Siltasessa, hipsteriyden pesässä – ja entä jos meistä jokainen onkin hipsteri?

”Sä olet ihan hipsteri, kun sulla on tommonen pipo ja tommoset silmälasit ja asut vielä Kalliossa”, kiteytti kollegani eräänä iltapäivänä. Argumentti herätti kummastusta, sillä mikäli hipsteriyden tuntomerkkeihin kuuluvat nuo edellä mainitut asusteet, on hipsteripopulaatio suurempi kuin uskoisikaan. Silloin nimittäin liki jokainen Pielaveden mummukin on hipsteri. Pipo, check, silmälasit, check, vintage-takkikin löy-tyy.

Mitä hipsteriys sitten on? Tunnustettakoon, että Hel-looksia selatessani olen monesti miettinyt, että jaahas: hipsteriys on siis sitä, että mennään sokkona Pelastusarmeijan kirppikselle ja haalitaan ylle kaikki, mitä nyt käteen sattuu osumaan. Sitten vain uskottavasti bostaillaan ja sanotaan, että ”inspiroidun krapulasta ja käytettyjen tamponien aromista”.

Hipsteriydeltä on nykyään kadonnut pohja. Siitä on tullut valtavirtaa. Ajat autolla? Ai sulla on polkupyörä? Olet hipsteri. Syöt lihaa? Olet hipsteri. Olet vegaani? Eli hipsteri. Olet insinööri? Olet hipsteri. Olet toimittaja? Olet hipsteri.

Mikä tahansa yhteiskunnallinen asema, elämäntapavalinta, harrastus tai asukokonaisuus voi olla syynä hipsterin leimalle. En ole koskaan mieltänyt itseäni hipsteriksi, mutta kappas vittua: tässäpä sitä ollaan. Minä pipoineni, laseineni ja Kalliossa sijaitsevan asuntoni ansiosta – minä olen hipsteri. Selvä.

Oli aika, kun hipsteriys oli jotenkin uutta, tyylin tuulahdukset tulivat New Yorkista ja Berliinista eikä mikään, mikä muiden mielestä oli siistiä, enää ollutkaan siistiä. Piti pukea uimapuku topiksi ja laittaa viisi numeroa liian isot shortsit alaosaksi, että olisi hipsteriydessään vakaa ja uskottava.

Kun Siltanen avattiin vuonna 2009, oli meno varsin toisenlainen. Silloin hipsteriys oli eri tasolla. Avajaisten aikaan Siltsuun soittamaan tuleville dj:ille esitettiin toive, että soiteltaisiin vain vinyylejä.

Onhan niissä kallisarvoisissa rätisevissä muovinpalasissa ihan eri fiilis, soundi ja dynamikkaa kuin ladatuissa ämppäreissä tai waveissa. Koitetaan vähän tukea vinyyli- ja levykauppakulttuuria ennenkuin se kuolee kokonaan. Toivottavasti erotumme myös soundillisesti muusta massasta tai puurosta (Klubitus.org- sivusto Siltasesta vuonna 2009)

Lauantaisen aamupalan nimi oli tuolloin Ich Bin ein Berliner. Musiikkina kyseisessä tapahtumassa jytkyi tuohon aikaan dubstepiä, technoa [ sanotaan teshno] ja housea. Nykypäivänä ajatus moisesta naurattaa – että aika överiksi vedetty. Toisaalta ajatus naurattaa senkin takia, että tuollaiset tempaukset ovat baareissa nykyisin niin tavallisia.

Päiväsaikaan Siltsussa on avaraa ja valoisaa.

Päiväsaikaan Siltsussa on avaraa ja valoisaa.

Tomi kertoo muistavansa ajan, jolloin Pacifico oli vain yksi räkälä Kallion räkäläbaarien joukossa: miesten vessakopeissa ei ollut edes ovia. Nyttemmin Pacificossa tarjoillaan viikonloppuisin yhtä Helsingin suosituimmista brunsseista ja ovista sisään soljuva väki on nuorta ja trenditietoista.

Samaan tapaan kuin hipsteriydestä, myös Ich Bin ein Berlinerin tapaisilta konsepteilta on kadonnut pohja. Kun hipsteriys tuli Kallioon, oli seutu toisenlainen. Baarien jukebokseissa soi Popeda ja Vaasankatu oli räkälöitä täynnä. Nyttemmin Vaasikselta löytyy niin Döner Harju kuin Street Gastrokin – ja voi pojat, nuo paikat ne vasta hipstereitä olisivatkin olleet vuonna 2009. Nyttemmin kaikki on Kalliossakin vain ihan tavallista.

