Keväisten könkelöiden kitkeryydestä ja osittain myös syntymisestä

”Kyllä myös pelottaa mennä krapulassa Alepaan.”

– Mikko Rimminen / Image 6/7 2011

Kevään tullen krapuloiden pahuus moninkertaistuu. Ehkä se johtuu auringosta. Siitä, että joinakin viikonloppuisina aurinkoisina päivinä saattaa aloittaa oluen litkimisen maltillisesti jo siinä puoliltapäivin, jolloin keho ehtii kuivua otollisesti kunnon könkelöä varten. Tai sitten auringosta johtuvaa sillä tapaa, että se säälimätön kuuma mollukka kaivautuu silmäluomien välitse aivan liian aikaisin, liian virkeänä ja jotenkin liian kaikenlaisena. Sattuu.

Siinä keväisenä päivänä auringon herättämänä kankkuseensa havahtuessaan sitä sitten tajuaa, että tulipa taas, mutta toisaalta, että mitäs muka, kun en nyt oikein hahmota. Hetkisen jos toisenkin siinä makuusijallaan oleskeltuaan havahtuu siihen, ettei hahmota oman kehonsa rajoja. On kuin olisi osa jotakin suurta kivusta aaltoilevaa ja sykähtelevää valtamerta, vaikkei sitä kipua oikein vielä tunnekaan. Se kipu tulee, kun uskaltaa irtauttaa kallonsa tyynyn pehmeydestä. Sitten. Voi pojat. Sitten tietää olevansa elossa.

Ja sinä kauniina keväisenä päivänä, kun aurinko tuntuu paistavan saatana kellariinkin, eikä sitä voi paeta, hahmottaa jääkaappinsa olevan tyhjillään. Amatöörin virhe. Kenties eilisen tänään aiheuttama könkelö oli jotenkin harkitsematon – kyllähän nyt näillä kymmenillä darraan osaa varautua edes mehujäillä. Kun siinä on lasillisen, muutaman verran uskaltanut imeyttää kraanavettä ikenitse kehoonsa, on aika suunnitella erinäisiä toimia. Kauppa. Kauppaan on mentävä. Näin Kalliossa asuessa yksikään elintarvikeliike ei onneksi sijaitse hälyttävän kaukana, vaan darrassakin kykenee kohtalaisen sopuisasti kauppaan menemään.

Kun on ensin pohtinut, että haiseeko kuolemalta ja lopulta tullut siihen tulokseen, että vitut, on aika toimia. Pipo, huppari, aurinkolasit. Jotkut housut on hyvä laittaa jalkaan, kengätkin ehkä (riippuen siitä, kuinka kaukana elintarvikeliike sijaitsee). Kun yhteiskuntakelpoinen asu on puettu, käy askel kadulle.

Kun sitten pirskahtaa siitä rappukäytävästä kadulle, käy vastaan kaikenlaisten FREESHIEN, brunssille trendikkäästi REIPPAILEVIEN hipsuileiden joukko. Samassa sekalaisuudessa kulkevat myös nuorehkot perheelliset ja sauvakävelevät vanhukset, jotka nyt vittu siiinä sitten ulkoilevat jotenkin pirtsakasti ulokkeitaan vispaten.

Haistakaa varpuset vittu. Metro myös. Ja sinä, kolmosen spora, ryystä paskaa. Kaikki ne ovat jotenkin ylipirteitä. Kaikista kuuluu joku kimakka ja kitkerä ääni, ja ne ovat jotenkin elämää pullollaan. Kun siinä itse yrittää sen muutaman korttelin matkan suoriutua itselleen darraeväitä ostamaan, tulee vastaan koko maailmallisen verran ylipirteyttä, rakkautta ihmiskuntaa kohtaan, ja kaikkien itkevät lapset.

Vaikka kaupan sisään päästyään onkin osittain aurinkoa ja ihmiskuntaa piilossa, saattaa siellä valikoiman seassa käytävillä tulla vastaan joku tuttu. Onneksi darrassa ihmistä suojelee sellainen tunnelinäkö. Että näkee oikeastaan vain sen limpparihyllyn ja pakastelaarit.

