. Ehkä kyseessä on vain tottumattoman moka.

Lepiksen alakerrassa samankaltainen kämäisyys ei harmita, sillä sinne se kuuluu. Alakerta on rokkiluola. Pimeä, tunkkainen ja hikinen. Mitä oivallisin keikkapaikka siis.

Helsinginkatu 1. Maanantaista perjantaihin 12-02, lauantaisin ja sunnuntaisin 09-02.

Onneksi harvemmin tulee perehdyttyä baarien sisustukseen, sillä useimmin huomio kiinnittyy edessä nököttävään kaljaan. Joskin Lepakkomiehessä tulee yleensä käytyä vain alakerrassa katsomassa keikkoja, sillä harvemmin Lepikseen muuten eksyy.

Lepis oli muuten toinen kalliolainen baari, jossa kävin kaljalla Helsinkiin muutettuani. Tästä on kulunut joitamia vuosia. Ensimmäinen kalliolainen baari, jossa koskaan kävin, on Tenkka. Sinne tosin menin jo pohjia otettuani suurehkon kaverusporukan mukana, enkä täten ymmärtänyt kummastella Kalliota sen suuremmin. Muistan vain ilahtuneeni edullisesta kaljasta niissä määrin, että taisin ostaa kerralla kaksi tuoppia.

Lepakkomieheen sen sijaan menin tuolloin yksin – olimme ystäväni kanssa sopineet tapaavamme baarissa, enkä minä osannut vasta muutaman kuukauden Helsingissä asuttuani ehdottaa muita baareja kuin Kampissa sijaitsevaa Pub Ikkunaa. Ystävä kumosi ehdotukseni ja likimain pakotti minut Lepakkomieheen. Hyvä niin.

Kauhunsekaisin tuntein nousin metrosta Sörnäisissä ja jäin Lepakkomiehen kulmalle ihmettelemään. Olin kuullut, että Lepiksessä on KRUSTEJA ja yleisiä pahiksia. Silloin Kallio oli vieras ja kuulopuheiden perusteella epämääräisen peljättävä paikka.

Sittemmin luulot ovat osoittautuneet vääriksi, kuten ehkä tästä blogistakin voitanee päätellä.

Lepakkomies on myös toinen baari, missä tapasimme Tomin kanssa. Tai kolmas, jos Loose lasketaan. Mutta pysytään nyt Kalliossa, sillä täällä on ihmisen hyvä.

Käytyjen baarien määrä: 58.

Iltakoulun tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 3,50 euroa. Nelosolut samaan hintaan!

Lepakkomiehen tuoppi: Koffia; 0,5 litraa; 4,30 euroa (tai 0,4 litraa; 3,50 euroa)

Kallion Mestari – kiitospaitoja ja tähän mennessä halvinta kaljaa

Se oli joku niistä uuvuttavan samanlaisista arkipäivistä. Ehkä tiistai, tai torstai. Joku sellainen, mihin ei liity juhlavuutta tai minkään odotusta. Laiskotti ja vitutti ja masensi se kaikki arkinen aherrus ja typerä välimallin päivä sellaisissa mittasuhteissa, että päädyimme Vaasankadun Just Vegeen syömään. Tuollaisilla välimallin päivillä on useimmiten taipumus päättyä välimallin baari-illaksi – tälläkin kertaa sen uhka leijui ilmassa vahvana.

Mahat täysinä hyllyimme Kustaankatua Hesarin suuntaan, kun törmäsimme tuttavaan. Ja kaljallehan siinä sitten piti mennä, kun pitkästä aikaa tähän tuttavaan törmäsi. Tovin arvoimme siinä Hesarin ja Kustaankadun vilkkaasti liikennöidyssä kulmauksessa, että mihinkäs nyt tästä sitten kehtaisi. Pääkonttorin ja Kallion Mestarin välillä puntaroidessa päässä soi RAY:n pelikoneiden tuplausmusiikki takaraivoa takoen. Päädyimme Mestariin.