Vuosi 2015 on varsin toisenlainen. Mutta Siltanen on edelleen joidenkin mielestä se ”hipsteripaikka”.

”Mennään Siltaseen, siellä on aina sellasia söpöjä hipsteripoikia”, sanoi erään kerran yöelämässä kulkiessamme eräs naispuolinen ystäväni.

Miksi Siltaseen tulee nykyisin mentyä, kun siellä ei enää ole aamupalatechnoa [ sanotaan -teshnoa]? Ruokaahan sieltä saa yhä. Siltasessa tarjoiltiin brunssia ensimmäisten joukossa, mutta nyttemmin ei ole sitäkään tarjolla. Brunssin ja burgereiden tilalle tuli loppuvuodesta ovensa avannut Lie Mi -ravintola, joka tarjoilee vallan herkullisia vietnamilaisen keittiön antimia. Ehkä edes se on vielä hipsteriä? Itämaisen ruoan voittokulku Suomen ravintolaskenessä jatkuu, mutta pelkkä perus-kinkura (elikkäs normikiinalainen) ei riitä, on oltava twistiä.

Söimme kaiken: oli hyvää.

Söimme kaiken: oli hyvää.

Miten vain, Lie Mi saa olutpolulta safkan ääreen harhautuneelta bloggaajalta täydet 5/5.

Useimmiten Siltaseen tulee mentyä joko pubivisan vuoksi (joka kuun viimeinen torstai), tai silloin, kun ei ole ihan tarpeeksi päissään päätyäkseen Mustaan Härkään tai Städäriin. Siltanen kuitenkin on viikonloppuisin kello kolmeen saakka auki, joten kyllä siinä ehtii pahimman tanssijalan vipatuksen hoitamaan pois. Ja niin, onhan Siltanen lähempänäkin.

Harvemmin Siltaseen tosin ajautuu ihan bailaamaan. Sinne vain jotenkin, noh, ajautuu. Sitä jossakin vaiheessa havahtuu tupaten täydeltä tanssilattialta ja tajuaa, että tässä sitä sitten ollaan. Tokihan Siltasen eduksi on mainittava noihin muihin tanssilattiallisiin bailupaikkoihin verrattuna parempaa musiikkia soittavat dj:t.

Niin, dj:istä muistuukin mieleeni: joskus viime kesänä olimme Siltasessa viettämässä ystävämme Jaakon syntymäpäiviä, kun yhtäkkiä kuulemme Tuuttimörön tulevan paikalle heittämään yllätyskeikan. Yllätyskeikan siksi, että paikalle odotettu dj olikin jostakin syystä estynyt, ja Tuuttis oli hälytetty hätiin. Mitä mainioin käänne!

Yleisviihtyvyydeltään Siltanen on hyvä paikka: sisustus on rosoisen modernihkon hipsterihkö, eikä musiikki kirvele sielua. Paikassa vellova väki on nuorta ja nuorehkoa, ja yleismeininki kaikkiaan haaleahkon hyvä.

Toki Siltasella on kehnot puolensa. Paikan baarimikoista kuulee kyliltä huutelua: ovat töykeitä, eivätkä edes katso asiakasta kohti. No, sellaista on asiakaspalvelu. Omalle kohdalleni on harvoin sattunut kyseisessä paikassa töykeää tai kehnoa palvelua, joten ainoa miinus on: kaljan hinta. Se on Kallion hintatasoon nähden hieman liikaa. Kaipa sillä hinnalla pyritään karsimaan paikan asiakaskuntaan vain ne oikeat pipoja ja laseja käyttävät yksilöt?

Tuoppi: Lapin Kultaa; 0,5 litraa; 5,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 51

Baarikierros ja sen päätepiste: Ravintola Cella

Viime lauantaina tuli sitten vedettyä pienimuotoinen baarikierros. Tarkoitus oli vain käydä päiväkseltään Kustaa Vaasassa kääntymässä ja esittämässä osaanotot, mutta sitten siihen tuli muitakin kavereita ja illan bändien soundcheck alkoi tuntua sietämättömältä, joten päätyttiin siirtyä toiseen paikkaan. Ja siitä toiseen ja niin edelleen.

