Efesiin, Efekseen, Efeehen

* ei ole

* ei ole

Helsinginkadun alkupäässä, Leijonapizzakebabin (vaimikäseonkaan) vieressä, on pari vuotta ollut tyhjä liiketila. Tai eihän se tyhjä ole ollut, vaan ikkunasta sisään tiiraava utelias ohikulkija on saattanut nähdä viimeiseen päälle sisustettuun baariin. Jääkaapit ovat olleet käynnissä, terävät tiskin takana hyllyssä.

Cafe Efes Bar on seissyt tyhjillään Helsinginkatu kakkosessa pidempään kuin tämä blogi on ollut olemassa. Siksi onkin sopivaa, että kun nyt palaamme tauolta, on Efes ensimmäinen paikka, jossa käymme.

Harmi, että baarin nimikkojuoma, turkkilainen Efes, on ihan hirveän makuista.

Mehän emme hirveästi mitään oluenmaistelusta ymmärrä, mutta viisaammat asianharrastajat ovat onneksi Efestä joutuneet juomaan. He vahvistavat meidän maallikkomielipiteemme. Netti on nimittäin väärällään tämäntyyppisiä lausuntoja:
”Jälkimakua ei käytännössä ole lainkaan, mikä ei ole välttämättä huono asia oluen maku huomioiden.” [1]
”Nesteenä arvosteltuna: märkää. Oluena arvosteltuna: keskinkertainen, jopa huono.” [2]

Helppo allekirjoittaa. Periaatteessa Efes on kai Turkin kaljalahja maailmalle, mutta niin kuin tämän tittelin haltijat aina (Karjala, Fosters, Budweiser, Saku), olisi vienti ollut syytä jättää tekemättä. Nyt tulee lähinnä paha mieli Turkin ja turkkilaisten puolesta. Tätäkö ne juo? Sääliksi käy.

Onneksi Efeksessä (Efeessä? Efehessä?) Efes tarjoillaan pakastinkylmässä tuopissa. Kylmyys taittaa kaljan makua mauttomampaan suuntaan, mikä on näiden peruskusien kanssa aina vain hyvä juttu. Niin myös Efehen kanssa. Mutta kun tuoppi sulaa ja kalja lämpenee, paljastuu ”Välimeren ykköskaljan” todellinen luonne. Makea ja jotenkin maissinen maku pakottaa melkeinpä jättämään tuopin kesken. Siitä tulee uudelleen paha mieli.

efes

Muutakin kaljaa Efeksestä toki saa, mutta kyllä minä Pirkka-nimisessä paikassakin joisin Pirkkaa, enkä Karjalaa. Sitä paitsi Efes on baarin halvin tuoppi, 5 euroa isosta.

Paikkana Efes on ihan ok. Tilat on melko kahvilamaiset ja baaritiskistä tulee mieleen lähinnä pizzerian tilausluukku. Ei siis mikään design-ihme, mutta ei toisaalta milläänlailla epämiellyttävä sisustus. Neutraali. Paljon parempi kuin kaljan maku. Baarista on hyvät näkymät Hesarin alkupäähän, mutta valitettavasti suoraan Piritorille ei Efeksen ikkunoista näe. Siitä Leijonakuningaskebabpitsasta on varmaan hyvä tiirailla tapahtumien keskipisteeseen.

Efekselle soisi menestystä, sillä kahden vuoden odottelu baarin avaamiseksi on varmasti koetellut (mukavalta vaikuttavan) omistajan hermoja ja pankkitiliä. Harmi, että nimikko-olut on niin huonosti valittu. Varsinkin, kun Turkissa on parempikin vaihtoehto.

Jos baari piti turkkilaisen oluen mukaan nimetä, miksei sitä nimetty Peraksi:

pera

Mainokset

Kurvin baarit, osa 3: Wanha Mestari, Madame Kurvi, William K.

Tämä teksti on osa Kurvin baareja käsittelevää sarjaa, jossa kirjoitamme kaikista alueen baareista viikolla, joka huipentuu viidenteen Kallio Block Partyyn lauantaina 1. elokuuta 2015. Lue myös sarjan ensimmäinen ja toinen osa

Kurvin baarit -sarjan viimeisessä osassa kävimme suorittamassa jäljellejääneet baarit läpi. Ennako-odotukset eivät olleet kovat, sillä tämä kolmikko on syystäkin jäänyt viimeiseksi. Ketjubaarit eivät ole koskaan olleet lähellä sydämiämme. Pakko ne oli kuitenkin käydä tsekkaamassa.

Hämeentie 35. Ma-to 15-00, pe-la 14-02, su 14-22.

Hämeentie 35. Ma-to 15-00, pe-la 14-02, su 14-22.

Wanhan Mestarin terassilla mieleen juolahtaneet vähän yli 20 kysymystä:

1: Miksi täällä on näin vähän ihmisiä?
2: Missähän baarimikko on?
3: Tultiinko me vahingossa Rossoon?
4: Pitäisikö sittenkin mennä terassille?
5: Hei, tästähän näkee suoraan Kurvittaren terassille! Miksei me menty sinne?
6: Onko tää kuitenkin enemmän joku maakuntabaari kuin Rosso? Sellainen johon menee vieraalla paikkakunnalla, kun ei tiedä niitä hyviä ja halvempia mestoja eikä oikein osaa lähteä keskustaa kauemmaksi.
7: Tuleeko tästä terassista sullekin sellainen olo niin kuin istuisi jossain ulkomailla? Täällähän on erillinen tarjoilupiste ja kaikkea. Paitsi että jonkin satoja vuosia vanhan torin sijasta näkymät on vilkkaasti liikennöidylle Hämeentielle ja Lidlin kassoille.
8: Miettiiköhän noi Lidlin kassahenkilöt kuinka usein, että oispa kaljaa, kun ne joutuu koko ajan katsomaan tähän terassille?
9: Vai käyköhän tässä terassilla kukaan?
10: Miksiköhän tuo tarjoilupistekin on kiinni? Kesä ja kaikkea. Toisaalta täällä on kai yksi ihminen töissä. Ja ehkä neljä asiakasta.
11: Mihinköhän nuo kaikki bussit menevät? En ole kuullut puolistakaan noista paikoista, joita niissä lukee. Mikkola? Kulomäki?
12: Mitenköhän paljon tähän kaljaan menee jotain myrkyllisiä pienhiukkasia tuosta jatkuvasta bussiliikenteestä?
13: Pitäisiköhän mennä sisälle? Ei täällä ole oikeastaan edes lämmin. Paska kesä.
14: Toisaalta onko se sisätila yhtään parempi? Kylmältä ja kliinisen ravintolamaiselta näytti.
15: Eikös tässä samassa tilassa ollut ennen joku Martina tai vastaava rossokopio?
16: Onko liian myöhäistä mennä Kurvittareen? Sen terassilla on sentään muitakin ihmisiä.
17 Miksi me ollaan täällä?
18: Miksi tämän paikan nimi on Wanha Mestari, kun tämä on ollut tässä ehkä korkeintaan vuoden.
19: Ja miksi witussa ylipäätään pitää käyttää tuplaveetä tällaisissa ”wanhoissa” nimissä? Tuleeko jollekin oikeasti sellainen fiilis, että ohhoh, nyt on aitoa ja wanhaa?
20: Ehtiiköhän tämän baarin nimi vaihtua ennen kuin tänne tulee seuraavan kerran? Jos tulee.
21: Miksi tulisi?
22: Joitko sä sen jo? Joko lähdetään?

Wanhan Mestarin terassinäkymät.

