Kurvin baarit, osa 3: Wanha Mestari, Madame Kurvi, William K.

Tämä teksti on osa Kurvin baareja käsittelevää sarjaa, jossa kirjoitamme kaikista alueen baareista viikolla, joka huipentuu viidenteen Kallio Block Partyyn lauantaina 1. elokuuta 2015. Lue myös sarjan ensimmäinen ja toinen osa. 

Kurvin baarit -sarjan viimeisessä osassa kävimme suorittamassa jäljellejääneet baarit läpi. Ennako-odotukset eivät olleet kovat, sillä tämä kolmikko on syystäkin jäänyt viimeiseksi. Ketjubaarit eivät ole koskaan olleet lähellä sydämiämme. Pakko ne oli kuitenkin käydä tsekkaamassa.

Hämeentie 35. Ma-to 15-00, pe-la 14-02, su 14-22.

Wanhan Mestarin terassilla mieleen juolahtaneet vähän yli 20 kysymystä:

1: Miksi täällä on näin vähän ihmisiä?
2: Missähän baarimikko on?
3: Tultiinko me vahingossa Rossoon?
4: Pitäisikö sittenkin mennä terassille?
5: Hei, tästähän näkee suoraan Kurvittaren terassille! Miksei me menty sinne?
6: Onko tää kuitenkin enemmän joku maakuntabaari kuin Rosso? Sellainen johon menee vieraalla paikkakunnalla, kun ei tiedä niitä hyviä ja halvempia mestoja eikä oikein osaa lähteä keskustaa kauemmaksi.
7: Tuleeko tästä terassista sullekin sellainen olo niin kuin istuisi jossain ulkomailla? Täällähän on erillinen tarjoilupiste ja kaikkea. Paitsi että jonkin satoja vuosia vanhan torin sijasta näkymät on vilkkaasti liikennöidylle Hämeentielle ja Lidlin kassoille.
8: Miettiiköhän noi Lidlin kassahenkilöt kuinka usein, että oispa kaljaa, kun ne joutuu koko ajan katsomaan tähän terassille?
9: Vai käyköhän tässä terassilla kukaan?
10: Miksiköhän tuo tarjoilupistekin on kiinni? Kesä ja kaikkea. Toisaalta täällä on kai yksi ihminen töissä. Ja ehkä neljä asiakasta.
11: Mihinköhän nuo kaikki bussit menevät? En ole kuullut puolistakaan noista paikoista, joita niissä lukee. Mikkola? Kulomäki?
12: Mitenköhän paljon tähän kaljaan menee jotain myrkyllisiä pienhiukkasia tuosta jatkuvasta bussiliikenteestä?
13: Pitäisiköhän mennä sisälle? Ei täällä ole oikeastaan edes lämmin. Paska kesä.
14: Toisaalta onko se sisätila yhtään parempi? Kylmältä ja kliinisen ravintolamaiselta näytti.
15: Eikös tässä samassa tilassa ollut ennen joku Martina tai vastaava rossokopio?
16: Onko liian myöhäistä mennä Kurvittareen? Sen terassilla on sentään muitakin ihmisiä.
17 Miksi me ollaan täällä?
18: Miksi tämän paikan nimi on Wanha Mestari, kun tämä on ollut tässä ehkä korkeintaan vuoden.
19: Ja miksi witussa ylipäätään pitää käyttää tuplaveetä tällaisissa ”wanhoissa” nimissä? Tuleeko jollekin oikeasti sellainen fiilis, että ohhoh, nyt on aitoa ja wanhaa?
20: Ehtiiköhän tämän baarin nimi vaihtua ennen kuin tänne tulee seuraavan kerran? Jos tulee.
21: Miksi tulisi?
22: Joitko sä sen jo? Joko lähdetään?

Wanhan Mestarin terassinäkymät.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, tuulta ei ole nimeksikään. Kiitotie on avoin. On täydellinen päivä lentää. Kurvittaren suunnasta kaartaa ensimmäinen yrittäjä, mutta ei pääse yrittämisestä huolimatta asfaltista irti. Keula nousee, mutta ei. Mutta seuraava on jo valmiina ratikkapysäkillä, ja vauhti on huomattavasti edeltäjää kovempi. Kuluneet reebokit irtoavat kentästä, nousukiito on alkanut. Nopeat lasit suojaavat silmät ilmavirralta, piri suonissa takaa jyrkän nousun.

Kolmea Kaisaa sanotaan yleisesti lennonjohtotorniksi, sillä sen ikkunoista ja terassilta on esteettömät näkymät Kurvin kiitoradoille. Sieltä voi tarkkailla alhaalla pyöriviä pirisukkuloita melko kirjaimellisesta ylemmyydentunnosta käsin. Kolme Kaisaa ei ole kuitenkaan Kurvin ainoa tarkkailuasema. Heti seuraavasta rakennuksesta löytyy Madame Kurvi, joka tarjoaa lähes yhdenveroiset näkymät kiitoteille. Terassia ei ole, joten menoa täytyy katsella sisätiloista.

Madame Kurvi oli ennen Monte Etna, nimestä päätellen italialainen ravintola. Vähän sellainen ”ai niin sekin on olemassa”-paikka. Ainoa kosketus ravintolaan oli kaverin hauskahko ”seisoskelin siinä sporapysäkillä ja mun veli soitti ja sanoi että mulla on rumat vaatteet ja totta kai hämmästyin mutta sitten selvisi että ne on Monte Etnassa ja menin sinne ja oltiin siellä pilkkuun asti, nyt on hirveä darra”-anekdootinpoikanen.

Ei siis tullut koskaan käytyä. Siksi on mahdotonta sanoa, onko paikka muuttanut muuta kuin nimensä ja markkinointinsa (eli ikkunateipit ja oven vieressä olevan käsinkirjoitetun ”HAPPY HOUR 15-21” lapun). Nykyinen sisustus on kuin lentokentän ravintolassa tai kahvilassa. Sopii hyvin lennonjohtotorni-teemaan.

Hal-paa.

Pakko se on sanoa: uusi nimi on typerä, samoin logo. Niissä matkitaan tietoisesti Kurvitarta, mikä on uudelta baarilta nolo veto, onhan Kurvitar kiistaton klassikko. Tästä voisi valittaa johonkin tuomioistuimeen, kenties jopa Euroopan unionin ihmisoikeuksista vastaavaan. Madame Kurvi on siitäkin vaikea, että se on työläs sanoa, mutta siitä on vaikea keksiä lempinimeä. Madame – mutta miten sen lausisi? Kurvi? Ei, se on jo koko alueen nimi.

Ja ehkä Madame Kurville olisi syytä keksiä jokin lempinimi. Se on nimittäin, yllättävää kyllä, ihan käymisen arvoinen paikka. Se aikaisemmin mainittu häppäri on nimittäin erittäin edullinen: iso Karhu maksaa 3 euroa. Se on melkein yhtä halpa kuin Kallion halvin baari Saba, jossa sama tuote maksaa vain sentin vähemmän. Madamessa tuopit tuodaan jopa pöytään, onhan kyseessä ihan oikea ravintola.

Ravintolassa juomisessa on se huono puoli, että vaikka olisi miten hyvin syönyt, alkaa ruoan tuoksun nostattaa vettä kielelle. Nettisivujen ruokalistan perusteella kasvissyöjälle on pari annosta, vegaanillekin ehkä yksi. Tosin Madame Kurvi tekee sen saman käsittämättömän virheen kuin moni muukin ravintola: ruokalista on nettisivuilla vain pdf-tiedostona. Tosi kätevää esim. puhelimella selatessa.