Kalia hommia ja ylleis urheilua

Mestarissa tulee vierailtua harvemmin. Osittain siksi, että se sijoittuu outoon, kuolleeseen kulmaan – siihen Hesarin ja Vaasiksen väliin. Useimmiten tulee hortoiltua jommalle kummalle noista kaljoittelun pääväylistä ja skipattua nämä risteäville kaduille sijoittuvat juottolat. Osittain siksi, että Mestarissa vieraileva väki on vähän jännittävää. Pilottitakkeja, nahkaliivejä, Kiitospaitoja ja kaulassa kilahtelevia Suomileijonia. Mitä niitä nyt on.

Sisustuksensa puolesta Mestari noudattaa takuuvarmaa kalliolaista baariatmösfääriä – tummaa puuta ja jotakin eläinkuosia huonekalujen verhoiluksi kääräistynä. Biljardipöytien luota baarin toisesta päästä kaikuu sellaista perinteikästä pallojen kolinaa ja jolppien huudahtelua.

Häppäri on baarissa kello 12-22 joka päivä, jolloin olut on niin syntisen halpaa (2,50 euroa stobe), että lähestulkoon tulee katuneeksi, että kyseisessä anniskeluravintolassa tulee vierailleeksi vain harvakseltaan. Sitten pöytämme läheisyyteen hölkähtää joku katujen tallaaja tiedustelemaan, josko haluaisimme ostaa naudan sisäfilettä ja tajusin, miksi Mestari kuuluu harvoin käytyjen baarien joukkoon. Kuulemma kyseisellä herrasmiehellä oli reppu täynnä kyseistä lihaherkkua.

Emme ostaneet.

Musiikki sopii vakivierailijoista muodostuneeseen mielikuvaan: Klamydiaa, Normaalin Eppuja ja mitä niitä nyt oli. Kun Toton Africa alkoi soida, kaljasta nauttiva tuttava riemastui.

”Jos baarissa soi Toton Africa, ei se voi olla huono paikka”, tuttava tuumasi ja tyhjensi tuoppinsa myhäillen tyytyväisesti.

Olen ehkä eri mieltä.

Tuoppi: Koffia; 0,4 litraa; 3,30 euroa, TAI 0,5 litraa; 4,00 euroa

Käytyjen baarien määrä: 25

Turpa kiinni ja nussi – eli Populuksesta Tenkkaan

”Japanilaiset on tosi kummallista sakkia”, sanovat jotkut. Juu toki, onhan nipponilaisten joukossa jos minkämoista kissaksi pukeutujaa ja panonukkea tyttöystävänänään kohtelevaa vanhaapoikaa, mutta tuota. Suomalaisten rakastama karaoke on kuitenkin jaappanilaista alkuperää, ja kohtalaisen mielissäänhän tämä pohjoisessa pakkasen raiskaamaksi altistunut kansakunta on tuosta epäsosiaalisesta sosiaalisuuden ja esiintymisen muodosta.

Kyseiselle taiteen muodolle on omistettu jopa omia anniskeluravintoloita. Sehän sopii. Kalliossakin karaokeiloittelua tarjoilevia baareja on muutamiakin. Selväähän toki on, että useammassakin kalliolaisessa kaljalassa (ainakin Oivassa ja Majavassa) on joinakin päivinä ohjelmistossa tarjolla karaokea, mutta vain muutamassa kyseistä iloittelua on vakiona ja joka helvetin päivä: Tenkassa ja Populuksessa. Lisäksi Sir Oliverissa voi laulella päivittäin, mutta sinne saakka emme tällä kertaa suoriutuneet.

Olimme liikenteessä suuremmalla porukalla, sillä Tomi on vannonut kiven kovaan, että hän ei laula. Ei laulanutkaan, ei myöskään yksi seurueemme naishenkilöistä. Seurueen kolme muuta naista (itseni mukaan lukien) lauloivat.