Wanhan Mestarin terassinäkymät.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, tuulta ei ole nimeksikään. Kiitotie on avoin. On täydellinen päivä lentää. Kurvittaren suunnasta kaartaa ensimmäinen yrittäjä, mutta ei pääse yrittämisestä huolimatta asfaltista irti. Keula nousee, mutta ei. Mutta seuraava on jo valmiina ratikkapysäkillä, ja vauhti on huomattavasti edeltäjää kovempi. Kuluneet reebokit irtoavat kentästä, nousukiito on alkanut. Nopeat lasit suojaavat silmät ilmavirralta, piri suonissa takaa jyrkän nousun.

Kolmea Kaisaa sanotaan yleisesti lennonjohtotorniksi, sillä sen ikkunoista ja terassilta on esteettömät näkymät Kurvin kiitoradoille. Sieltä voi tarkkailla alhaalla pyöriviä pirisukkuloita melko kirjaimellisesta ylemmyydentunnosta käsin. Kolme Kaisaa ei ole kuitenkaan Kurvin ainoa tarkkailuasema. Heti seuraavasta rakennuksesta löytyy Madame Kurvi, joka tarjoaa lähes yhdenveroiset näkymät kiitoteille. Terassia ei ole, joten menoa täytyy katsella sisätiloista.

Madame Kurvi oli ennen Monte Etna, nimestä päätellen italialainen ravintola. Vähän sellainen ”ai niin sekin on olemassa”-paikka. Ainoa kosketus ravintolaan oli kaverin hauskahko ”seisoskelin siinä sporapysäkillä ja mun veli soitti ja sanoi että mulla on rumat vaatteet ja totta kai hämmästyin mutta sitten selvisi että ne on Monte Etnassa ja menin sinne ja oltiin siellä pilkkuun asti, nyt on hirveä darra”-anekdootinpoikanen.

Ei siis tullut koskaan käytyä. Siksi on mahdotonta sanoa, onko paikka muuttanut muuta kuin nimensä ja markkinointinsa (eli ikkunateipit ja oven vieressä olevan käsinkirjoitetun ”HAPPY HOUR 15-21” lapun). Nykyinen sisustus on kuin lentokentän ravintolassa tai kahvilassa. Sopii hyvin lennonjohtotorni-teemaan.

Hal-paa.

Hal-paa.

Pakko se on sanoa: uusi nimi on typerä, samoin logo. Niissä matkitaan tietoisesti Kurvitarta, mikä on uudelta baarilta nolo veto, onhan Kurvitar kiistaton klassikko. Tästä voisi valittaa johonkin tuomioistuimeen, kenties jopa Euroopan unionin ihmisoikeuksista vastaavaan. Madame Kurvi on siitäkin vaikea, että se on työläs sanoa, mutta siitä on vaikea keksiä lempinimeä. Madame – mutta miten sen lausisi? Kurvi? Ei, se on jo koko alueen nimi.

Ja ehkä Madame Kurville olisi syytä keksiä jokin lempinimi. Se on nimittäin, yllättävää kyllä, ihan käymisen arvoinen paikka. Se aikaisemmin mainittu häppäri on nimittäin erittäin edullinen: iso Karhu maksaa 3 euroa. Se on melkein yhtä halpa kuin Kallion halvin baari Saba, jossa sama tuote maksaa vain sentin vähemmän. Madamessa tuopit tuodaan jopa pöytään, onhan kyseessä ihan oikea ravintola.

Ravintolassa juomisessa on se huono puoli, että vaikka olisi miten hyvin syönyt, alkaa ruoan tuoksun nostattaa vettä kielelle. Nettisivujen ruokalistan perusteella kasvissyöjälle on pari annosta, vegaanillekin ehkä yksi. Tosin Madame Kurvi tekee sen saman käsittämättömän virheen kuin moni muukin ravintola: ruokalista on nettisivuilla vain pdf-tiedostona. Tosi kätevää esim. puhelimella selatessa.

Ravintolassa juomisessa on vähän sekin, että yleensä tällaiset perusravintolat eivät ole niitä kaikkein viihtyisimpiä hengailupaikkoja. Sama juttu Madame Kurvissakin. Tila on vähän turhan siisti, vähän liian avoin ja valkoinen. Kaikki on vähän tusinakamaa, ei mitään ainutlaatuista. Röökikoppi on sentään erikoinen varastohuone, josta voi tirkistellä ikkunoiden läpi muiden asiakkaiden pöytiin. Musiikki on linjaa Aerosmith, Dave Matthews Band, Nickelback ja Santanan se levy jossa on vierailijoita kuten Dave Matthews. Siis mukaharmitonta, mutta oikeasti kauheaa.

Näkymät ovat sentään hyvät. Taas yksi sankari lähtee sporapysäkillä nousuun. Hyvää matkaa.

"Tupakointihuoneesta" voi vakoilla ravintolakansaa.

”Tupakointihuoneesta” voi vakoilla ravintolakansaa. Oikeita, ulospäin antavia ikkunoita kopissa ei ole.

Vaihdamme kirjoittajaa tässä kohtaa, älä säikähdä.

Kurvin ruuhkaisimmassa kohdassa, Hämeentien ja Helsinginkadun risteämäkohdassa sijaitseva William K. on aina jotenkin harmittanut minua. Vuodesta 2005 Kurvin taloksi nimetyn rakennuksen kivijalassa toimineessa Oluthuone-ketjun (S-ryhmän) William K:ssa ei sinänsä ole mitään vikaa – ei se nyt tämän yksittäisen baarin syytä ole, että koko ketju on jokseenkin persoonaton ja yrittää olla liikaa irlantilainen, brittiläinen, tai minkämaalainennyttahansa baari. Nimen omaan yrittää.

Harmitukseni syy on kehnoon käyttöön mennyt mainion kokoinen liiketila. Miten hienoa, jos tuossa tilassa olisi jokin hieman persoonallisempi ja edes jollain tapaa rehellisen tuntuinen baari, jossa olisi vaikkapa esiintymislava? Liiketila on iso ja valoisa, joskin hieman matalanpuoleinen. Noh, nyt siinä on William K. ja siihen täytyy tyytyä.

Paksut, pöytiä peittävät matot eivät ainakaan pelasta baarin tuntumaa. Mieleen juolahti useita kysymyksiä mattoja koskien (tekee mieli soittaa Oluthuoneiden edustajalle ja kysyä nämä): pestäänkö pöytämatot? Kuinka usein niitä vaihdetaan? Pestäänkö ja vaihdetaanko ylipäätään? Onko koskaan mitattu, kuinka montaa erilaista bakteerikantaa ja taudinaiheuttajaa noista pöytämatoista löytyy? Miksi pöydillä pitää olla mattoja?

Jälkimmäiseen mietin kaikenlaisia syvällisehköjä selityksiä, että ehkä William K.-ketjussa on varauduttu niin aggressiivishenkiseen kaljan ottamiseen, että tuoppeja pelätään ronskisti pöytien pintaan paiskottavan? Että halutaan ehkäistä meluhaittaa ja lasien rikki kilahtamista? En tiedä. Epätietoisuus ahdistaa.

KUKA LAITTAA MATON PÖYDÄLLE? Jumalauta.

Hieno lippa, paska terassi.

Hieno lippa, paska terassi.

Noh, onhan William K:ssa hyviäkin asioita: iso olutvalikoima, jossa on vaihtuvia kausituotteita ja kaikenlaisia erikoisuuksia. Ja juu, juomalista on muutenkin iso, mutta itseänihän kiinnostavat lähinnä oluet. Lisäksi sijainti on mitä mainioin ja kuten mainittu, on baari iso ja valoisa. Ihan viihtyisäkin, jos itsensä joisi tarpeeksi humalaan. Joskaan ei se oikein ole sellainen paikka, jossa kehtaisi olla humalassa, lentäisi ehkä ulos jos alkaisi sössöttämään.