Lopullinen reitti oli seuraava: Kustaa Vaasa – Kallionhovi – Siima BaariSalpimienta – Cella.

Nimetön

Vähän lyhyeksihän se jäi.

Baarikierros on herkkä laji hallita. Vaikka olenkin osallistunut pienimuotoisille järjestetyille baarikierroksille – ainejärjestöni kanssa olemme tehneet mm. M-junaratakierroksen ja metroratakierroksen – niin suhtaudun hyvin epäilevästi ja paheksuvasti esim. Helsinginkadun approon. Liikaa suorittamista, liikaa turismihenkeä, liikaa haalareita ja haalareissa ihmisiä.

Hyvä baarikierros on spontaani. Päätökset on tehtävä tilanteen tuoksinassa, aisteja ja esoteerisiä vihjeitä seuraten. Kun menee baariin, ei voi tietää, milloin ja mihin sieltä poistuu. Keskustelut suunnasta tulisi käydä kadulla. Myös seuran on syytä elää. Jonkun täytyy jäädä pois, toisten liittyä joukkoon. Tämä myös siksi, että jälkeenpäin on helpompi miettiä, että missä vaiheessa käytiin missäkin baarissa, kun voi jotenkin ankkuroida muistikuvia paikalla olleisiin ihmisiin. Niin ja kierroksella pitäisi käydä niin monessa paikassa, että jälkeenpäin on vähän vaikeuksia muistaa, että missäs sitä tulikaan. Viisi lienee ehdoton minimi.

Olennaista on myös se, että baarikierroksella tehdään rohkeita valintoja. Tämä tarkoittaa erityisesti sitä, että mennään paikkoihin, joissa ei tavallisesti käydä. Paras mahdollinen tilanne on se, että mennään paikkaan, jossa kukaan joukkiosta ei ole koskaan käynyt. Tai ainakaan suurin osa.

Tällä kertaa kierroksen huipennus oli Flemarin baaripätkällä sijaitseva elävä klassikko, Ravintola Cella. Seurueestamme oli aikaisemmin sisällä asti käynyt ehkä yksi. Vaikka jotain hämärän tuttua Cellassa kyllä on. Ehkä se johtuu siitä, että sinne on aina kurkkinut sisään ikkunoista, mutta uskallus on puuttunut. Tai sitten siellä on tullut käytyä joskus humalapäissään. Kumpikin on yhtä todennäköistä.

Cellassa käymiseltä on tullut vältyttyä lähinnä sen takia, että se on melko kallis. Jos tilaa kaljan, saa tuopin Lapparin Luomua hintaan 5,30. Selkeästi Kallion hintavammasta päästä siis. Erikoisoluita Cellassa on kiitettävästi ja valikoima vaihtelee. Nyt meidänkin huomiomme kiinnitti baarin oven vieressä ollut mainos: Laitilan Kievarin Humalainen, 3,90 euroa, 0,5 litraa. Kyseinen bisse on tuttu lähinnä sen takia, että se on aika usein halpaa Porthaninkadun Saiturin Pörssissä. Hyvää on. Tällaista tarjousta ei luonnollisesti voinut ohittaa: halpaa olutta! Cellassa! Sisään siis.

cella

En tiedä johtuiko juomatarjouksesta vai lauantaista vai Cellan suosiosta, mutta täyttä oli. Jälkeenpäin kun mietin miltä Cella näyttää sisältä, tuli mieleen lähinnä jonkun vanhan merirosvolaivan kajuutta. Mielikuva johtunee siitä, että Cella on osittain maan alla, mikä luo oman hämyisen tunnelmansa baariin. Tai sitten siitä, että kierroksen viimeisellä etapilla alkoi jo tasapaino heittää. No, syistä riippumatta, paikassa on oikein onnistunut fiilis , varsinkin tällaiseksi kalliimmaksi paikaksi. Ne tuntuvat jostain syystä usein olevan kliinisellä tavalla ”hienoja”, jotenkin persoonattomia.