Populus

Astuimme sisään Populukseen siinä illalla yhdentoista pintaan, ja jo tuossa vaiheessa karaoke-emännän sivuroolia hoitava baarityöntekijä ilmoitti laulujonon olevan sellaisen puolen tunnin mittainen. Laput vetämään, kaljat tassuun ja esityksiä ihailemaan vain.

Hassua sinänsä. Karaokebaariin mennessä tulee oltua usein sellaisessa mukavassa tunnelmassa, että. Noh, etten enää muista, mitä kappaleita muut karaokesta Populukseen nauttimaan kokoontuneet ihmiset lauloivat. Hups, ja niin edelleen.

Paikka oli kuitenkin täynnä. Emme uskaltaneet soluttautua yhteenkään pöytään, joten jäimme norkoilemaan jokseenkin nolosti baaritiskin läheisyyteen. Jengi eläytyi mukavasti karaoke-esityksiin ja taputti kohteliaasti jokaiselle esiintyjälle. Piakkoin tulikin seurueemme laululappujen lunastamisen vuoro. Seuralaisen laulaessa Abbaa tuli eräs baariin jo pesiytynyt mies tanssilattialle ja eläytyi vahvasti esitykseen. Teki kaikenlaisia kosiskelevia elkeitä ja mitä lie.

Seurueen laulamat biisit: Suklaasydän (Brita Koivunen), S.O.S. (Abba)

Tuoppi: Olvia; 0,4 litraa; 4,80 euroa.

Tenkka

Kun astuu Helsinginkadulta sisään Tenkkaan (ja pulittaa eteispalvelumaksua 2,50 euroa), kuvittelisi äkkiseltään päätyneensä jonnekin syrjäkylän paikalliseen juottolaan. Sen verran muista kalliolaisista poikkeava ilmapiiri (ja kenties sisustus) on Tenkassa.

Tenkka oli tällä kertaa miltei tyhjä. Muutaman vanhemman ja kenties vakiokalustoon kuuluvan asiakkaan lisäksi baarissa oli meidän seurueemme lisäksi kaksi muuta joukkiota: hölisevä ja kovaääninen naispolttariporukka, sekä pieni ryhmittymä crustihkoja punkkareita.

Tenkka on pinta-alaltaan Populusta suurempi, mutta matalalla roikkuva katto ei varsinaisesti avita akustiikkaa kummoisesti. Fiilis paikassa on rennon räkälämäinen, joskin siisti. Esimerkiksi vessoissa ei ole tekstejä nimeksikään, toisin kuin Populuksessa (ks. kuva alla). Miesten vessassa oli kuitenkin kuulemma runsaasti oksennusta, joten yleistunnelma oli ns. ”hyvä”.

Laulujono ei väen vähyydestä johtuen ollut kehkeytynyt kummoiseksi, vaan laulamaan pääsi kohtalaisen nopeasti. Hullua oli, että muutaman tunnin kuluttua Populuksessa kohtaamamme porukka tuli perässämme Tenkkaan ja ilahtui jälleennäkemisestä. Ainakin se miesherra, joka ystävättäreni esiintymisen aikana oli ryhtynyt kosintapuuhiin.

Lähipöydässä istuskeleva punkkarisporukka esitti muutaman klassikkobiisin: Lama-yhtyeen herkkä Turpa kiinni ja nussi, sekä Rita Sue & Bob Too -kokoonpanon hellyttävän Having a Gang Bang.

Polttariporukkakin lauloi, mutta sen sakin biisivalinnat olivat paskoja.

Seurueen laulamat biisit: These Boots Are Made for Walking (Nancy Sinatra), Eye of the Tiger (Survivor), Kyllikki (Leevi and the Leavings), Just a Girl (No Doubt), Torn (Natalie Imbruglia)

Tuoppi: Koffia; 0,4 litraa; 3,50 euroa.