William K. lienee sellainen äfter vörk -paikka ja kenties Kurvissa jollekin osasta porukkaa turvallinen vaihtoehto. Ehkä sinne vie kyläilemään saapuvat iäkkäämmät sukulaiset mieluummin kuin Pääskyyn tai Siimaan. Eivätpähän säikähdä. Mikäli ketjuravintolan tuoma turvallisuus ja suuri olutvalikoima ja rauhallinen ilmapiiri kiinnostavat, saattaa William K. olla sinun paikkasi.

William K:ssa voi juoda itsensä sekä pöydän että maton alle.

William K:ssa voi juoda itsensä sekä pöydän että maton alle.

Käytyjen baarien määrä: 63.

Wanhan Mestarin tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,90 euroa.

Madame Kurvin tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,80 euroa. (Happy hour 15-21:00, jolloin tuoppi 3,00 euroa.)

William K:n tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,70 euroa.

Kurvin baarit, osa 1: Iltakoulu ja Lepakkomies

Tämä teksti on osa Kurvin baareja käsittelevää sarjaa, jossa kirjoitamme kaikista alueen baareista viikolla, joka huipentuu viidenteen Kallio Block Partyyn lauantaina 1. elokuuta 2015.

Vaasankatu 5.  Auki joka päivä 12-02.

Vaasankatu 5. Auki joka päivä 12-02.

Iltakoulussa ei ole tullut ikinä hirveästi käytyä. Kävimme tässä Piritorin suunnalta tultuna Vaasankadun ensimmäisessä baarissa joskus helmikuussa, mutta silloin paikasta ei jäänyt oikein mitään sanottavaa, joten blogipostaus jäi silloin tekemättä. Nyt päätimme testata paikan uudelleen kesäisenä arki-iltana reilu viikko ennen Kallio Block Partyä.

Itse asiassa edellinen kerta, kun Iltakoulussa kävin, oli nimenomaan KBP:n tiimoilta vuosi sitten. Bileet olivat silloin Helsinginkadulla, ja jossain vaiheessa iltaa oli pakko käydä jossain tyhjentämässä rakkoa. Bajamajathan ovat näissä juhlissa aina helvetillisen jonottamisen takana (koska ne ovat kalliita ja KBP toimii vapaaehtoisvoimin nollabudjetilla), joten muu vaihtoehto piti keksiä. Iltakouluun siis. Vaikeaksi kusireissun teki se, että Iltakoulussa on viikonloppuisin portsari ja kahden euron narikka. Onnistuin kuitenkin jollain keinolla luikahtamaan poken ohi ja täpötäyteen vessaan. Helpotus oli huomattava. Paitsi niillä kavereilla, jotka jäivät ovimiehen haaviin.

Siinä kai se onkin se syy, miksi Iltakoulussa ei ole juuri tullut käytyä: portsari ja narikka viikonloppuisin. Sisältä Iltakoulu on ihan ok baari, ei erityisen ihmeellinen eikä toisaalta mainittavan huonokaan. Väki on sekalaista porukkaa: on nuorisoa, on keski-ikäisiä, on pukumiehiä. Tupakkakopin seinällä roikkuu presidenttien muotokuvia. Asiakaskunnasta tai yleisestä ilmapiiristä ei voi päätellä, miksi portieeri on ovelle palkattu.

Portsari selittyykin baarin sijainnilla. Tämän lähemmäksi ei Piritoria pääse. Terassilla vain köysi ja Vaasankadun kapeikko erottavat ”roskasakista” meidät, jotka juomme kaljaa luvan kanssa kadulla. Tunnelma on erikoinen ja ulkopuolinen. Terassilla istuminen tuntuu täysin erilaiselta kuin muutaman metrin päässä aukiolla seisoskelu. Ihan niin kuin köysi suojaisi meitä tai erottaisi meidät muusta porukasta kuin eläintarhan kalterit ihmisen tiikeristä.

Vaikka samalla asiallahan tässä ollaan. Ilta-aurinko paistaa ja kalja maistuu. Vieressä olevat keski-ikäiset puhuvat ensin teknologian kehityksestä, sitten omista vanhemmistaan ja heidän kunnostaan ja lapsuudestaan. Lopulta päästään jo ”aitoa avioliittoa” ajaviin hulluihin asti. Pöytämme toisella puolella istuvat keski-ikäiset ottavat porukastaan kuvia pokkarikameralla, joita nykyään harvoin enää näkee. Teknologia kehittyy.

Terassinäkymät Piritorille ovat vertaansa vailla.

Terassinäkymät Piritorille ovat vertaansa vailla.

Helsinginkadun alkupäässä sijaitseva Lepakkomies on yksi Uudenmaan vilkkaimpia keikkapaikkoja. Lepakkomiehen elikkäs Lepiksen kellarissa järjestetään keikkoja hc-punkista kevyeen pööpöilyyn – jokaiselle varmasti löytyy Lepiksestä jotain. Ainakin kaljaa.

Lepis on yksi harvoja kalliolaisia baareja, joissa on kaksi baaritiskiä. Joskin toinen, alakerrassa sijaitseva, tarjoilee asiakkaille virvoikkeita ainoastaan keikkojen aikana. Muulloin saa juomansa lunastaa katutason tiskiltä.

Lepiksen yläkerta, tai siis katutasossa sijaitseva kerros on kummallinen baarintapainen. Tila on korkea ja seinät on reunustettu mukamas-kolealla tyylillä mukamas-tiilillä. Tulee olo, että joku olisi yrittänyt tehdä teollisuushallista trendikästä poikamiesboksia mustan keinonahan ja muka-tiilen kanssa. Ehkä tilasta tulee siksi jotenkin häiriintynyt tunne, koska se yrittää olla eräänlainen ”rokkiluola”, siinä epäonnistuen. Rokkiluolien pitäisi olla matalia, hämäriä ja vähän tunkkaisia. Lepiksessä Hesarille avautuvista ikkunoista puskee terävää valoa, joka paljastaa parhaat päivänsä nähneen nahkaverhoilun ja kaljan tahrimat istuimet.

Lisäksi MIKÄ VITTU on jotakuinkin keskellä Lepiksen yläkertaa oleva kynnyksentapainen, pieni vietto lattiassa? Tulee olo kuin olisi kolmen promillen humalassa ensimmäistä olutta maistettuaan, kun erehtyy astahtamaan hieman kehnosti tuossa kohtaa. Ehkä kyseessä on vain tottumattoman moka.

Lepiksen alakerrassa samankaltainen kämäisyys ei harmita, sillä sinne se kuuluu. Alakerta on rokkiluola. Pimeä, tunkkainen ja hikinen. Mitä oivallisin keikkapaikka siis.

Helsinginkatu 1. Maanantaista perjantaihin 12-02, lauantaisin ja sunnuntaisin 09-02.

Helsinginkatu 1. Maanantaista perjantaihin 12-02, lauantaisin ja sunnuntaisin 09-02.

Onneksi harvemmin tulee perehdyttyä baarien sisustukseen, sillä useimmin huomio kiinnittyy edessä nököttävään kaljaan. Joskin Lepakkomiehessä tulee yleensä käytyä vain alakerrassa katsomassa keikkoja, sillä harvemmin Lepikseen muuten eksyy.

Lepis oli muuten toinen kalliolainen baari, jossa kävin kaljalla Helsinkiin muutettuani. Tästä on kulunut joitamia vuosia. Ensimmäinen kalliolainen baari, jossa koskaan kävin, on Tenkka. Sinne tosin menin jo pohjia otettuani suurehkon kaverusporukan mukana, enkä täten ymmärtänyt kummastella Kalliota sen suuremmin. Muistan vain ilahtuneeni edullisesta kaljasta niissä määrin, että taisin ostaa kerralla kaksi tuoppia.