Ravintolassa juomisessa on vähän sekin, että yleensä tällaiset perusravintolat eivät ole niitä kaikkein viihtyisimpiä hengailupaikkoja. Sama juttu Madame Kurvissakin. Tila on vähän turhan siisti, vähän liian avoin ja valkoinen. Kaikki on vähän tusinakamaa, ei mitään ainutlaatuista. Röökikoppi on sentään erikoinen varastohuone, josta voi tirkistellä ikkunoiden läpi muiden asiakkaiden pöytiin. Musiikki on linjaa Aerosmith, Dave Matthews Band, Nickelback ja Santanan se levy jossa on vierailijoita kuten Dave Matthews. Siis mukaharmitonta, mutta oikeasti kauheaa.

Näkymät ovat sentään hyvät. Taas yksi sankari lähtee sporapysäkillä nousuun. Hyvää matkaa.

”Tupakointihuoneesta” voi vakoilla ravintolakansaa. Oikeita, ulospäin antavia ikkunoita kopissa ei ole.

Vaihdamme kirjoittajaa tässä kohtaa, älä säikähdä.

Kurvin ruuhkaisimmassa kohdassa, Hämeentien ja Helsinginkadun risteämäkohdassa sijaitseva William K. on aina jotenkin harmittanut minua. Vuodesta 2005 Kurvin taloksi nimetyn rakennuksen kivijalassa toimineessa Oluthuone-ketjun (S-ryhmän) William K:ssa ei sinänsä ole mitään vikaa – ei se nyt tämän yksittäisen baarin syytä ole, että koko ketju on jokseenkin persoonaton ja yrittää olla liikaa irlantilainen, brittiläinen, tai minkämaalainennyttahansa baari. Nimen omaan yrittää.

Harmitukseni syy on kehnoon käyttöön mennyt mainion kokoinen liiketila. Miten hienoa, jos tuossa tilassa olisi jokin hieman persoonallisempi ja edes jollain tapaa rehellisen tuntuinen baari, jossa olisi vaikkapa esiintymislava? Liiketila on iso ja valoisa, joskin hieman matalanpuoleinen. Noh, nyt siinä on William K. ja siihen täytyy tyytyä.

Paksut, pöytiä peittävät matot eivät ainakaan pelasta baarin tuntumaa. Mieleen juolahti useita kysymyksiä mattoja koskien (tekee mieli soittaa Oluthuoneiden edustajalle ja kysyä nämä): pestäänkö pöytämatot? Kuinka usein niitä vaihdetaan? Pestäänkö ja vaihdetaanko ylipäätään? Onko koskaan mitattu, kuinka montaa erilaista bakteerikantaa ja taudinaiheuttajaa noista pöytämatoista löytyy? Miksi pöydillä pitää olla mattoja?

Jälkimmäiseen mietin kaikenlaisia syvällisehköjä selityksiä, että ehkä William K.-ketjussa on varauduttu niin aggressiivishenkiseen kaljan ottamiseen, että tuoppeja pelätään ronskisti pöytien pintaan paiskottavan? Että halutaan ehkäistä meluhaittaa ja lasien rikki kilahtamista? En tiedä. Epätietoisuus ahdistaa.

KUKA LAITTAA MATON PÖYDÄLLE? Jumalauta.

Hieno lippa, paska terassi.

Noh, onhan William K:ssa hyviäkin asioita: iso olutvalikoima, jossa on vaihtuvia kausituotteita ja kaikenlaisia erikoisuuksia. Ja juu, juomalista on muutenkin iso, mutta itseänihän kiinnostavat lähinnä oluet. Lisäksi sijainti on mitä mainioin ja kuten mainittu, on baari iso ja valoisa. Ihan viihtyisäkin, jos itsensä joisi tarpeeksi humalaan. Joskaan ei se oikein ole sellainen paikka, jossa kehtaisi olla humalassa, lentäisi ehkä ulos jos alkaisi sössöttämään.

William K. lienee sellainen äfter vörk -paikka ja kenties Kurvissa jollekin osasta porukkaa turvallinen vaihtoehto. Ehkä sinne vie kyläilemään saapuvat iäkkäämmät sukulaiset mieluummin kuin Pääskyyn tai Siimaan. Eivätpähän säikähdä. Mikäli ketjuravintolan tuoma turvallisuus ja suuri olutvalikoima ja rauhallinen ilmapiiri kiinnostavat, saattaa William K. olla sinun paikkasi.

William K:ssa voi juoda itsensä sekä pöydän että maton alle.

Käytyjen baarien määrä: 63.

Wanhan Mestarin tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,90 euroa.

Madame Kurvin tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,80 euroa. (Happy hour 15-21:00, jolloin tuoppi 3,00 euroa.)

William K:n tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,70 euroa.

Tylsä ja tasainen Rytmi

Tällä kertaa meillä oli ihan oikea kamera mukana. Pikseleiden määrä on mieletön!

”Kerran istuin kahvilla lueskelemassa lehtiä, kun kiinnitin huomiota kahteen mieheen, jotka pelasivat lautapeliä läheisessä pöydässä. En saanut millään päähäni mikä pelin nimi on ja kysäisin asiaa pojilta. Arvaa kuka! No, niinpä tietenkin. En olekaan tuota pelannut pitkään aikaan. Hauska oli huomata sen löytyvän baarin varustuksesta.”

Tämä Liisi S:n anekdootti lienee jännittävin ja hauskin juttu, joka kenellekään on Rytmissä sattunut. Tai no, hauskaa on myös se, että joku amerikkalainen on Yelpissä sekoittanut Rytmin ja Sävelen toisiinsa. ”Somewhat low ceiling on the 2nd floor, claustrophobic people had better stay on the ground floor.” Hahaa, tyhmä turisti, ei Rytmissä ole toista kerrosta!

Rytmi on Helsingin Sanomien mukaan ”keskellä päivää lähes parodia itsestään”, millä tarkoitetaan sitä, että jos jossain puhutaan lattea juovasta luovasta luokasta niin kuvituskuvat voidaan käydä ottamassa Rytmissä. Täällä istuvat niin paikallispoliitikot, toimittajat, kirjoittajat kuin muutkin nousevat tähdet. Päivällä Rytmin asiakkaiden keski-ikä ja keskitulot voidaan ilmaista yhdellä luvulla: kolmenkympin luokkaa. Illalla samat ihmiset istuvat Rytmissä juomassa kaljaa. Joku on joskus ehkä humalassa. Pääsiäissunnuntaina meno näytti olevan ”raisu” ja ”vapautunut”.

Olen aina vähän ihmetellyt, että mitä hienoa on olla samassa baarissa jonkun tunnetun ihmisen kanssa. Mitä  aina ihan jossain toisessa pöydässä istunut tavallinen kansalainen sai siitä, että Pentti Saarikoski kävi Kosmoksessa? Miksi se tekisi paikasta kiinnostavan? Sama kai se on, mitä salin toisella puolella istuva juoppo työkseen tekee. Varsinkin nykyään, kun ”luova luokka” ei tarkoita runoilijoita tai taidemaalareita, vaan lähinnä mainoskirjoittajia ja -piirtäjiä. Niistä tarttuu hyvin vähän glamouria meihin kuolevaisiin. Vaikea on kertoa juorua siitä, että on nähnyt mainostoimiston luovan johtajan neljän tuopin nousuhumalassa. Toisaalta onhan se niinkin, että muut asiakkaat luovat paikan tunnelman. Jos haluaa käydä päiväkaljalla jonkun työpaikalla, niin kannattaa mennä Rytmiin.

Olen siellä itsekin käynyt joskus läppäriäni näyttämässä ja kaljaa juomassa. Suunniteltiin kai jotain julkaisua, josta ei sitten tietysti tullut yhtään mitään. Toisaalta olen aina ollut töissä, joiden tekemiseen työnantaja on tarjonnut välineet ja tilat, joten tällainen kahvilatyöskentely on jäänyt aika etäiseksi. Monelle se on arkipäivää. Esimerkiksi Rytmin perusteella voi helposti näyttää siltä, että Kallio on muuttunut työläisalueesta pienyrittäjäalueeksi, sillä sitähän freelancetoimittajat ja muut vastaavat ovat.