Seurueemme pakkautui pieneen pöytään, jossa oli Photoplay-laite. Virheliike, sillä Cellan Photoplay on ilmainen. En koskaan ole oikein ymmärtänyt näiden laitteiden funktiota – kts. pelailu – ja vielä vähemmän silloin, kun pelaamisesta piti maksaa. Nyt kun laite oli ilmainen, oli sitä pakko kokeilla. Aika monta kertaa. Photoplay on täynnä toinen toistaan köppäisempiä kosketusnäyttöpelejä. Suurin osa on tietovisoja, toinen suuri osa ”lyö pingviiniä mahdollisimman pitkälle”-tyyppisiä yksinkertaisuuksia.

Tällaisen laitteen lyöminen baarin pöytään on vähän kuin television päällä pitäminen: on mahdotonta keskittyä seurueeseen, kun joku tai jotkut tuijottavat vain laitetta/televisiota. Cellassa oli Photoplayn lisäksi ainakin neljä ruutua näyttämässä urheilua. Ihan niin kuin asiakkaiden viihtymiseen ei luotettaisi. Ärsyttävää. Varsinkin kun Cella on hyvin viihtyisä paikka! Hämyinen kellaritunnelma on hienosti rakennettu, eikä sitä pitäisi pilata puolen seinän kokoisella jättiscreenillä – tai paskalla pelilaitteella.

Laatupelejä.

Laatupelejä.

Muuten Cella on kyllä oikein miellyttävä. Merirosvotunnelma, vaihtuva olutvalikoima, satunnaiset halpistuopit, siideriä hanassa… Ei paljon valittamisen varaa. Paitsi tuo pirullinen Photoplay. Karttakaa.

Niin ja: Ravintolasalin puolelta saa myös ruokaa. Ei tullut testattua. Arviot Eat.fi:ssä ovat melko vaihtelevia, ilmeisesti Cellasta saa perusruokaa vähän turhan kalliilla. Ei hirveän kiinnostavaa, kasvisruokiakin taisi olla vain pari kolme. Keittiö menee kiinni kymmeneltä.

Tuoppi: 5,30 euroa; 0,5 litraa; Lapin Kulta Luomua.

Käytyjen baarien määrä: 30.

Oltiin tos terdel ottaa pari siduu – eli kierros Kallion kalja-aitauksissa

Terassilla käyminen on jotenkin tosi keski-ikäistä. Tai ainakin aikuista. Terassille mennään jotenkin raikkaasti tai raikastumaan. Duunin jälkeen ”parille sidulle tyttöjen kaa”, tai ”äftervörkille jätkien kanssa”.

Oma kesäinen kaljankulutukseni tapahtuu useimmiten puistoissa. Siinä on sellaista rappiohtavaa huolettomuutta, josta pidän. Istua hanhen- tai koiranpaskassa puistossa ja katsoa, kun ihmiset humaltuvat risti-istunnalla polvilumpioitaan kiduttaen. Nähdä jonkun puistossa virtsaansa vapauttavan koiraan valkea perse. Alepan kassit kahisevat, palavasta ihosta kuuluu vaimea tirinä ja kalja lämpenee tölkeissään.

Tälläkin kertaa elelin leppoisasti puistoissa ulkoilmaolueni nauttien heinäkuun puoliväliin saakka. Sitten suoriuduin terassille. Tai terasseille. Kalliosta löytyy useita pienehköjä ja miellyttävähköjä terasseja, me valitsimme kiinnostavimmat.

Ravintola Taz

Sturenkadun ja Aleksis Kiven kadun kulmassa sijaitsevan Tazin terassi on kutsuva ja mukavaa välimallin kokoa. Kalja-aitaus sijaitsee otollisesti katujen kulmassa, aurinko porottaa siihen pitkin päivää, eikä oluen hintakaan varsinaisesti kirvele perärööriä.

Toki pari asiaa harmitti. Menneinä kesinä Tazin terassi on ollut hivenen isompi, nyt pöytiä oli neljä. Lisäksi puista karisi roskia kaljaan. Roskien haittavaikutukset voi toki väistää esimerkiksi peittämällä tuoppinsa kädellään, tai sitten vain tinttaamalla maltaista viileää herkkua niin reilusti, ettei roskia edes huomaa.

Tuoppi: Lapin kultaa; 0,5 litraa; 3,20 euroa.