Lepakkomieheen sen sijaan menin tuolloin yksin – olimme ystäväni kanssa sopineet tapaavamme baarissa, enkä minä osannut vasta muutaman kuukauden Helsingissä asuttuani ehdottaa muita baareja kuin Kampissa sijaitsevaa Pub Ikkunaa. Ystävä kumosi ehdotukseni ja likimain pakotti minut Lepakkomieheen. Hyvä niin.

Kauhunsekaisin tuntein nousin metrosta Sörnäisissä ja jäin Lepakkomiehen kulmalle ihmettelemään. Olin kuullut, että Lepiksessä on KRUSTEJA ja yleisiä pahiksia. Silloin Kallio oli vieras ja kuulopuheiden perusteella epämääräisen peljättävä paikka.

Sittemmin luulot ovat osoittautuneet vääriksi, kuten ehkä tästä blogistakin voitanee päätellä.

Lepakkomies on myös toinen baari, missä tapasimme Tomin kanssa. Tai kolmas, jos Loose lasketaan. Mutta pysytään nyt Kalliossa, sillä täällä on ihmisen hyvä.

Käytyjen baarien määrä: 58.

Iltakoulun tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 3,50 euroa. Nelosolut samaan hintaan!

Lepakkomiehen tuoppi: Koffia; 0,5 litraa; 4,30 euroa (tai 0,4 litraa; 3,50 euroa)

Kiitos Pacifico 2002 – 2015

pacificoRIP

Pacifico oli eilen viimeistä iltaa auki. Tänään sunnuntaina tarjoillaan viimeinen brunssi, jonka jälkeen ovet menevät säppiin pysyvästi.

Helsinginkatu viiteentoista tulee remontin jälkeen todellisen klassikkon mukaan nimetty paikka, Ravintola Tenho. Alunperin Tenho oli elokuvateatteri, perustettu jo 1927/1928, myöhemmin sitten ravintola. Odotamme innolla. Tietojemme mukaan uusi paikka aukeaisi ”alkukesästä” eli remonttitauko ei jääne kovinkaan pitkäksi. Toivottavasti vessat saadaan viimein kuntoon.

Lisäys 4.5.2015: Uusi Tenho on kuulemma töölöläisen Linko Pizzabarin tyyppien uusi avaus. Odotukset nousivat astetta korkeammalle. Meneeköhän kesällä Kallion pizzamestaruus uusiksi?

Mutta sitä ennen muistelemme Pacificoa, joka 13 vuoden aikana vakiinnutti paikkansa Kallion baarien hall of famessa.

Pacificossa olen muun muassa: viettänyt viidet tai kuudet synttärit; juonut lukemattomia sangriakannuja; oksentanut tuoppiin; käynyt yhden kerran brunssilla – edelleen ainoa Kallio-brunssini; käynyt kymmeniä kertoja ihan vain sen takia että joskus aikanaan keskiviikkoisin tai torstaisin hanabisse maksoi 3 euroa; seurannut vierestä kun synttäriseurue katsoo Mamma Mia -elokuvaa ja laulaa mukana; paskonut pilkkopimeässä vessassa, koska toisen kopin ovi ei mennyt lukkoon ja toisesta oli lamppu palanut; kiroillut kahden euron narikkaa; iloinnut, kun narikkaa ei vaadittukaan; nähnyt useammin kuin kerran oksennusta pisoaarissa; pelannut ”kickeriä” eli pöytäjalkapalloa; viettänyt monia, monia hauskoja tunteja.

Pacifico oli loppuun asti aika räkäinen paikka. Tältä siellä näytti vuonna 2009.

Pacifico oli loppuun asti aika räkäinen paikka. Tältä siellä näytti vuonna 2009.

Viimeisenä iltana Pacificossa musa oli ensiluokkaista (mm. klassikko-italoa, kasaridiskoa…), mutta muuten meininki jotenkin väsähtänyttä. Baarissa oli jopa väljää. Sinällään tunnelmassa oli kyllä jotain samaa kuin aina. Naistenvessan kolmesta kopista vain yksi oli käytössä. Pari tyyppiä heitettiin ulos. Joku näytti siltä niin kuin olisi ottanut elämäntehtäväkseen adidaksen verkkarit ja halvan pirin.

Todellisia lopun merkkejä ei näkynyt, edes pilkun aikaan. Yksi ihminen taputti parin sekunnin ajan. Valot menivät päälle, ihmiset poistuivat. Ehkä torstaista asti jatkunut vappubailaus oli vihdoin musertanut ihmiset koteihinsa. Kalliossa oli muutenkin yllättävän hiljaista. Kahden maissa taksin olisi saanut Karhupuiston tolpalta heti. Kolmannen linjan pizzeriassa ei ollut lisäksemme muita asiakkaita.

Kaikki päättyy aikanaan, mutta on silti sääli nähdä Pacificon siirtyvän historian hämäriin. Kyseessä oli aika ajoin yksi Kallion parhaista baareista. Pacifico oli iso, kohtuuhintainen – välillä jopa halpa – omalla tavallaan tyylitajuinen ja täysin ainutlaatuinen. Mitä muuta voisi baarilta toivoa? (Ja missä muualla voi pelata kikkeriä?)

Pacificon kaltaista baaria ei Kalliosta löytynyt – eikä löydy enää. Rest in piss.

PS. Aikaisempi blogipostauksemme Pacificosta löytyy täältä.

Tämä menee vessan seinälle.

Pitihän sieltä jotain ottaa mukaan. Tämä juliste menee kunniapaikalle: vessan seinälle.

Fun Bowling on yhtä kuin kaljanjuontia lainakengissä

Ensimmäinen mielikuvani keilaamisesta on seuraavanlainen: Amerikka, liuta keski-ikäisiä miehiä, kaikilla matchaavat paidat, joiden selkämyksissä lukee ”BADASS SEXY BOYS BOWLING CLUB”, tai jotakin sen suuntaista. Mielikuvani ei siis sopinut lainkaan yksiin Kallion Urheilutalon Fun Bowlingin kanssa.

Tunnustus: mielestäni keilaaminen on paskaa. Mutta lukiosta saakka tuntemani rakas ystäväni organisoi kaveriporukallemme keilausillan, joten sysäsin omat mieltymykseni ja mielipiteeni syrjään ja antauduin avosylein ja villivarsan lailla Helsinginkadun alla avautuvalle keilahallille. Etenkin kuultuani, että kyseisestä paikasta saa kaljaa.

Helsinginkadulta sisään astuttaessa ensimmäinen aistielämys Urheilutalossa on uimahallista luikerteleva kloorin tuoksu, joka tuo mieleen ala-asteen uimaretket ja ehkä erään kesän, jonka aikana pesin eri taloyhtiöiden saunoja. Muutaman kerroksen rappusia alaspäin laskeuduttuaan kuulee keilojen kolinaa, rock-henkistä musiikkia ja keilaamisen vilpittömiin iloihin antautuneiden yksilöiden kiljahduksia. Lunastin itselleni lainakengät kahden euron hintaan, ja tokihan toiseen käteen oli saatava turvaa tuova tuopillinen olutta (4,80 e). Keilahallissa vallitsee rauhoittava hämärä, jonka suojissa on helppo juoda olutta. IMG_9075 Kukaan seurueestamme ei ollut mitenkään erityisen hyvä keilaaja, tai kovin tosissaan. Olimme varanneet seitsenhenkiselle seurueellemme kaksi vierekkäistä rataa, ja toisella radalla sattui olemaan hieman enemmän kilpailuhenkisiä suorittajia kuin omallamme. Omana pelitaktiikkanani oli ns. tisseinläpsyttely ja oluen juominen – eli hyvin rento, enkä jaksanut pahastua vaikka toisinaan keilapallo lipsahti ränniin.