Tällaisen työn tekemiseen Rytmi on varmasti hyvä paikka. Löytyy netti ja kahvia saa ja kaljaakin, tosin aika korkeaan hintaan verrattuna muihin alueen baareihin. Verkostot ovat lähellä, jos verkostot koostuvat muista samassa jamassa olevista. Ja tila itsessään on yksi Kallion seudun hienoimmista: suuret ikkunat avautuvat komeasti kolmeen suuntaan. Sisustus on ollut joskus jollakin aallonharjalla. Seinillä roikkuu vaihtuvia taidekuvia ja iltaisin joku asialleen omistautunut istuu nurkassa soittamassa levyjä.

Mitään erityisen trendikästä Rytmissä ei varsinaisesti ole. Miksi olisikaan, onhan baari jo viisitoista vuotta vanha. Rytmin suosio on baarin kanta-asiakkaiden keskuudessa kuitenkin edelleen vankkumaton. Kaiken mahdollisen työn freelanceriutumisen myötä seuraavien viidentoista vuoden aikana suosio varmaankin vain kasvaa. Ehkä lattekin palaa vielä muotiin.

Ja kuka nyt ei haluaisi pelata Arvaa kukaa?

Tuoppi: Olvia; 0,5 litraa; 5,30 euroa?

Käytyjen baarien määrä: 56.

Rytmin ikkunoista voi seurata Siltasaarenkadun, Toisen linjan ja Porthaninkadun risteystä. Vilinää & vilskettä!

Hilpeä hauki vain muistoksi jäi

Vaasankatu 7. Tässä kohtaa on kuvattu Pussikaljaelokuvaa.

Minulla on ongelma.

En oikein tiedä, milloin tämä alkoi tai mistä se johtuu, mutta aina jos näen sanan tai sanayhdistelmä, jossa on 3 tavua + 2 tavua, minun on pakko laulaa se mielessäni tai useimmiten ääneen J. Karjalaisen ikivihreän Ankkurinapin kertosäkeen sävelmällä.

Kokeile itse. Kuuntele ensin tästä kyseinen kohta ja laula tilalle vaikkapa

• Gangsteriräppi
• Berliinin muuri
• Saiturin pörssi

Oikeastaan  tilalle voi laulaa ihan mitä vain mitä sattuu edessään näkemään tai juuri lauluhetkellä tekemään. Kaava on oiva niin sanotuille hetken lauluille. ”Laitanpa leivät” voi laulaa keittiössä. ”Pestäänpä pyykit” voi laulaa pyykkituvassa. ”Haistapa vittu” voi laulaa taksijonossa, kun joku etuilee. Ja niin edelleen.

Niin, ja sopiihan kaavaan tietysti myös Hilpeä hauki.

Minulle on mahdotonta kävellä Vaasankadun alkupäätä ilman, että tämä alkaa soida päässäni. Koko tämän postauksen kirjoittamisen ajan hyräilen ”hillpeä haauki” hiljaa itsekseni. Onneksi olen kotona, muuten minut varmaan passitettaisiin hoitoon. Ottaisin tällaisen välittämisen ilolla vastaan. Haluaisin päästä J. Karjalaisen tarttuvasta melodiasta ja siihen liittyvästä pakkoajattelusta – tai siis pakkorallattelusta – eroon. Jos tämä jatkuu näin, laulan kuolinvuoteellani viimeiset sanani uudelleen ja uudelleen: ”kuolenpas nytten”.

No joo, asiaan. Tässä piti puhua Hilpeästä hauesta baarina, eikä rallatella menemään baarin nimeä. Mutta kun tämä korvamato kertaalleen pääsee porautumaan tajuntaan, ei sitä ole helppo saada sieltä pois. ”Annapa kalja” voisi esim. tilata bissen Hauessa tällä iloisella sävelmällä. Ja sitten seuraavaa tilatessa voi laulaa ”Laitapa toinen”. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kuulemma 14 hanaolutta. Osaanko edes nimetä niin monta erilaista kaljaa?

Paitsi että Hauessa ei oikein voi tilata kaljaa pelkästään tilaamalla kaljaa. Kyseessä on nimittäin Olutravintola Hilpeä Hauki. Eli sellainen paikka, jossa hanoja on enemmän kuin ne tavalliset kaksi ja baarimikon takana on hyllyssä pulloja kuin tavallisella suomalaisella kotihyllyssä kirjoja. Valikoima on listattu liitutauluun, jonka tekstin määrästä tulee lähinnä mieleen Simpsoneitten alkutekstit.

Baarimikon (komea, nuori, tatuoitu, parrakas) ensimmäinen kysymys on ”minkälaista?” ei ”miten monta?”, minkä jälkeen ensikertalainen tuijottaa katonrajan listoihin kuin uskova Moosekseen, joka kantaa uunituoreita käskyjä alas vuorelta. Miten tähän pitäisi suhtautua, mistä pitäisi aloittaa?

Tilataan kaljat. Saadaan Mallaskosken Kuohu Pilsit, kuulemma ”se on se meidän perus, aika jees.” Istutaan pöytään, maistetaan olutta. Onhan se aika jees. Maistuu erilaiselta kuin peruskarhut tai -koffit, mutta jälkeenpäin mietitään, että millä tavalla. Uskotaan vielä viikkojenkin päästä siihen, että jotenkin se oli parempaa kuitenkin.

Pöydässä istuessa alkaa tuntua kotoisammalta. Tultiin tällä kertaa Haukeen, koska peruspaikat ja kaikki muutkin oli vallannut taas joku tuhatpäinen haalariporukka. Hauessa niitä ei näkynyt ja vaikka aluksi olo onkin sellainen niin kuin olisi tullut ”aikuisten baariin”,  siinä ympärillekatsoessa huomaa että 1) muut asiakkaat ovat kuitenkin meitä nuorempia ja 2) Hauen penkit ovat täsmälleen samanlaiset kuin Pub Porthanissa. Rentoudutaan. Aika jees.

Viereisessä pöydässä pelataan hyvin humalaista Aliasta. Joku kysyy Asaa ennen Asaa, toinen veikkaa Elastista. Nauretaan. On aina vaikea olla kuuntelematta ja nauramatta toisten heikolle peliesitykselle. Varsinkin kun vihjeet ovat luokkaa ”semmosia valkoisia juttuja esim linnoissa joista voi tunnistaa…” Vastaus tähän on muuten luuranko. Älä kysy, en tiedä.

Viihdytään Hauessa yksien tuoppien ajan. Jostain muistuu mieleen, että kyllähän täällä on käyty ennenkin. Joskus vuosia sitten tullut istuttua baarin takasalissa, siksi ikkunan puoleinen tila ei tunnu yhtään tutulta. Lähtiessä joku nisti tulee pyytämään ulkona tulta ja pohtimaan, että voisiko Haukeen mennä lataamaan puhelimen akkua. Ei oikein tee mieli sanoa mitään, koska tuntuu siltä, että ei varmaan voi. Katsellaan katuun. Ollaan ulkona, Vaasankadulla.

Päässä alkaa soida Ankkurinappi.

Sen lisäksi, että Hauessa on yli sata olutta niin kerskuvat vielä että heillä on myös Kallion paras lautapelivalikoima. Mutta missä Twister?!

Tuoppi: Mallaskosken Kuohu Pilsiä; 0,5 litraa; 5,90 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 53.

Siltasessa, hipsteriyden pesässä – ja entä jos meistä jokainen onkin hipsteri?

”Sä olet ihan hipsteri, kun sulla on tommonen pipo ja tommoset silmälasit ja asut vielä Kalliossa”, kiteytti kollegani eräänä iltapäivänä. Argumentti herätti kummastusta, sillä mikäli hipsteriyden tuntomerkkeihin kuuluvat nuo edellä mainitut asusteet, on hipsteripopulaatio suurempi kuin uskoisikaan. Silloin nimittäin liki jokainen Pielaveden mummukin on hipsteri. Pipo, check, silmälasit, check, vintage-takkikin löy-tyy.