Karaokebaareissa ehkäpä kummallisinta on nähdä kaljatuoppiaan alakuloisena tuijottelevan setämiehen yllättävä muuntautuminen tangokuninkaan keikaroitsevin elkein kansallisromanttisia hittejä tulkitsevaksi esiintyjäksi. Eikä sillä ole niin väliä, osuuko tulkinta nuotilleen vai ei – parempi oikeastaan, jos ei. Viihdemuotohan se on.

Karaokesta nauttii toisinaan samaan tapaan kuin hirvittäviä ”hauskoja” kotivideoita katsoessaan – katsoo jotenkin lamaantuneena, kun ihmiset paukauttavat genitaalejaan kivuliaan näköisesti erinäisiin esineisiin epähuomiossa ja vahingossa, tai kaatuvat naamalleen kovasta vauhdista. Jostakin syystä niitä aina katsoo. Uteliaisuuttaan ja vähän sillä tapaa peloissaan ja toiveikkaana, että kuinkas sitten käykään.

Oltiin tos terdel ottaa pari siduu – eli kierros Kallion kalja-aitauksissa

Terassilla käyminen on jotenkin tosi keski-ikäistä. Tai ainakin aikuista. Terassille mennään jotenkin raikkaasti tai raikastumaan. Duunin jälkeen ”parille sidulle tyttöjen kaa”, tai ”äftervörkille jätkien kanssa”.

Oma kesäinen kaljankulutukseni tapahtuu useimmiten puistoissa. Siinä on sellaista rappiohtavaa huolettomuutta, josta pidän. Istua hanhen- tai koiranpaskassa puistossa ja katsoa, kun ihmiset humaltuvat risti-istunnalla polvilumpioitaan kiduttaen. Nähdä jonkun puistossa virtsaansa vapauttavan koiraan valkea perse. Alepan kassit kahisevat, palavasta ihosta kuuluu vaimea tirinä ja kalja lämpenee tölkeissään.

Tälläkin kertaa elelin leppoisasti puistoissa ulkoilmaolueni nauttien heinäkuun puoliväliin saakka. Sitten suoriuduin terassille. Tai terasseille. Kalliosta löytyy useita pienehköjä ja miellyttävähköjä terasseja, me valitsimme kiinnostavimmat.

Ravintola Taz

Sturenkadun ja Aleksis Kiven kadun kulmassa sijaitsevan Tazin terassi on kutsuva ja mukavaa välimallin kokoa. Kalja-aitaus sijaitsee otollisesti katujen kulmassa, aurinko porottaa siihen pitkin päivää, eikä oluen hintakaan varsinaisesti kirvele perärööriä.

Toki pari asiaa harmitti. Menneinä kesinä Tazin terassi on ollut hivenen isompi, nyt pöytiä oli neljä. Lisäksi puista karisi roskia kaljaan. Roskien haittavaikutukset voi toki väistää esimerkiksi peittämällä tuoppinsa kädellään, tai sitten vain tinttaamalla maltaista viileää herkkua niin reilusti, ettei roskia edes huomaa.

Tuoppi: Lapin kultaa; 0,5 litraa; 3,20 euroa.

Roskapankki

Roskapankin terassi on massiivinen ja tiivishenkinen. Kyseinen kalja-aitaus myös pamahtaa aurinkoisina päivinä täyteen varsin nopeasti, ja aitauksessa marinoituva väestö on täynnä kyseisen anniskeluravintolan vakionaamoja. Pöydästä toiseen huutelu oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Koska mesta on varsin keskeisellä ja vilkkaasti liikennöidyillä kohtimalla Kalliota, ei sattumuksilta voi välttyä. Tälle terasille voi mennä vaikka yksinään, tai sysipaskassa seurassa ja ilman lukemista, sillä ohitse lipuva väki ja liikenne tarjoaa viihdettä.