Viereiseltä radalta kantautui toisinaan sadattelua ja nähtiin myös melko hienoja tuuletuksia muutaman täyskaadon tullessa. Keilahallin hämärässä ja omaan ”suoritukseen” niin ”keskittyneenä” (eli olueen) ei tullut kauheasti havainnoitua ympäristöä.

Tuona lauantaisena iltana suuri osa paikalla olleista keilaajista oli sellaisia nuorehkoja kaveriporukoita, jotka samaan tapaan meidän kanssamme lipsauttavat suuhunsa muutaman iltaa aloittavan oluen, jonka jälkeen siirtymä lienee seuraava a-oikeudet hallussaan pitävä juottola. Toisella puolellamme keilasi keski-ikäinen kaverusporukka, joilla taisi olla samat suunnitelmat illan jatkon osalta kuin muillakin keilapalloja radalle huljauttelevilla.

”Fun” bowling.

Video, jonka anniliini (@anniliini) julkaisi Tammi 10, 2015 at 7:45 PST

Nyt joku nokkela saattaa tuhahtaa, että hetkinen – eihän tämä ole baari! Että nyt kusetetaan lukijaa luulemaan, että on tullut suoritettua baarikäyntejä, vaikka todellisuudessa ollaan käyty ”urheilemassa”. Tämä onkin ehkä enemmän sellainen bonusteksti – että katsokaa! Myös keilahallista saa kaljaa ja siellä on myös tupakkakoppi! Joskin tupakkikopin funktio on mielestäni hieman kyseenalainen tässä sijainnissa, koska aikas sutjakasti sitä joutuu syöpäkääryleen henkäisemään, mikäli sen mielii keilavuoronsa ohessa ehtiä.

Huomio: seuraavana päivänä kaikilla seurueessamme keilanneilla sattui pään lisäksi myös vasempaan pakaraan. Rankka laji! Myös oikean käden kyynärvarren lihakset olivat jokseenkin käytetyn tuntuiset. Menihän se urheilusta siis, osittain ainakin.

"Fun bowling"

A post shared by Tomi (@tomistro) on

Tuoppi (muovinen, koska urheilu): Koffia; 0,5 litraa; 4,80 euroa.

Pari kaljaa kulttuuririennoissa – eli tarina siitä, kuinka jalat veivät Ryhmäteatterista Kuikkaan

Eräänä iltana tässä taannoin kävimme katsomassa Ryhmäteatterin Supernaiivin. Tiina Lymin ohjaama näytelmä pohjautuu Erlend Loen kirjaan, jossa pääajatelma menee jotakuinkin näin: 25-vuotias mies ei tunne saavuttaneensa mitään, eikä tiedä, mitä pitäisi tehdä. Siksi hän lopettaa kaiken.

Eksistentiaalinen kriisi on Ylermi Rajamaan näyttelemän päähenkilön elämässä niin väkevä, ettei auta. Mikään ei tunnu miltää, mikään ei auta.

Jotenkin tuo kaikki kuulosti niin pelottavan tutulta – kenelläpä ei elämässään olisi ollut sellaista ratkaisevaa ”Vittuun kaikki” -vaihetta, joka on kaiketi jokin aikuistumisen riitti. Ja onhan elämä jatkuvaa epätietoisuutta ja sopeutumista, eikä siihen toisinaan auta mikään muu kuin yksinkertaistaminen (”Katsonpa netistä neljä tuntia putkeen pelkkiä kissavideoita” vrt. Supernaiivista tuttu hakka) tai räpiköivä todellisuuden pakeneminen (”Tilillä on kolme euroa rahaa, mutta nyt on pakko saada kaljaa – katsotaan sitten sen jälkeen, mitä syön koko ensi viikon”).

Hesari ei antanut kovin yleviä arvosteluja Supernaiiville. Oli kuulemma dramatisoinnilla tuhottu tarinankulkua ja mitä nyt ikinä, mutta minä en ole samaa mieltä. Aggressiivisilla repliikeillä tuhottu Loen empaattista maalailua ja juuh. Lisäksi arvostelussa käytettiin omata-verbiä. Hyi.

Joiltain osin olin kuitenkin samaa mieltä arvostelun kanssa, sillä roolisuoritukset olivat mainioita.

Aina mainio Robin Svartström ui katsojien liiveihin päähenkilön kuusivuotiaana kaverina Børrenä.

Svartström tekee esityksessä myös neljä muuta roolia, miimisesti notkea Anna-Riikka Rajanen kuusi ja muun muassa Albert Einsteinia esittävä Minna Suuronen peräti kymmenen.

Sehän oli, perkele soikoon (aina mietin, että miten se soi?), hauska näytelmä! Blogaajakumppanusta kesäteatterimaiset komedialliset elementit (isot eleet ja ilmeet) kuulemma häiritsivät, mutta itsehän vanhana Pulttiboisien ystävänä arvostin noita velmullisia elehdintöjä suuresti.

No, mutta. Kulttuurista puhuminen sikseen. Näytelmän loppukohtauksesta ja siitä, ettei millään oikeastaan ole mitään väliä tuli niin pieni olo, että oli kerta kaikkisesti saatava kouriinsa iso tuoppi kolmosolutta. Helsinginkadun toisella puolella kuulsivat Oluthuone Kuikan valot kutsuvina.

Kuikka on lintu, joka on saanut nimensä ääntelynsä mukaan. Kuik-ka-kuik-ka. Ja sitten mietin leikkisästi, että huikka.

Joka tapauksessa. Oluthuone Kuikka on HOK-Elannon omistuksessa oleva pienehkö baari Helsinginkadun päätymailla. Useammat menevät kyseiseen anniskeluravintolaan erikoisoluiden perässä, joita sieltä kyllä löytyykin reippaanlaisesti. Blogillemme uskollisina tyydyimme perinteiseen kolmostuoppiin ja jätimme erikoisherkut toisiin kertoihin.

Kuikassa on sellainen pubimainen aromi. Tulee mieleen brittipubit tai ehkä jalat. Viihtyisä. Intiimi, sanoisin ellei siitä tulisi mieleen intiimialue ja täten joku kuukautissuoja. Huolimatta etäisestä sijainnistaan Kallion ytimeen nähden on Kuikka usein varsin täynnä. Liekö se sitten erikoisoluiden vetovoima, S-bonuksen kerryttämisen himo vaiko baarin ilmapiiri itsessään, en osaa sanoa.

Olut on Kuikassa tyyriimpi kuin valtaosassa kalliolaisista juottoloista, mutta onhan paikka imagoltaankin inasen fiinimpi. Viisi ja puoli euroa ei toisaalta ole paljon oluesta, jos mielii juoda vain sen yhden, mutta perikalliolaiseen baari-istuntaan rapsakka febonen on noin kaksi euroa liikaa. Oluen kalliimpi hinnoittelu vaikuttaa myös runsaasti siihen, millaista sakkia Kuikassa istuu, eivätkä nämä tyypit ole tulleet tuoppeihinsa oksentamaan, sanotaan vaikka näin.

Ryyst! Hörrp!

Ryyst! Hörrp!

Kuikka on kiva. Paikka vituttaa ainoastaan kesäisin, kun sen terassi valtaa Helsinginkadun kupeessa kulkevan kadunvieruksen jalankulkijoille varatun kaistaleen omalta kohtimaltaan. Aja siinä sitten pyörällä ohi, kun jalankulkijat poukkivat siinä ja terassi ja kaikenlaista ja huhhuh. Eikä terassille saa tuoda koiria, etteivät ne lutuisat lussukat mönkisi pyöräilijöiden eteen ja täten alle.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 36.