Mitä hipsteriys sitten on? Tunnustettakoon, että Hel-looksia selatessani olen monesti miettinyt, että jaahas: hipsteriys on siis sitä, että mennään sokkona Pelastusarmeijan kirppikselle ja haalitaan ylle kaikki, mitä nyt käteen sattuu osumaan. Sitten vain uskottavasti bostaillaan ja sanotaan, että ”inspiroidun krapulasta ja käytettyjen tamponien aromista”.

Hipsteriydeltä on nykyään kadonnut pohja. Siitä on tullut valtavirtaa. Ajat autolla? Ai sulla on polkupyörä? Olet hipsteri. Syöt lihaa? Olet hipsteri. Olet vegaani? Eli hipsteri. Olet insinööri? Olet hipsteri. Olet toimittaja? Olet hipsteri.

Mikä tahansa yhteiskunnallinen asema, elämäntapavalinta, harrastus tai asukokonaisuus voi olla syynä hipsterin leimalle. En ole koskaan mieltänyt itseäni hipsteriksi, mutta kappas vittua: tässäpä sitä ollaan. Minä pipoineni, laseineni ja Kalliossa sijaitsevan asuntoni ansiosta – minä olen hipsteri. Selvä.

Oli aika, kun hipsteriys oli jotenkin uutta, tyylin tuulahdukset tulivat New Yorkista ja Berliinista eikä mikään, mikä muiden mielestä oli siistiä, enää ollutkaan siistiä. Piti pukea uimapuku topiksi ja laittaa viisi numeroa liian isot shortsit alaosaksi, että olisi hipsteriydessään vakaa ja uskottava.

Kun Siltanen avattiin vuonna 2009, oli meno varsin toisenlainen. Silloin hipsteriys oli eri tasolla. Avajaisten aikaan Siltsuun soittamaan tuleville dj:ille esitettiin toive, että soiteltaisiin vain vinyylejä.

Onhan niissä kallisarvoisissa rätisevissä muovinpalasissa ihan eri fiilis, soundi ja dynamikkaa kuin ladatuissa ämppäreissä tai waveissa. Koitetaan vähän tukea vinyyli- ja levykauppakulttuuria ennenkuin se kuolee kokonaan. Toivottavasti erotumme myös soundillisesti muusta massasta tai puurosta (Klubitus.org- sivusto Siltasesta vuonna 2009)

Lauantaisen aamupalan nimi oli tuolloin Ich Bin ein Berliner. Musiikkina kyseisessä tapahtumassa jytkyi tuohon aikaan dubstepiä, technoa [ sanotaan teshno] ja housea. Nykypäivänä ajatus moisesta naurattaa – että aika överiksi vedetty. Toisaalta ajatus naurattaa senkin takia, että tuollaiset tempaukset ovat baareissa nykyisin niin tavallisia.

Päiväsaikaan Siltsussa on avaraa ja valoisaa.

Tomi kertoo muistavansa ajan, jolloin Pacifico oli vain yksi räkälä Kallion räkäläbaarien joukossa: miesten vessakopeissa ei ollut edes ovia. Nyttemmin Pacificossa tarjoillaan viikonloppuisin yhtä Helsingin suosituimmista brunsseista ja ovista sisään soljuva väki on nuorta ja trenditietoista.

Samaan tapaan kuin hipsteriydestä, myös Ich Bin ein Berlinerin tapaisilta konsepteilta on kadonnut pohja. Kun hipsteriys tuli Kallioon, oli seutu toisenlainen. Baarien jukebokseissa soi Popeda ja Vaasankatu oli räkälöitä täynnä. Nyttemmin Vaasikselta löytyy niin Döner Harju kuin Street Gastrokin – ja voi pojat, nuo paikat ne vasta hipstereitä olisivatkin olleet vuonna 2009. Nyttemmin kaikki on Kalliossakin vain ihan tavallista.

Vuosi 2015 on varsin toisenlainen. Mutta Siltanen on edelleen joidenkin mielestä se ”hipsteripaikka”.

”Mennään Siltaseen, siellä on aina sellasia söpöjä hipsteripoikia”, sanoi erään kerran yöelämässä kulkiessamme eräs naispuolinen ystäväni.

Miksi Siltaseen tulee nykyisin mentyä, kun siellä ei enää ole aamupalatechnoa [ sanotaan -teshnoa]? Ruokaahan sieltä saa yhä. Siltasessa tarjoiltiin brunssia ensimmäisten joukossa, mutta nyttemmin ei ole sitäkään tarjolla. Brunssin ja burgereiden tilalle tuli loppuvuodesta ovensa avannut Lie Mi -ravintola, joka tarjoilee vallan herkullisia vietnamilaisen keittiön antimia. Ehkä edes se on vielä hipsteriä? Itämaisen ruoan voittokulku Suomen ravintolaskenessä jatkuu, mutta pelkkä perus-kinkura (elikkäs normikiinalainen) ei riitä, on oltava twistiä.

Söimme kaiken: oli hyvää.

Miten vain, Lie Mi saa olutpolulta safkan ääreen harhautuneelta bloggaajalta täydet 5/5.

Useimmiten Siltaseen tulee mentyä joko pubivisan vuoksi (joka kuun viimeinen torstai), tai silloin, kun ei ole ihan tarpeeksi päissään päätyäkseen Mustaan Härkään tai Städäriin. Siltanen kuitenkin on viikonloppuisin kello kolmeen saakka auki, joten kyllä siinä ehtii pahimman tanssijalan vipatuksen hoitamaan pois. Ja niin, onhan Siltanen lähempänäkin.

Harvemmin Siltaseen tosin ajautuu ihan bailaamaan. Sinne vain jotenkin, noh, ajautuu. Sitä jossakin vaiheessa havahtuu tupaten täydeltä tanssilattialta ja tajuaa, että tässä sitä sitten ollaan. Tokihan Siltasen eduksi on mainittava noihin muihin tanssilattiallisiin bailupaikkoihin verrattuna parempaa musiikkia soittavat dj:t.

Niin, dj:istä muistuukin mieleeni: joskus viime kesänä olimme Siltasessa viettämässä ystävämme Jaakon syntymäpäiviä, kun yhtäkkiä kuulemme Tuuttimörön tulevan paikalle heittämään yllätyskeikan. Yllätyskeikan siksi, että paikalle odotettu dj olikin jostakin syystä estynyt, ja Tuuttis oli hälytetty hätiin. Mitä mainioin käänne!

Yleisviihtyvyydeltään Siltanen on hyvä paikka: sisustus on rosoisen modernihkon hipsterihkö, eikä musiikki kirvele sielua. Paikassa vellova väki on nuorta ja nuorehkoa, ja yleismeininki kaikkiaan haaleahkon hyvä.

Toki Siltasella on kehnot puolensa. Paikan baarimikoista kuulee kyliltä huutelua: ovat töykeitä, eivätkä edes katso asiakasta kohti. No, sellaista on asiakaspalvelu. Omalle kohdalleni on harvoin sattunut kyseisessä paikassa töykeää tai kehnoa palvelua, joten ainoa miinus on: kaljan hinta. Se on Kallion hintatasoon nähden hieman liikaa. Kaipa sillä hinnalla pyritään karsimaan paikan asiakaskuntaan vain ne oikeat pipoja ja laseja käyttävät yksilöt?

Tuoppi: Lapin Kultaa; 0,5 litraa; 5,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 51

Karhukoplan jäljillä Kolmessa Kaisassa

Tuli käytyä lauantaina pitkästä aikaa Kolmessa Kaisassa. Siellä ei voi käydä ajattelematta tätä tapausta.