Huomenta, kaikki te. Taloudessamme vallitsee tänään darra. Toki olemme sen verran fiksuja, ettei meidän tarvitse mennä kauppaan. Olemme varautuneet mehujäin ja limpparein.

Seuraa livetwiittausta darrasta @parikaljaa-tililtä Twitteristä aihetunnisteella #twiittaadarrasta. Tomilla on tänään synttärit – kerrankin könkelölle on hyvä syy.

Salpimientan kaksi äärtä

Sunnuntaina saimme muuttomme lopullisesti tehdyksi. Kaikki kamat samassa huoneistossa (kiitokset vielä kerran kantoavulle, olette terästä). Mutta hetkinen – sittenhän kaikki keittiökamat olivat laatikoissa, missä lie, ja nälkä paukutteli kynsiään kylkiluihin. Kaiketi sitä olisi pitänyt jotenkin antautua kotoilulle, olla trendikäs ja laittaa jotain versoja itämään, syödä kynsiä tai leipaista nohevasti jokin piiras. No ei. Halusi pois siitä kaaoksesta, että jaksaisi sitten jotenkin kotiutua. Kotoiluun en ylly.

Mutta siis, ruokaa. Sitä oli tietenkin saatava, alkoi jo nousta kaikenlaista ahdistusta ja kiukkua ilmoille. Talsimme mäen ylös ja päädyimme Salpimientaan. Ovesta sisään astuessamme tajusimme, että jaahas – tämähän on niiden 88:n baarin joukossa, että tästä pitäisi nyt sitten jotenkin kirjoitella, ja että meni taas aivan reisille tämän blogin aloittaminen sieltä hivenen khuulista ja kuumottavasta Kallion baarista. Mutta ei se mitään.

Kuten helsinkiläiset tyypit valtaosin tietänevät, on Salpimienta pizzapaikka. Salpimientasta myös vegaanit saavat mahansa täyteen maukasta lättyä, sillä mitä sympaattisin, menninkäismäisesti virnuileva omistaja Ofu tekee pizzan myös soijajuustolla. Ofun ja Salpimientan eduksi mainittakoon myös raaka-aineiden tuoreus, pizzapohjan rapeus ja listalta löytyvä herkullinen Spicy Vege -pizza.

Niin, Ofu. Ofu omistaa Salpimientan ja juttelee innokkaasti kaikkien asiakkaidensa kanssa. Jos käyt Salpimientassa useammin kuin kerran, saat Ofusta ystävän. Ofu istuu tiskin takana usein joko lukemassa kirjaa, tai sitten hän katsoo telkkaria. Jos tuttuja sattuu paikalle, tulee hyväntuulinen miekkonen jutustelemaan kanta-asiakkaidensa kanssa – ja voi veljet, että sitä juttua riittää.

Salpimienta on vähän sellainen kaikkien paikka. Trendikkäiden nuorisolaisten, ja Kallion alkuperäisasukkaiden. Asiakkaiden ikähaarukka lienee kahdeksantoista ja kuoleman välissä. Tämänkertaisella visiitillämmekin asiakaskunnassa oli edustettuna paikallisväestö ja trendikäs nuori kaupunkilaisuus.

Toiseen nurkkaan pyrähti hätiköivä nuorisolaislauma paniikinomaisesti Salpimientan nurkkia katsellaan lakaisten – kunnes Ofu ystävällisesti neuvoo, että tuolla, tuolla ja tuossa on niitä pistorasioita, että saatte puhelimianne latinkiin. Jotenkin epämiellyttävän keulivin elkein yksi niistä (80-luvun villapaita, ylikasvanut fleda, tarpeeksi lyhyet lahkeet statement-sukille ja varmasti isukin rippijuhlissaan käyttämät kengät) nuorisolaisveikoista huuteli Ofulle tiskin taa omalta istuinsijaltaan, että oliko oreganoa. Ja oli siellä sellainen pirtsakan pastellisävyinen Fjällräven ja joku Nanson trendikäs kuosi. Ai mutta kaljablogihan tämä, ei suinkaan fäshön vittu anteeksi. Piakkoin tuohon laumaan lyöttäytyi nuori jantteri, jolla oli tukka ja naamakarvoitus kuin Jukka Pojalla. Keskityin pizzaani (Vegetariana, lisänä fetajuusto).