Tälläkin kertaa Helsinginkadun vipinästä sai ilmaista teatteria. Brakun kentän kulmilta juoksi yllättäen mies yläosattomissa ja kengittä, yllään vain maastokuvioidut shortsit. Juoksun tarkoitus ei ollut kuluttaa kaloreita, vaan välttää kaatuminen. Kyseinen setä oli sen verran sekiksissä, ettei hän kyennyt pysähtymään, vaan jarrutti vauhtiaan törmäilemällä erinäisiin asioihin, mm. Roskapankin terassin kaiteeseen, talojen porttikongeihin ja niin edelleen.

Miekkonen juosta viipotti Roskapankin ohi Hesaria kohti Kurvia, kääntyi jossain main takaisin, juoksi uudestaan ohi kohti Urheilutaloa. Läiskytteli menemään uhkaavasti keskellä sporakiskoja muun liikenteen seassa. Jollain keinoin mies sai kaarrettua suuntimansa takaisin kohti Roskapankin terassia ja onnistui pysähtymäänkin. Jäi siihen seinustalle riuhtomaan jonkun lukittua polkupyörää, joka toki nostatti äläkän terassin vakionaamojen keskuudessa. Nahkaliivinen herrasmies ja vanhempi hattupäinen setä nousivat istuimiltaan ojentamaan sekopäistä pyöränriuhtojaa ja nostivat tsygän terassin aitojen sisäpuolille. Sekistelijämiekkonen juosta jolkotti tiehensä. ”VITTUUKSÄ TÄNNE TUUT PÖLLII. MEE WESTENDIIN, SIELLÄ ON JENGILLÄ VARAA MENETTÄÄ!” huusi vielä nahkaliivinen herrasmies opetuksensa tiehensä kaikonneen yläosattoman miehen perään.

Tuoppi: Koffia; 0,4 litraa; 3,00 euroa. (Kokemus: Priceless.)

Café II-linja 23

Toisen linjan keskimailla sijaitsee erinomaisen kokoinen terassi, josta pääsee seuraamaan kadun elämää (= lastenvaunuja työntäviä pariskuntia, ohi vilahtavia busseja, viereisessä leikkipuistossa puuhaavia ihmisiä) terassitasanteelta, hieman katutasoa korkeammalta.

Menimme sisätiloihin ostamaan tuopit. Jotenkin essonbaarimainen tunnelma. Siellä soi vanha suomalainen iskelmä. Instant lisäpisteet. Kuten mestan nimen lisäke (café) jo paljastaakin, saa paikasta myös sapuskaa. Jääkaapissa möllöttävät lohivoileivät ja juustosämpylät. Etäisesti muistan jonakin kuluneena kesänä orastavassa tynkkysessä syöneeni paikan päällä lohileivän. Toimi.

Tuoppi: Koffia; 0,5 litraa; 4,90 euroa.

Kultapalmu

Kultapalmun terassin sijainti on täydellinen niille, jotka haluavat bongata mahdollisimman laajan otannan kalliolaista väestöä. Sinä puolituntisena, jonka istuimme Kultapalmun terassilla, ohitsemme lipui kalliolainen paikallisväestö ja kaikki muut Kallioon liitettävät ihmisstereotypiat. Rollaattorin tai keppejen avulla liikkuva vanhusosasto, katkokävelevä puistojen sankari, huorauskoroissaan nitkuvin nilkuin katua paukuttava nuorisolaisneito, suutaan louskuttava nitku, alterneitti-sakki, ja niin edelleen. Keitä meitä nyt siinä oli.

Vaasankadun Piritorin päässä tulee harvemmin istuttua terassilla. Eniten aikaa olen epäilemättä viettänyt Heinähatun terassilla. Muutaman sadan metrin ero sijainnissa vaikuttaa eriskummallisen merkittävästi siihen, millaista jengia liikennöi ohitse.

Tuoppi: Lapin kultaa; 0,5 litraa; 4,20 euroa.