Helsingin poliisilaitoksella on esitutkinta kesken tapauksessa, jossa neljä työmiesten vaatteisiin pukeutunutta miestä vahingoitti Sörnäisissä sijaitsevan ravintolan wc-tilojen lattiaa katuporalla. Tapaus sattui viime viikon torstaina 13. maaliskuuta.
– Metro, 18.3.2014.
Aikaisempi juttu samasta tapauksesta: Metro, 14.3.2014.

Ja tuota tapausta ei voi ajatella ilman, että ajattelee Karhukoplaa. Tietenkään Kolme Kaisaa ei ole ihan Roope Ankan rahasäiliöön verrattavissa oleva jättipotti, mutta mielikuva on melko vahva: neljä miestä työmiehen asuissa vuokratun katuporan kanssa tekemässä tihutöitä. Ankkalinna-meininkiä. Karhukopla taisi tosin tehdä rötöksensä selvinpäin. Kolmen Kaisan tapauksessa porukka oli niin humalassa, että kiinnijäänyt ei muistanut illan tapahtumista mitään.

Niinhän sitä Kaisassa yleensä on, humalassa. Paikka kun sattuu olemaan yksi niistä harvoista kolmeen asti auki olevista ravintoloista Kalliossa. Siksi se on suosittu jatkopaikka, kun muut baarit menevät kiinni. Sen takia siellä myös tulee aika harvoin käytyä, koska jono on aina puoli kahden jälkeen niin pitkä, että sisäänpääsy on liian vaikeaa. Yleensä tulee tuossa tilanteessa suunnattua Milenkaan, siis Ølhus Osloon, tai suoraan Härkään.

Viime lauantaina menimme paikalle jo hyvissä ajoin, olisikohan ollut puolenyön aikaan. Kerrankin sisään pystyi vain kävelemään. Narikkakin on vapaaehtoinen, mistä suuri plussa. (Vaikka juuri keskiviikkona tuli Lepakkomiehessä valiteltua, että miksi ei ole narikkaa. Ikävä katsoa keikkaa takki päällä; se tuntuu jotenkin siltä kuin olisi hautajaisissa.) Istumapaikasta piti tosin käydä jonkinlainen taistelu jo tuohon aikaan, sillä tyhjä pöytä kyllä löytyi, mutta penkkejä ei. Jotenkin sinne kuitenkin mahtui, vaikka alussa yhden seurueesta pitikin istua baarijakkaralla normikorkuisessa pöydässä. Siitä tulee aina vähän Dalai Lama -olo.

Kolmesta Kaisasta on vaikea keksiä sanottavaa. Baarista tulee jotenkin mieleen Tampere. Ehkä siksi, että Tampereella on monta kapakkaa rakennuksen toisessa kerroksessa. Tai no, muistan käyneeni ainakin yhdessä sellaisessa. Joka tapauksessa, fiilis on vähän erilainen kuin tavallisessa Kallion baarissa – vaikka tässä blogia tehdessä onkin käynyt ilmi ettei tavallista Kallion baaria oikein ole olemassa. Jokaiselle löytyy jotakin.

Kenelle Kolme Kaisaa on sitten suunnattu? En tiedä. Ehkä baarilla, joka on pidempään auki kuin muut, ei täydy olla niin selkeää identiteettiä tai kävijäkuntaa. Asiakkaita riittää aina, ainakin puoli kahden pilkun jälkeen. Ja jokainen Kalliossa pidempään pyörinyt on Kaisassa joskus käynyt, vaikkei sinne kukaan varmaan ensimmäisenä vaihtoehtona suuntaakaan. Tai mistäs minä tiedän: nettisivujen perusteella Kaisa vietti marraskuussa 50-vuotisjuhlia. Lienee mahdotonta pärjätä puoli vuosisataa vain satunnaiskävijöiden voimin. Jossain ne kantikset siis ovat, joku omanlaisensa ihmisryhmä, joka Kolmen Kaisan kanssa on aikaansa viettänyt.

En sinänsä ihmettele. Onhan Kaisassa (vai Kaisoissa?) hyviäkin puolia. Iso terassi, esimerkiksi. Tupakalla ei tarvitse käydä kadulla, vaan ulkona voi istua lämpölamppujen alla vähän etäällä Kurvin vilinästä. Kakkoskerroksen sijainti on siitäkin hyvä, että sieltä on hyvä tarkkailla Kurvin ja Piritorin tapahtumia. Niin kuin Jontti klassikkobiisissä sanoo: Seuraan traagist farssii liven Kolmest Kaisasta, raflat on auki eli ei oo liian aikasta. Isot ikkunat takaavat aitiopaikan farssin seuraamiselle, ainakin ikkunapöydistä.

Näköalapaikkoja voisi baareissa itse asiassa olla enemmänkin – tai baareja näköalapaikoilla. Ehkä terassit ovat siksi niin suosittuja: voi olla samaan aikaan baarissa ja kadulla, tarkkailemassa ja tarkkailtavana.  Tietysti välillä kaipaa jotain Kulmapalmua, jonka ikkunoista näkee sisälle saman verran kuin standardinmukaisesat ovisilmästä näkee asuntoon. Mutta usein on myös hauska istua ikkunalla, katsella välillä tuoppiin ja välillä kanssaeläjiin.

Vähän niin kuin Kolmessa Kaisassa. Sieltä voi tuijotella Kurvissa raahustavaa – tai vielä parempaa: sisäänpääsyä odottavaa! – rahvasväkeä varmana siitä tiedosta, että ”pesemättömät massat” eivät juuri näe takaisin. Katutason yläpuolella voi nauraa kenelle vain ja juoda yli vitosen maksavaa kaljaansa tyytyväisenä. Poistuessa sitten heittää yläfemmat jonon ensimmäiselle ja toivottaa onnea odotteluun. Omat on jo juotu.

Tai jos oikein intoutuu, voi loppuillasta tehdä klassiset: hakee työmaalta tarvittavat välineet ja aukaisee miestenhuoneen lattian katuporalla. Jos on niin humalassa, ettei aamulla muista mitään edellisestä illasta, ei poliisikaan voi tehdä mitään. Pettämätön suunnitelma, 176–167. Roope ei koskaan saa tietää, mihin hänen rahansa katosivat.

Tavanomaiset ruokajuomat.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,20 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 42.

Pari kaljaa kulttuuririennoissa – eli tarina siitä, kuinka jalat veivät Ryhmäteatterista Kuikkaan

Eräänä iltana tässä taannoin kävimme katsomassa Ryhmäteatterin Supernaiivin. Tiina Lymin ohjaama näytelmä pohjautuu Erlend Loen kirjaan, jossa pääajatelma menee jotakuinkin näin: 25-vuotias mies ei tunne saavuttaneensa mitään, eikä tiedä, mitä pitäisi tehdä. Siksi hän lopettaa kaiken.

Eksistentiaalinen kriisi on Ylermi Rajamaan näyttelemän päähenkilön elämässä niin väkevä, ettei auta. Mikään ei tunnu miltää, mikään ei auta.

Jotenkin tuo kaikki kuulosti niin pelottavan tutulta – kenelläpä ei elämässään olisi ollut sellaista ratkaisevaa ”Vittuun kaikki” -vaihetta, joka on kaiketi jokin aikuistumisen riitti. Ja onhan elämä jatkuvaa epätietoisuutta ja sopeutumista, eikä siihen toisinaan auta mikään muu kuin yksinkertaistaminen (”Katsonpa netistä neljä tuntia putkeen pelkkiä kissavideoita” vrt. Supernaiivista tuttu hakka) tai räpiköivä todellisuuden pakeneminen (”Tilillä on kolme euroa rahaa, mutta nyt on pakko saada kaljaa – katsotaan sitten sen jälkeen, mitä syön koko ensi viikon”).