Turpa kiinni ja nussi – eli Populuksesta Tenkkaan

”Japanilaiset on tosi kummallista sakkia”, sanovat jotkut. Juu toki, onhan nipponilaisten joukossa jos minkämoista kissaksi pukeutujaa ja panonukkea tyttöystävänänään kohtelevaa vanhaapoikaa, mutta tuota. Suomalaisten rakastama karaoke on kuitenkin jaappanilaista alkuperää, ja kohtalaisen mielissäänhän tämä pohjoisessa pakkasen raiskaamaksi altistunut kansakunta on tuosta epäsosiaalisesta sosiaalisuuden ja esiintymisen muodosta.

Kyseiselle taiteen muodolle on omistettu jopa omia anniskeluravintoloita. Sehän sopii. Kalliossakin karaokeiloittelua tarjoilevia baareja on muutamiakin. Selväähän toki on, että useammassakin kalliolaisessa kaljalassa (ainakin Oivassa ja Majavassa) on joinakin päivinä ohjelmistossa tarjolla karaokea, mutta vain muutamassa kyseistä iloittelua on vakiona ja joka helvetin päivä: Tenkassa ja Populuksessa. Lisäksi Sir Oliverissa voi laulella päivittäin, mutta sinne saakka emme tällä kertaa suoriutuneet.

Olimme liikenteessä suuremmalla porukalla, sillä Tomi on vannonut kiven kovaan, että hän ei laula. Ei laulanutkaan, ei myöskään yksi seurueemme naishenkilöistä. Seurueen kolme muuta naista (itseni mukaan lukien) lauloivat.

Populus

Astuimme sisään Populukseen siinä illalla yhdentoista pintaan, ja jo tuossa vaiheessa karaoke-emännän sivuroolia hoitava baarityöntekijä ilmoitti laulujonon olevan sellaisen puolen tunnin mittainen. Laput vetämään, kaljat tassuun ja esityksiä ihailemaan vain.

Hassua sinänsä. Karaokebaariin mennessä tulee oltua usein sellaisessa mukavassa tunnelmassa, että. Noh, etten enää muista, mitä kappaleita muut karaokesta Populukseen nauttimaan kokoontuneet ihmiset lauloivat. Hups, ja niin edelleen.

Paikka oli kuitenkin täynnä. Emme uskaltaneet soluttautua yhteenkään pöytään, joten jäimme norkoilemaan jokseenkin nolosti baaritiskin läheisyyteen. Jengi eläytyi mukavasti karaoke-esityksiin ja taputti kohteliaasti jokaiselle esiintyjälle. Piakkoin tulikin seurueemme laululappujen lunastamisen vuoro. Seuralaisen laulaessa Abbaa tuli eräs baariin jo pesiytynyt mies tanssilattialle ja eläytyi vahvasti esitykseen. Teki kaikenlaisia kosiskelevia elkeitä ja mitä lie.

Seurueen laulamat biisit: Suklaasydän (Brita Koivunen), S.O.S. (Abba)

Tuoppi: Olvia; 0,4 litraa; 4,80 euroa.

Tenkka

Kun astuu Helsinginkadulta sisään Tenkkaan (ja pulittaa eteispalvelumaksua 2,50 euroa), kuvittelisi äkkiseltään päätyneensä jonnekin syrjäkylän paikalliseen juottolaan. Sen verran muista kalliolaisista poikkeava ilmapiiri (ja kenties sisustus) on Tenkassa.

Tenkka oli tällä kertaa miltei tyhjä. Muutaman vanhemman ja kenties vakiokalustoon kuuluvan asiakkaan lisäksi baarissa oli meidän seurueemme lisäksi kaksi muuta joukkiota: hölisevä ja kovaääninen naispolttariporukka, sekä pieni ryhmittymä crustihkoja punkkareita.

Tenkka on pinta-alaltaan Populusta suurempi, mutta matalalla roikkuva katto ei varsinaisesti avita akustiikkaa kummoisesti. Fiilis paikassa on rennon räkälämäinen, joskin siisti. Esimerkiksi vessoissa ei ole tekstejä nimeksikään, toisin kuin Populuksessa (ks. kuva alla). Miesten vessassa oli kuitenkin kuulemma runsaasti oksennusta, joten yleistunnelma oli ns. ”hyvä”.

Laulujono ei väen vähyydestä johtuen ollut kehkeytynyt kummoiseksi, vaan laulamaan pääsi kohtalaisen nopeasti. Hullua oli, että muutaman tunnin kuluttua Populuksessa kohtaamamme porukka tuli perässämme Tenkkaan ja ilahtui jälleennäkemisestä. Ainakin se miesherra, joka ystävättäreni esiintymisen aikana oli ryhtynyt kosintapuuhiin.

Lähipöydässä istuskeleva punkkarisporukka esitti muutaman klassikkobiisin: Lama-yhtyeen herkkä Turpa kiinni ja nussi, sekä Rita Sue & Bob Too -kokoonpanon hellyttävän Having a Gang Bang.

Polttariporukkakin lauloi, mutta sen sakin biisivalinnat olivat paskoja.

Seurueen laulamat biisit: These Boots Are Made for Walking (Nancy Sinatra), Eye of the Tiger (Survivor), Kyllikki (Leevi and the Leavings), Just a Girl (No Doubt), Torn (Natalie Imbruglia)

Tuoppi: Koffia; 0,4 litraa; 3,50 euroa.

Karaokebaareissa ehkäpä kummallisinta on nähdä kaljatuoppiaan alakuloisena tuijottelevan setämiehen yllättävä muuntautuminen tangokuninkaan keikaroitsevin elkein kansallisromanttisia hittejä tulkitsevaksi esiintyjäksi. Eikä sillä ole niin väliä, osuuko tulkinta nuotilleen vai ei – parempi oikeastaan, jos ei. Viihdemuotohan se on.

Karaokesta nauttii toisinaan samaan tapaan kuin hirvittäviä ”hauskoja” kotivideoita katsoessaan – katsoo jotenkin lamaantuneena, kun ihmiset paukauttavat genitaalejaan kivuliaan näköisesti erinäisiin esineisiin epähuomiossa ja vahingossa, tai kaatuvat naamalleen kovasta vauhdista. Jostakin syystä niitä aina katsoo. Uteliaisuuttaan ja vähän sillä tapaa peloissaan ja toiveikkaana, että kuinkas sitten käykään.

Oltiin tos terdel ottaa pari siduu – eli kierros Kallion kalja-aitauksissa

Terassilla käyminen on jotenkin tosi keski-ikäistä. Tai ainakin aikuista. Terassille mennään jotenkin raikkaasti tai raikastumaan. Duunin jälkeen ”parille sidulle tyttöjen kaa”, tai ”äftervörkille jätkien kanssa”.

Oma kesäinen kaljankulutukseni tapahtuu useimmiten puistoissa. Siinä on sellaista rappiohtavaa huolettomuutta, josta pidän. Istua hanhen- tai koiranpaskassa puistossa ja katsoa, kun ihmiset humaltuvat risti-istunnalla polvilumpioitaan kiduttaen. Nähdä jonkun puistossa virtsaansa vapauttavan koiraan valkea perse. Alepan kassit kahisevat, palavasta ihosta kuuluu vaimea tirinä ja kalja lämpenee tölkeissään.

Tälläkin kertaa elelin leppoisasti puistoissa ulkoilmaolueni nauttien heinäkuun puoliväliin saakka. Sitten suoriuduin terassille. Tai terasseille. Kalliosta löytyy useita pienehköjä ja miellyttävähköjä terasseja, me valitsimme kiinnostavimmat.