Neitsytmatka Flemari 21:een

En tiedä onko tylsempää tapaa nimetä baaria kuin osoitteen mukaan. Bar & Cafe Flemari 21:lle tämän nimeämiskäytännön kuitenkin antaa anteeksi. Harvemmin ihmisten kodeillakaan on erisnimiä.

Flemari 21 nimittäin edustaa vahvasti peribrittiläistä ”pub korttelin asukkaiden olohuoneena”-tunnelmaa. Satuimme paikalle iltana, joka oli omistajan viimeinen ennen ensimmäistä lomaa kolmeen vuoteen. Ovesta poistuessaan toivotteli vakioasiakkaille hyviä vointeja ja lupasi tuoda vietnamilaista riisiviinaa tuliaisiksi. Joku kantiksista halusi seinäkellon.

Tunnelma on siis tuttavallinen. Tämä on hyvä, sillä Flemari 21 on pieni paikka. Pöytiä on noin kymmenen ja tilaan mahtuu vain yksi keskustelu kerrallaan. Torstaina keskustelua veti itsekseen nainen, joka puhui ihan mistä vain ihan kenelle vain. Aiheet vaihtelivat jääkaapin pakastelokeron optimaalisesta sijainnista viestimiesten tärkeyteen armeijassa ja niin edelleen. Sivuttiinpa Putinia ja Ukrainan tilannettakin. Häntä ei haitannut, että muut paikalla olijat eivät häntä juuri kuunnelleet.

Hyvä, että joku puhui. Meillä oli muuttopuuhastelun jälkeen puheet aika vähissä (no, keskusteltiin feminismistä joku tovi), ja Flemari 21:n näkemys tunnelmaa luovasta äänimaisemasta on isolle volyymille säädetty Yle Teemaa näyttävä televisio. Siinäkin mielessä hyvin olohuonemainen paikka; näin meilläkin kotona oli.

Vaikka tunnelma muistuttikin paikallisten olohuonetta, Flemari 21:stä tuli mieleen lähinnä jonkun pikkupaikkakunnan kirkonkylällä sijaitsevan huoltoaseman baari. Kaljan lisäksi tarjotaan lohivoileipiä ja muuta pientä syötävää. Tuli sellainen olo, että oli matkalla sukulaisten mökille tai jonnekin, ja bussia vaihtaessa piti keksiä tunniksi tai pariksi tekemistä, joten päätyi juomaan pari kaljaa. Sellainen olo, että kantikset olivat istuneet pöydissään useamman kuin yhden kuntaliitoksen läpi, mutta kylä on edelleen riskikuntien listalla. Että jos tähän jäisi, saisi kohta tietää kaiken muiden asiakkaiden elämistä ja ihmissuhteista, kunnes havahtuisi siihen, että on ylittänyt keski-iän ja edelleen Flemari 21:n pöydässä kaljatuoppi kädessä. Pysähtynyt on kai se sana, jota haen.

Hyvä siis, että joku puhui ja televisio oli päällä ja olut oli edullista. Muuten pari kaljaa olisi helposti muuttunut pariksi vuosikymmeneksi ja tämä blogi jäänyt kirjoittamatta loppuun.

Tämä oli meidän molempien ensimmäinen kerta Flemari 21:ssa. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että jäänee myös viimeiseksi. Ja että teki mieli olla tässä tekstissä astetta kriittisempi. Mutta Flemari 21 näyttää toimivan sen kantapaikaksi valinneilleen asiakkaille erittäin hyvin ja vuodesta toiseen, joten mikä minä olen heidän valintaansa tyrmäämään. Tämä on pala aitoa Kalliota ja toivottavasti myös pysyy sellaisena. Ei siinä meitä alle nelikymppisiä tarvita, me voimme käydä muuallakin.

Tuoppi: Koffia; 3,50 euroa; 0,5 litraa. (Hanassa ja laseissa on Karhun logo, oluttynnyreissä Koffin.)

Käytyjen baarien määrä: 3.