Hesari ei antanut kovin yleviä arvosteluja Supernaiiville. Oli kuulemma dramatisoinnilla tuhottu tarinankulkua ja mitä nyt ikinä, mutta minä en ole samaa mieltä. Aggressiivisilla repliikeillä tuhottu Loen empaattista maalailua ja juuh. Lisäksi arvostelussa käytettiin omata-verbiä. Hyi.

Joiltain osin olin kuitenkin samaa mieltä arvostelun kanssa, sillä roolisuoritukset olivat mainioita.

Aina mainio Robin Svartström ui katsojien liiveihin päähenkilön kuusivuotiaana kaverina Børrenä.

Svartström tekee esityksessä myös neljä muuta roolia, miimisesti notkea Anna-Riikka Rajanen kuusi ja muun muassa Albert Einsteinia esittävä Minna Suuronen peräti kymmenen.

Sehän oli, perkele soikoon (aina mietin, että miten se soi?), hauska näytelmä! Blogaajakumppanusta kesäteatterimaiset komedialliset elementit (isot eleet ja ilmeet) kuulemma häiritsivät, mutta itsehän vanhana Pulttiboisien ystävänä arvostin noita velmullisia elehdintöjä suuresti.

No, mutta. Kulttuurista puhuminen sikseen. Näytelmän loppukohtauksesta ja siitä, ettei millään oikeastaan ole mitään väliä tuli niin pieni olo, että oli kerta kaikkisesti saatava kouriinsa iso tuoppi kolmosolutta. Helsinginkadun toisella puolella kuulsivat Oluthuone Kuikan valot kutsuvina.

Kuikka on lintu, joka on saanut nimensä ääntelynsä mukaan. Kuik-ka-kuik-ka. Ja sitten mietin leikkisästi, että huikka.

Joka tapauksessa. Oluthuone Kuikka on HOK-Elannon omistuksessa oleva pienehkö baari Helsinginkadun päätymailla. Useammat menevät kyseiseen anniskeluravintolaan erikoisoluiden perässä, joita sieltä kyllä löytyykin reippaanlaisesti. Blogillemme uskollisina tyydyimme perinteiseen kolmostuoppiin ja jätimme erikoisherkut toisiin kertoihin.

Kuikassa on sellainen pubimainen aromi. Tulee mieleen brittipubit tai ehkä jalat. Viihtyisä. Intiimi, sanoisin ellei siitä tulisi mieleen intiimialue ja täten joku kuukautissuoja. Huolimatta etäisestä sijainnistaan Kallion ytimeen nähden on Kuikka usein varsin täynnä. Liekö se sitten erikoisoluiden vetovoima, S-bonuksen kerryttämisen himo vaiko baarin ilmapiiri itsessään, en osaa sanoa.

Olut on Kuikassa tyyriimpi kuin valtaosassa kalliolaisista juottoloista, mutta onhan paikka imagoltaankin inasen fiinimpi. Viisi ja puoli euroa ei toisaalta ole paljon oluesta, jos mielii juoda vain sen yhden, mutta perikalliolaiseen baari-istuntaan rapsakka febonen on noin kaksi euroa liikaa. Oluen kalliimpi hinnoittelu vaikuttaa myös runsaasti siihen, millaista sakkia Kuikassa istuu, eivätkä nämä tyypit ole tulleet tuoppeihinsa oksentamaan, sanotaan vaikka näin.

Ryyst! Hörrp!

Kuikka on kiva. Paikka vituttaa ainoastaan kesäisin, kun sen terassi valtaa Helsinginkadun kupeessa kulkevan kadunvieruksen jalankulkijoille varatun kaistaleen omalta kohtimaltaan. Aja siinä sitten pyörällä ohi, kun jalankulkijat poukkivat siinä ja terassi ja kaikenlaista ja huhhuh. Eikä terassille saa tuoda koiria, etteivät ne lutuisat lussukat mönkisi pyöräilijöiden eteen ja täten alle.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 36.

Baarikierros ja sen päätepiste: Ravintola Cella

Viime lauantaina tuli sitten vedettyä pienimuotoinen baarikierros. Tarkoitus oli vain käydä päiväkseltään Kustaa Vaasassa kääntymässä ja esittämässä osaanotot, mutta sitten siihen tuli muitakin kavereita ja illan bändien soundcheck alkoi tuntua sietämättömältä, joten päätyttiin siirtyä toiseen paikkaan. Ja siitä toiseen ja niin edelleen.

Lopullinen reitti oli seuraava: Kustaa Vaasa – Kallionhovi – Siima Baari – Salpimienta – Cella.

Vähän lyhyeksihän se jäi.

Baarikierros on herkkä laji hallita. Vaikka olenkin osallistunut pienimuotoisille järjestetyille baarikierroksille – ainejärjestöni kanssa olemme tehneet mm. M-junaratakierroksen ja metroratakierroksen – niin suhtaudun hyvin epäilevästi ja paheksuvasti esim. Helsinginkadun approon. Liikaa suorittamista, liikaa turismihenkeä, liikaa haalareita ja haalareissa ihmisiä.

Hyvä baarikierros on spontaani. Päätökset on tehtävä tilanteen tuoksinassa, aisteja ja esoteerisiä vihjeitä seuraten. Kun menee baariin, ei voi tietää, milloin ja mihin sieltä poistuu. Keskustelut suunnasta tulisi käydä kadulla. Myös seuran on syytä elää. Jonkun täytyy jäädä pois, toisten liittyä joukkoon. Tämä myös siksi, että jälkeenpäin on helpompi miettiä, että missä vaiheessa käytiin missäkin baarissa, kun voi jotenkin ankkuroida muistikuvia paikalla olleisiin ihmisiin. Niin ja kierroksella pitäisi käydä niin monessa paikassa, että jälkeenpäin on vähän vaikeuksia muistaa, että missäs sitä tulikaan. Viisi lienee ehdoton minimi.

Olennaista on myös se, että baarikierroksella tehdään rohkeita valintoja. Tämä tarkoittaa erityisesti sitä, että mennään paikkoihin, joissa ei tavallisesti käydä. Paras mahdollinen tilanne on se, että mennään paikkaan, jossa kukaan joukkiosta ei ole koskaan käynyt. Tai ainakaan suurin osa.

Tällä kertaa kierroksen huipennus oli Flemarin baaripätkällä sijaitseva elävä klassikko, Ravintola Cella. Seurueestamme oli aikaisemmin sisällä asti käynyt ehkä yksi. Vaikka jotain hämärän tuttua Cellassa kyllä on. Ehkä se johtuu siitä, että sinne on aina kurkkinut sisään ikkunoista, mutta uskallus on puuttunut. Tai sitten siellä on tullut käytyä joskus humalapäissään. Kumpikin on yhtä todennäköistä.

Cellassa käymiseltä on tullut vältyttyä lähinnä sen takia, että se on melko kallis. Jos tilaa kaljan, saa tuopin Lapparin Luomua hintaan 5,30. Selkeästi Kallion hintavammasta päästä siis. Erikoisoluita Cellassa on kiitettävästi ja valikoima vaihtelee. Nyt meidänkin huomiomme kiinnitti baarin oven vieressä ollut mainos: Laitilan Kievarin Humalainen, 3,90 euroa, 0,5 litraa. Kyseinen bisse on tuttu lähinnä sen takia, että se on aika usein halpaa Porthaninkadun Saiturin Pörssissä. Hyvää on. Tällaista tarjousta ei luonnollisesti voinut ohittaa: halpaa olutta! Cellassa! Sisään siis.

En tiedä johtuiko juomatarjouksesta vai lauantaista vai Cellan suosiosta, mutta täyttä oli. Jälkeenpäin kun mietin miltä Cella näyttää sisältä, tuli mieleen lähinnä jonkun vanhan merirosvolaivan kajuutta. Mielikuva johtunee siitä, että Cella on osittain maan alla, mikä luo oman hämyisen tunnelmansa baariin. Tai sitten siitä, että kierroksen viimeisellä etapilla alkoi jo tasapaino heittää. No, syistä riippumatta, paikassa on oikein onnistunut fiilis , varsinkin tällaiseksi kalliimmaksi paikaksi. Ne tuntuvat jostain syystä usein olevan kliinisellä tavalla ”hienoja”, jotenkin persoonattomia.