Ravintola Taz

Sturenkadun ja Aleksis Kiven kadun kulmassa sijaitsevan Tazin terassi on kutsuva ja mukavaa välimallin kokoa. Kalja-aitaus sijaitsee otollisesti katujen kulmassa, aurinko porottaa siihen pitkin päivää, eikä oluen hintakaan varsinaisesti kirvele perärööriä.

Toki pari asiaa harmitti. Menneinä kesinä Tazin terassi on ollut hivenen isompi, nyt pöytiä oli neljä. Lisäksi puista karisi roskia kaljaan. Roskien haittavaikutukset voi toki väistää esimerkiksi peittämällä tuoppinsa kädellään, tai sitten vain tinttaamalla maltaista viileää herkkua niin reilusti, ettei roskia edes huomaa.

Tuoppi: Lapin kultaa; 0,5 litraa; 3,20 euroa.

Roskapankki

Roskapankin terassi on massiivinen ja tiivishenkinen. Kyseinen kalja-aitaus myös pamahtaa aurinkoisina päivinä täyteen varsin nopeasti, ja aitauksessa marinoituva väestö on täynnä kyseisen anniskeluravintolan vakionaamoja. Pöydästä toiseen huutelu oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Koska mesta on varsin keskeisellä ja vilkkaasti liikennöidyillä kohtimalla Kalliota, ei sattumuksilta voi välttyä. Tälle terasille voi mennä vaikka yksinään, tai sysipaskassa seurassa ja ilman lukemista, sillä ohitse lipuva väki ja liikenne tarjoaa viihdettä.

Tälläkin kertaa Helsinginkadun vipinästä sai ilmaista teatteria. Brakun kentän kulmilta juoksi yllättäen mies yläosattomissa ja kengittä, yllään vain maastokuvioidut shortsit. Juoksun tarkoitus ei ollut kuluttaa kaloreita, vaan välttää kaatuminen. Kyseinen setä oli sen verran sekiksissä, ettei hän kyennyt pysähtymään, vaan jarrutti vauhtiaan törmäilemällä erinäisiin asioihin, mm. Roskapankin terassin kaiteeseen, talojen porttikongeihin ja niin edelleen.

Miekkonen juosta viipotti Roskapankin ohi Hesaria kohti Kurvia, kääntyi jossain main takaisin, juoksi uudestaan ohi kohti Urheilutaloa. Läiskytteli menemään uhkaavasti keskellä sporakiskoja muun liikenteen seassa. Jollain keinoin mies sai kaarrettua suuntimansa takaisin kohti Roskapankin terassia ja onnistui pysähtymäänkin. Jäi siihen seinustalle riuhtomaan jonkun lukittua polkupyörää, joka toki nostatti äläkän terassin vakionaamojen keskuudessa. Nahkaliivinen herrasmies ja vanhempi hattupäinen setä nousivat istuimiltaan ojentamaan sekopäistä pyöränriuhtojaa ja nostivat tsygän terassin aitojen sisäpuolille. Sekistelijämiekkonen juosta jolkotti tiehensä. ”VITTUUKSÄ TÄNNE TUUT PÖLLII. MEE WESTENDIIN, SIELLÄ ON JENGILLÄ VARAA MENETTÄÄ!” huusi vielä nahkaliivinen herrasmies opetuksensa tiehensä kaikonneen yläosattoman miehen perään.

Tuoppi: Koffia; 0,4 litraa; 3,00 euroa. (Kokemus: Priceless.)

Café II-linja 23

Toisen linjan keskimailla sijaitsee erinomaisen kokoinen terassi, josta pääsee seuraamaan kadun elämää (= lastenvaunuja työntäviä pariskuntia, ohi vilahtavia busseja, viereisessä leikkipuistossa puuhaavia ihmisiä) terassitasanteelta, hieman katutasoa korkeammalta.

Menimme sisätiloihin ostamaan tuopit. Jotenkin essonbaarimainen tunnelma. Siellä soi vanha suomalainen iskelmä. Instant lisäpisteet. Kuten mestan nimen lisäke (café) jo paljastaakin, saa paikasta myös sapuskaa. Jääkaapissa möllöttävät lohivoileivät ja juustosämpylät. Etäisesti muistan jonakin kuluneena kesänä orastavassa tynkkysessä syöneeni paikan päällä lohileivän. Toimi.

Tuoppi: Koffia; 0,5 litraa; 4,90 euroa.

Kultapalmu

Kultapalmun terassin sijainti on täydellinen niille, jotka haluavat bongata mahdollisimman laajan otannan kalliolaista väestöä. Sinä puolituntisena, jonka istuimme Kultapalmun terassilla, ohitsemme lipui kalliolainen paikallisväestö ja kaikki muut Kallioon liitettävät ihmisstereotypiat. Rollaattorin tai keppejen avulla liikkuva vanhusosasto, katkokävelevä puistojen sankari, huorauskoroissaan nitkuvin nilkuin katua paukuttava nuorisolaisneito, suutaan louskuttava nitku, alterneitti-sakki, ja niin edelleen. Keitä meitä nyt siinä oli.

Vaasankadun Piritorin päässä tulee harvemmin istuttua terassilla. Eniten aikaa olen epäilemättä viettänyt Heinähatun terassilla. Muutaman sadan metrin ero sijainnissa vaikuttaa eriskummallisen merkittävästi siihen, millaista jengia liikennöi ohitse.

Tuoppi: Lapin kultaa; 0,5 litraa; 4,20 euroa.

Konttorirottamaisuudesta

Suosikkibaarejani ovat ne, joiden nimistä saa väännettyä jotakin virallista ja viatonta niissä ollessaan. Jos sanoo, että: ”Olin tuossa konttorissa eilen vähän juttelemassa asioista”, saattaa joku luulla kyseessä olleen jotakin tärkeää. Vaikka asian oikea laita olisikin se, että jutellut asiat koskivat virallisempien hommien sijaan esimerkiksi sitä, että lapsena söin varpaankynteni. Ja ettei kyseessä ollut mikä tahansa konttori, vaan Helsinginkadun ja Kustaankadun kulmassa nököttävä Pääkonttori.

Pääkonttorissa eivät natise setämiesten nahkaiset toimistokengät. Ainoa natina kuuluu juomapaikalleen sijoittuneista asiakkaista.

Joitamia hetkiä sitten Pääkonttori oli sijaintinsa puolesta vakiopaikkani. Paikka ei myöskään edes viikonloppuisin ollut mitenkään ylitsepursuilevan täysi tai ahdistava. Asiakaskuntakin oli sellaista, että siellä kehtasi olla ja jotenkin toisinaan koki itsensä ihan hyväksi ihmiseksi siihen seuraan saapuessaan. Ikäjakauma oli kahdeksantoista ja kuoleman välissä, kallistuen vahvasti siihen elämän alamäkeen kiihdyttävään väkeen. Sitten Konttori löi ovensa kiinni ja pahvit ikkunoihin kuukausiksi. Liekö kyseessä joku alaikäisille anniskelusta johtunut homma, mene ja tiedä. Ovi oli kuitenkin ulkoapäin jotenkin liioitellun suurella munalukolla teljettynä, vaikka kuinka Konttorin ohi useasti kuljin nöyränä kuin häntä koipiensa välissä käpöttelevä koira herkkukerjuulla.