Roskapankki

Roskapankin terassi on massiivinen ja tiivishenkinen. Kyseinen kalja-aitaus myös pamahtaa aurinkoisina päivinä täyteen varsin nopeasti, ja aitauksessa marinoituva väestö on täynnä kyseisen anniskeluravintolan vakionaamoja. Pöydästä toiseen huutelu oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Koska mesta on varsin keskeisellä ja vilkkaasti liikennöidyillä kohtimalla Kalliota, ei sattumuksilta voi välttyä. Tälle terasille voi mennä vaikka yksinään, tai sysipaskassa seurassa ja ilman lukemista, sillä ohitse lipuva väki ja liikenne tarjoaa viihdettä.

Tälläkin kertaa Helsinginkadun vipinästä sai ilmaista teatteria. Brakun kentän kulmilta juoksi yllättäen mies yläosattomissa ja kengittä, yllään vain maastokuvioidut shortsit. Juoksun tarkoitus ei ollut kuluttaa kaloreita, vaan välttää kaatuminen. Kyseinen setä oli sen verran sekiksissä, ettei hän kyennyt pysähtymään, vaan jarrutti vauhtiaan törmäilemällä erinäisiin asioihin, mm. Roskapankin terassin kaiteeseen, talojen porttikongeihin ja niin edelleen.

Miekkonen juosta viipotti Roskapankin ohi Hesaria kohti Kurvia, kääntyi jossain main takaisin, juoksi uudestaan ohi kohti Urheilutaloa. Läiskytteli menemään uhkaavasti keskellä sporakiskoja muun liikenteen seassa. Jollain keinoin mies sai kaarrettua suuntimansa takaisin kohti Roskapankin terassia ja onnistui pysähtymäänkin. Jäi siihen seinustalle riuhtomaan jonkun lukittua polkupyörää, joka toki nostatti äläkän terassin vakionaamojen keskuudessa. Nahkaliivinen herrasmies ja vanhempi hattupäinen setä nousivat istuimiltaan ojentamaan sekopäistä pyöränriuhtojaa ja nostivat tsygän terassin aitojen sisäpuolille. Sekistelijämiekkonen juosta jolkotti tiehensä. ”VITTUUKSÄ TÄNNE TUUT PÖLLII. MEE WESTENDIIN, SIELLÄ ON JENGILLÄ VARAA MENETTÄÄ!” huusi vielä nahkaliivinen herrasmies opetuksensa tiehensä kaikonneen yläosattoman miehen perään.

Tuoppi: Koffia; 0,4 litraa; 3,00 euroa. (Kokemus: Priceless.)

Café II-linja 23

Toisen linjan keskimailla sijaitsee erinomaisen kokoinen terassi, josta pääsee seuraamaan kadun elämää (= lastenvaunuja työntäviä pariskuntia, ohi vilahtavia busseja, viereisessä leikkipuistossa puuhaavia ihmisiä) terassitasanteelta, hieman katutasoa korkeammalta.

Menimme sisätiloihin ostamaan tuopit. Jotenkin essonbaarimainen tunnelma. Siellä soi vanha suomalainen iskelmä. Instant lisäpisteet. Kuten mestan nimen lisäke (café) jo paljastaakin, saa paikasta myös sapuskaa. Jääkaapissa möllöttävät lohivoileivät ja juustosämpylät. Etäisesti muistan jonakin kuluneena kesänä orastavassa tynkkysessä syöneeni paikan päällä lohileivän. Toimi.

Tuoppi: Koffia; 0,5 litraa; 4,90 euroa.

Kultapalmu

Kultapalmun terassin sijainti on täydellinen niille, jotka haluavat bongata mahdollisimman laajan otannan kalliolaista väestöä. Sinä puolituntisena, jonka istuimme Kultapalmun terassilla, ohitsemme lipui kalliolainen paikallisväestö ja kaikki muut Kallioon liitettävät ihmisstereotypiat. Rollaattorin tai keppejen avulla liikkuva vanhusosasto, katkokävelevä puistojen sankari, huorauskoroissaan nitkuvin nilkuin katua paukuttava nuorisolaisneito, suutaan louskuttava nitku, alterneitti-sakki, ja niin edelleen. Keitä meitä nyt siinä oli.

Vaasankadun Piritorin päässä tulee harvemmin istuttua terassilla. Eniten aikaa olen epäilemättä viettänyt Heinähatun terassilla. Muutaman sadan metrin ero sijainnissa vaikuttaa eriskummallisen merkittävästi siihen, millaista jengia liikennöi ohitse.

Tuoppi: Lapin kultaa; 0,5 litraa; 4,20 euroa.