Seurueemme pakkautui pieneen pöytään, jossa oli Photoplay-laite. Virheliike, sillä Cellan Photoplay on ilmainen. En koskaan ole oikein ymmärtänyt näiden laitteiden funktiota – kts. pelailu – ja vielä vähemmän silloin, kun pelaamisesta piti maksaa. Nyt kun laite oli ilmainen, oli sitä pakko kokeilla. Aika monta kertaa. Photoplay on täynnä toinen toistaan köppäisempiä kosketusnäyttöpelejä. Suurin osa on tietovisoja, toinen suuri osa ”lyö pingviiniä mahdollisimman pitkälle”-tyyppisiä yksinkertaisuuksia.

Tällaisen laitteen lyöminen baarin pöytään on vähän kuin television päällä pitäminen: on mahdotonta keskittyä seurueeseen, kun joku tai jotkut tuijottavat vain laitetta/televisiota. Cellassa oli Photoplayn lisäksi ainakin neljä ruutua näyttämässä urheilua. Ihan niin kuin asiakkaiden viihtymiseen ei luotettaisi. Ärsyttävää. Varsinkin kun Cella on hyvin viihtyisä paikka! Hämyinen kellaritunnelma on hienosti rakennettu, eikä sitä pitäisi pilata puolen seinän kokoisella jättiscreenillä – tai paskalla pelilaitteella.

Laatupelejä.

Muuten Cella on kyllä oikein miellyttävä. Merirosvotunnelma, vaihtuva olutvalikoima, satunnaiset halpistuopit, siideriä hanassa… Ei paljon valittamisen varaa. Paitsi tuo pirullinen Photoplay. Karttakaa.

Niin ja: Ravintolasalin puolelta saa myös ruokaa. Ei tullut testattua. Arviot Eat.fi:ssä ovat melko vaihtelevia, ilmeisesti Cellasta saa perusruokaa vähän turhan kalliilla. Ei hirveän kiinnostavaa, kasvisruokiakin taisi olla vain pari kolme. Keittiö menee kiinni kymmeneltä.

Tuoppi: 5,30 euroa; 0,5 litraa; Lapin Kulta Luomua.

Käytyjen baarien määrä: 30.

Ravintolalaiva M/S Maria on lastattu muovituopeilla

Ravintolalaiva M/S Maria sijaitsee Hakaniemenrannan ja John Stenbergin rannan kulmassa. Joo, en olisi minäkään tiennyt tuon toisen kadunpätkän nimeä, jos en olisi googlannut. Tai edes että kuka oli John (Didrik) Stenberg (konepajayrittäjä) tai miksi hänellä on oma katu Siltasaaressa (koska hän perusti sinne konepajan 1880-luvulla). Aina oppi uutta lähikulmistaan.

No, joka tapauksessa. Siihen kulmaan on nyt kesäksi ankkuroitu M/S Maria. Laiva on yksi kolmesta Siltasaaren/Hakaniemen rannoille tuoduista ravintolalaivoista. Ne kaksi muuta ovat Wäiski ja Pikkudami. Yritimme tänä kyseisenä päivänä mennä Pikkudamiin, mutta se oli kiinni. Vaikka oli ihan aurinkoista ja primetimea kaikkia töistätulevia oluenjanoisia ajatellen. Toisaalta oli maanantai.

M/S Maria oli kuitenkin auki, joten sinne siis.

Kuva ei ole sumea, tuoppi on.

Baarilaivat ovat hieno ajatus, hyvä että niitä on tullut niin Kallioon kuin se on maantieteellisesti mahdollista. Hieman harmittaa, ettei tullut koko kesänä yhdessäkään näistä kolmesta käytyä, vaikka ne ovat löysäkätisimmän alakoululaisen kivenheiton päässä meidän kotoamme. Ehkä se on hyväkin. Eipähän ole tarvinnut kilpailla istumapaikoista turistien kanssa. Jotenkin on nimittäin sellainen olo, että näissä käy lähinnä turisteja. Tai jotain muita pikkutakkisia. Syyskuisena maanantainakin ne toiset asiakkaat olivat jostain kaueampaa tulleita. Ehkä Hilton-vieraita.

M/S Marian kannella oli melko miellyttävää istua, vaikka aurinko ei siihen paistanutkaan ja (parittelevat?) hyönteisparvet pyrkivät naamalle.

Sanon melko miellyttävää, sillä pientä purnaamistakin on: M/S Mariassa olut tarjoillaan muovituopeissa. Tuopissa lukee Koff; oluthanassa lukee Karhu. Tuoppiin lasketaan 0,4 litraa olutta. Tuoppi maksaa 5,50. M/S Maria on yhtä kallis kuin Kuudes Linja. M/S Marian tuoppi on joskus ollut läpinäkyvä. Nyt M/S Marian tuoppi on lähinnä keltainen. Sellainen, että tekee mieli vähän sanoa jotain, mutta mietityttää, että auttaako se mitään, kun kaikki näköpiirissä olevat tuopit näyttävät olevan samassa kunnossa.

No, näkymät Kruunuhakaan ovat hienot.

Huom: M/S Marian Facebook-sivujen mukaan kesäkausi on ohi, joten paikka on auki vain viikonloppuisin ja säävarauksella. Tätä kirjoittaessa ulkona sataa vettä. Ehkä siis ensi vuonna uudestaan. Toivon, että M/S Maria tekee paluun ja että sillä on ensi vuonna enemmän kilpailua.

Tuoppi: 5,50 euroa; 0,4 litraa; Karhua. Muovituoppi. Keltaisehko muovituoppi.

Käytyjen baarien määrä: 27.

Juttutupa – Kallion seudun vanhin baari?

Syyskuun 15. päivä; vuoden viimeinen terassikalja?

The New Yorker -lehti on kesän mittaan julkaissut nettisivuillaan juttuja mittavista arkistoistaan. Olen lehden intofani, joten tämä on ollut hienoa aikaa. Viimeksi luin vuonna 1940 julkaistun jutun yhdestä New York Cityn vanhimmista baareista, McSorley’sistä. Paikka oli jo tuolloin, 74 vuotta sitten, melkein sata vuotta vanha. Juttu on erinomainen katsaus yhden omalaatuisen paikan historiaan, sen perustajaan ja omistajiin sekä omalaatuisiin asiakkaisiin. Jutussa tiivistyy hyvin myös se, mikä tekee baarista hyvän ja miksi siellä käydään. Paljon ei ole muuttunut jutun kirjoittamisajankohdasta tai baarin perustamisvuodesta. McSorley’sin alkuperäisen omistajan motto tosin oli “Good ale, raw onions, and no ladies”, joten joissain asioissa ollaan menty eteenpäin.

McSorley’skin on edelleen olemassa, ja New Yorker on kirjoittanut siitä lyhyesti myöhemminkin. Naisetkin päästettiin baariin vuonna 1970 – koska lain mukaan oli pakko – eli suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin naisten oli hyväksyttävää käydä yksin anniskeluravintolassa Suomessa.

Kallion tai laajemmin Kallion seudun vanhimmasta baarista on vaikea saada selvyyttä, ainakaan internetistä. Pub Sirdien kohdilla on luukutettu viinaa jo kieltolain aikaan, Tenkka on perustettu 1930-luvulla, Toverin paikalla oli jo 1939 samanniminen ravintola…

Siltasaaressa sijaitseva Juttutupa on vielä vanhempi. Tai ainakin sen juuret yltävät pidemmälle. Nimi on lähtöisin 1800-luvun lopulta ja nykyisellä paikallaan ravintola avattiin 1908. Välissä on tosin ollut kaikenlaista sähläystä ja toimintakatkoja. Juttutupa on toiminut mm. kirjavarastona!