Uudelleen avaamisen jälkeen asiakaskunta jotenkin muuttui, eikä Pääkonttori ole sittemmin niin useasti ole kutsunut nurkkiinsa natisemaan. Kumma, kuinka pienikin muutos ilmapiirissä saattaa häkellyttää kanta-asiakkuuden saavuttanutta (baarimikot laittoivat minulle kaljan jo valmiiksi valumaan, kun astuin ovesta sisään) niissä mitoissa, että on etsittävä itselleen uusi oluenlitkintäsoppi.

Ja jumalauta, sitä häkellyksen määrää, kun kantapaikka paukautti ovensa lukkoon! Selittelemättä! Tunnetta voisi verrata tekstarilla jätetyksi tulemisen aiheuttamaan hämmentyneeseen hylkäystilaan. Yhtäkkiä pitikin sitten availla erinäisten juottoloiden ovia ja kokeilla, josko niissä olisi jotenkin kotoisaa ja viihtyisää, asiakaskunta lämminhenkistä ja olut edullista. Ja löytyihän niitä. Pääkonttorin kuukausien kiinniolo ajoi minut Pub Porthanin hellään syliin. Kantapaikka vaihtui, terveiseni eksälle.

Mutta niin. Pääkonttori. Koska se oli kantapaikkani jokusen tovin ehti siellä kertyä muistoja. Kulmapöydässä istui usein yksinänsä vanha nainen, joka puhui. Ei juuri kenellekään, mutta kuitenkin kaikille. Puheenaiheet liittyivät aina maailman päin vittua olevaan tolaan ja siihen, mitenkä nuorisolaiset noin yleisesti ovat pilalla ja pilaavat vain kaiken. Kirosanoja ei rouvashenkilön puheenparsista puuttunut. Näin hänessä oman tulevaisuuteni. Että siinä minä vuosikymmenien kuluttua, elämän ja vastoinkäymisten katkeroittamana istuisin ja huutaisin vittua ja perkelettä, huitoisin kantapaikkaani pesiytyneitä nuorisolaisia kohden tuopillani. Tätä verbaalisesti varsin anteliasta rouvaa ei Pääkonttorin uuden aukeamisen jälkeen näkynyt.

Kuppilassa istuskelee usein myös Michael, joka on kaiketi Tanskasta. Michael on sellainen vesseli, joka tulee Konttoriin yksin, mutta etsii itselleen seurueen. Kauhistuttavan eurooppalaistyypillisen sosiaalista ja suomalaisille vieraannuttava tapa oleskella baarissa. Michael lyöttäytyi useasti seurueeseen ja yltyi tarinoimaan mitälie. Hänet on nähty kuppilassa sen uudelleen avattua ovensa.

Kerran myös miltei todistin tilannetta, joka olisi voinut yltyä villilänsimäiseksi saluunaflaidikseksi. Tarinassa on monta jossia ja muttaa. Olin tapauksen sattuessa tyhjentämässä oluen villiinnyttämää virtsarakkoani, joten en nähnyt tapausta. Kuulopuheiden mukaan joku kuitenkin paiskasi baarijakkaran baaritiskin yli viinapulloihin. Hämminkiä aiheuttanut henkilö poistettiin, taistelua ei tapahtunut. Tarinan ydin: baarissa olisi saatettu tapella.

Kaikkiaan Pääkonttori on hyvin peruskalliomainen (see what I did there) baari. Sakkia on laidasta laitaan. Yhdessä nurkassa istuu paitansa kauluksia sinnikkäästi pystyssä pitävä urheilijatoimittajamainen miesväki, toisessa tuoppiinsa ärisevät vanhat herrat ja frouvat. Jossakin huutaa napisevaan ääneen ilakoiva ja suhuässiä säälittä suustaan syytävä nuorten naisten helähtelevä joukkio.

Tuoppi: Karhua (lukee hanassa); 0,4 litraa; 3,20 euroa.

Kalliossa kaljapuuhissa liikennöidessään voi myös sanoa olevansa menossa Pankkiin, Iltakouluun, Sivukirjastoon tai Kalaan (Hilpeä Hauki). Niistä lisää myöhemmin.

Käytyjen baarien määrä: 11

Synttäribileet Pacificossa

"Tavallisesti sangria tehdään punaviinistä ja sitrusjuomastaselvennä, ja siihen lisätään viipaloituja hedelmiä."

”Tavallisesti sangria tehdään punaviinistä ja sitrusjuomasta, ja siihen lisätään viipaloituja hedelmiä.”

Täytin sunnuntaina 29 vuotta. En osaa sanoa onko se paljon vai vähän.

Synttäreitä piti tietysti juhlistaa, joten järjestin bileet Pacificossa. Olen tehnyt samalla tavalla viimeiset viisi tai kuusi vuotta, tosin yhden hairahduksen tein Mascotiin kaverin pyynnöstä. Pacifico on siitä hyvä synttäripaikka, että siellä on paljon tilaa ja – joinain aikaisempina vuosina, kun olen jaksanut tehdä varauksen etukäteen – on baari tarjonnut juomatarjouksia. Tällä kertaa niitä ei tosin tarvittu, koska Pacificossa on nykyään alkuillasta (kasista kymmeneen) juomien hinnat alempia muutenkin. Sangriakannu kympillä, ei paha.

Synttäribileille sopivaksi Pacificon tekee sekin, että se on alkuillasta baari, joka tarjoaa myös ruokaa, ja viikonloppuna loppuillasta enemmän bailupaikka. Musa on yleensä jotain laaajasti ajateltuna ”rytmimusiikkia”, tällä kertaa latinomeininkiä ja esim. viime vuonna reggae-henkisempää. Jotkut vieraat valittivat liian kovasta metelistä, mutta itse taisin päätyä niin sanotusti tanssilattialle pyörähtelemään.

Syömäni lime-minttu-falafel-hampurilainen oli erittäin hyvä – vaikka pudotinkin siitä puolet kengilleni – ja sangria riittoisaa, vieraita paljon ja lahjoja vähän. Niin kuin aikuisten syntymäpäiväjuhlilla kuuluukin. Aamulla olikin sitten vähintään vuotta vanhempi olo. Mehujäätä kului. Juotiin parit mimosat. Kyllä se siitä helpotti. Olipahan aikaa miettiä, että mitä vanheneminen tarkoittaa.

Olen elänyt kaksikymmentäyhdeksän vuotta. Välillä se tuntuu paljolta, toisinaan taas hirvittävän vähältä. Kovasti puhutaan kolmekymppiseksi asti jatkuvasta nuoruudesta. Sain äskettäin uuden duunipaikan ja olen edelleen vähän hämmentynyt, että näin nuori ja näin vähäisellä kokemuksella otetaan suoraan asiantuntijatehtäviin. Mietityttää olenko valmis.

Toisaalta Tupac Shakur oli kuollessaan 25, Janis Joplin 27 ja Heath Ledger 28. He saivat käsittämättömän paljon aikaan liian lyhyessä ajassa. Että ehkä 29-vuotiaanakin voi olla pätevä jossain. Ja silti voi bailata kuin nuorempikin parikymppinen. Darrat vain on pahempia.

Tuoppi: Sandelsia; 0,4 litraa; 4,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 9.

PS. Pacificossa kannattaa käydä myös brunssilla lauantaisin ja sunnuntaisin,  se on yhden kerran perusteella oikein onnistunut kokonaisuus, varsinkin hintaansa nähden (14,90 e). Niin ja vaikka keskiviikkoisin pelaamassa pöytäfutista eli kikkeriä, koska keskiviikkoisinkin on ne samat halvat hinnat (kannut 10 e, shotit 3 e, viinipullot 12 e ja kuoharipullot 15 e). Huomioida kannattaa myös se, että Pacifico eli Passari on auki vain keskiviikosta eteenpäin klo 20-02. Ei siis sovellu alkuviikon tai keskipäivän kaljoitteluihin.