Joten en tiedä, voidaanko katkeillutta historiaa täysin laskea. Mutta jos Juttutupa ei ole vanhin, niin ainakin sitä voi hyvällä syyllä väittää historiallisimmaksi. Ravintolassa on nähty Otto-Ville Kuusinen ja V. I. Lenin; se on toiminut kansalaissodassa asevarastona; siellä on sumplittu hallituskuvioita 1980-luvulla; ja yhä edelleen demarit ryyppäävät siellä vaalivalvojaisissaan. Merkittävää porukkaa, merkittäviä tapahtumia.

Jotenkin Juttutuvan ulko- ja sisäpuolesta huokuu sellainen vanha, arvokas tunnelma. Vaikka ravintolasalin puolella onkin ruma lounasruokatarjoiluastiahökötys ja tähän aikaan vuodesta seiniltä roikkuu sinivalkoisia Oktoberfest-paperikoristeita. Muuten sisustus ja koko interiööri on oikein tyylikästä. Vahvasti tulee mieleen Turun kaksi historiallisinta anniskeluravintolaa, Panimoravintola Koulu ja Uusi apteekki. Musiikki tosin pääsi Juttutuvassa vähän häiritsemään, mutta ehkä useat livemusiikki-illat pelastavat. (Tai sitten ei, seuraavaksi Juttutuvassa esiintyy joku ghettobilly-yhtye, mikä kuulostaa melko kauhealta.) Niin ja Oktoberfest-koristeiden mauttomuutta korjaa vähän se, että oluen oston yhteydessä saa ilmaisen rinkelin. Suomalaista tapas-kulttuuria parhaimmillaan!

Plus siellä on tällaiset hienot baijerilaishuopahatut vapaasti käytettävissä. Komeaa!

Henkilökohtaisia muistojakin Juttutupaan liittyy. Muutamia vuosia sitten menimme kavereiden kanssa aina ”Juttikseen” (jossain vaiheessa ehkä ”Juttatupa”, koska demarit), koska se oli niitä harvoja paikkoja, jotka oli kolmeen asti auki. Ja onhan se edelleen, mutta nyt on jostain syystä tullut siirryttyä Milenkaan, tai siis anteeksi Ølhus Osloon, kun pilkku muualla välähtää. No, kuitenkin. Juttutuvassa tuli aina käytyä. Yleensä niin humalassa, että kun Juttutuvassa tässä eräänä iltana kävimme, en olisi osannut sanoa, että missä miestenhuone on.

Olosuhteista johtuen ei ei Juttutuvasta ole siis liialti sanottavaa jäänyt. Paitsi se, että useimmiten oli sellainen olo, että sisään mennessä piti skarpata, koska ovella oli portsari ja koska kello oli jo melkein kaksi. Ja poistuessa piti skarpata uudestaan, koska useimmiten takin povitaskussa oli juuri ennen pilkkua tilattu melko täysi tuoppi.

Yhtenä tällaisena kertana, kun oltiin kavereiden kanssa lähtöä tekemässä ja tuoppeja taskuihin piilottelemassa, heitti samassa pöydässä ollut tuntematon, että aika hyvin lähtee tavaraa mukaan. Valmissanaisena kaverina vastasin, että lähtisi tuo teidän naisystävännekin, jos ei olisi niin teissä kiinni. No, toinen pöydässä olleista tuntemattomista herrasmiehistä tästä vähän suuttui. Uhkasi ravintolan ulkopuolella hakata meidät kaikki seitsemän, koska naisista ei noin puhuta. Lopulta vihamies leppyi, mutta jostain syystä (humala) luulimme, että näin ei ollut, joten juoksimme sitten karkuun. Se oikeasti vaikutti siltä, että saattaisi hakata seitsemän ihmistä jonkun ankean vitsin takia.

Hmm. Itse asiassa tuon episodin jälkeen ei tullut hirveästi Juttutuvassa käytyä. Ihan hyvä paikka se on, enkä muina kertoina ole meinannut edes saada turpaan. Ehkä olen osannut pitää suuni kiinni.

Tuoppi: Olvia; 0,5 litraa; 5,70 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 26.

Ravintola Toveri, tyyli ja historia

Toveri tuopin läpi.

Lauantaina oli veljeni häät hotelli Tornin näköalakabinetissa. Hieno paikka. Tai siis hienot näköalat, koko kaupunki siinä ikkunoiden takana. Ja paikkakin oli toki hieno, mutta sellaisella ”olemme niin hienoja”-tavalla. Fancy on sana, jonka voisi kai suomentaa hienostelevaksi, mutta se kuulostaa suomeksi jotenkin vähän liian… en tiedä. No, kuitenkin. Valkoiset oli pöytäliinat ja tarjoiluhenkilökuntaa sen verran, että alkoi kuumottaa.

Ruokailun jälkeen siirryttiin onneksi Tornin toiseen päähän eli kellariin. Kalja maksoi S-etukortilla 5,50. Taisi olla Lapin kultaa. Maistui hyvälle ja hyvin.

Siitä tuli tämä siis mieleen, että Castréninkadun ja Kolmannen linjan kulmassa sijaitsevassa Toverissa olut maksaa saman verran. Etukorttia ei kysytä. Ja alkaahan paikat myös samoilla kirjaimilla.

Toverissa on hiljaista vanhan ajan tyyliä ja tunnelmaa. Tovi sitten ravintola oli uutisissa, koska joku omatunnoton kelmi varasti sieltä Paavo Tynellin suunnitteleman messinkivalaisimen. Nettisivujen mukaan valaisin on arvokas esineenä, mutta myös palana helsinkiläistä ravintolahistoriaa. Se valaisi aikaisemmin pöytiä ravintola Laatu-Haitissa. Mikä nimi! Hesarin mukaan sen paikalla oli ennen ”ravintola Haiti. Ravintolan nimi muuttui Laatu-Haitiksi, kun viranomaiset olivat moitiskelleet sen huonoa mainetta ja vaativat ravintolalta laatua.” Kansainvälistä touhua.

No, kuitenkin. Ravintola Toverissa on lampun varastamisesta huolimatta historia läsnä. Tyyli on hillityn 50- ja 70-lukulainen. Toveri jo nimenäkin viittaa jonnekin menneeseen aikaan. Nykyään tovereista puhuvat vain vasemmistolaiset, ja sekin on minusta tuntunut aina jotenkin kiusalliselta. Tornissakin tuli menneet ajat mieleen, mutta enemmän sellaisella ”täällä ne kekkoset ja muut joivat neuvostoaikoina viinaa ja läpsivät sihteerejä perseille”-tavalla. Vähän niin kuin olisi ollut aikakoneessa tai museossa. Vaivaannuttavaa. Ehkä kyse on siitä, että Torni on aina ollut kaupungin ja vallan ytimessä, Toveri taas täällä laitamilla, poissa parrasvaloista. Ei tarvitse pönöttää.

Toverissa tyyli toimii. Tämä on yksi niitä harvoja kalliolaisia baareja, joilla on selkeä, suunniteltu ja omanlaisensa ilme. Eikä se tunnu tekemällä tehdyltä tai mitenkään ironiselta tai edes retrolta. Siksi onkin hassua, että Toveri on ollut Toveri vasta vuodesta 2003. Ennen paikalla on ollut Alppimaa-niminen paikka. Kuulostaa legendaariselta.

Kaikesta tästä – ja siitä, että viikonloppuisin ikäraja on 21 vuotta – voi päätellä, että Toveri on hillitty paikka. Minä olen kerran oksentanut sen vessaan.

Tuoppi: Karjalaa; 0,5 litraa; 5,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 24.

Baarimikko/omistaja meni tupakalla ja jätti tuuraajan tiskille. Tämä näyttää ihan joltain salakuvaotokselta, mutta on ihan normaalilla kännykällä otettu.