Viereisessä pöydässämme kokousti kaiketi jossakin naapuritalossa asusteleva sakki keski-ikäistä ihmistä. Puhuivat jossakin vaiheessa hautajaisista. Karaokesta myös. Jotenkin keskityin siihen nuorisolaisporukan hötkyävään häärintään siinä määrin, että meni tuo varttuneemman kansan keskustelu ohi.

Mutta yksi oli joukosta poissa. Varmasti kokeneemmat Salpimientan-kävijät ovat nähneet ovelta katsoen oikealla seinustalla keskimmäisessä pöydässä kumarassa talvitakki yllään usein istuvan vanhan miehen. Hän ei ollut siellä. Hän on aina siellä. Nimeä en tiedä, mutta jokaisella Salpimientan-vierailulla mies on siellä. Ja kun hän ei ole, tuntuu kuin Ofu olisi jollakin ratkaisevalla tavalla uudistanut lafkan sisustusta.

Tuoppi: Karhua; 4,20 euroa, 0,5 litraa. Hanassa myös Hoegaardenia ja Budejovickya.

Käytyjen baarien määrä: 2.

Bonus pizza-gif:

Krapulaprofessorin sunnuntailääkkeet – viisi askelta parempaan oloon

Ystäväni kutsuu känniä Cannesiksi ja markkinoi perjantaisuunnitelmiaan kuin hohdokasta matkaa: ”Cannesiin, nyt mennään, Cannes!” hän ilakoi. Cannes kuulostaa kutsuvalta. Siellä on jotenkin glamoröösiä ja hilpeää. Punaisia mattoja ja sillä tavalla.

Cannesin-matkan jälkeen havahtuu valitettavan usein Darfurissa. Aavikolta. Joku on lapioinut suuhun paskaa ja silmiin happoa. Vettä tekisi mieli, mutta se imeytyisi vain suoraan suun limakalvojen läpi elimistöön, eikä siitä näin olleen olisi suun kuivuuteen mitään apua. Pelkkä silmien avaaminen aiheuttaa kokonaiskehollista vihlontaa, ja silmien avaamisen jälkeen on maattava hetkinen meritähtimäisessä asetelmassa vain kokeillaakseen, josko pysyy hengissä. Ja jos pysyy, on se usein tuskallista.

Darfurista pääsee kuitenkin pois. Darfur, darra, darpelo, kankkunen, könkelö, mitä näitä nyt on. Rakas lapsi ja niin edelleen. Olennaisinta darrassa on muistaa, että tila on herkkä ja hauras kuin vastasyntyneen ihmisen. Koordinaatiokyky on vituillaan, puristusvoimaa ei ole, kommunikointikin on mitä on. Siksi darrassa kuuluisi antaa valta lapsekkuudelle: lotrata vedellä, syödä mehujäitä ja muutenkin antautua mielihalujensa armoille.

Krapulaprofessori tietää tämän. Hän on kokenut. Kankkunen on tuttava, darra on kaveri. Vähän sellaisia paskamaisia tyyppejä ne on kyllä, mutta niiden kanssa on oppinut elämään. Vuosien kokemuksen myötä noiden toveruksien kanssa painiskelulle on kehittynyt oma taktiikkansa. Tässä krapulaprofessorin parhaat keinot:

1. Mehujää on darranparantajan ensimmäinen askel kohti eheytymistä ja eloonjäämistä. Fiksuin ja kokenein kankkustelija on varautunut könkelön mahdollisuuteen jo etukäteen ja hankkinut pakastimeensa jonkinlaisen mehujäiden makulajitelman. Twister-mehujää on hyväksi havaittu. Mehujään voimin verensokerin saa nousuun ja kuiviin dokattuun ruhoon saadaan hippunen nesteytystä.

2. Suihku. Suihkulla on eriskummallinen tapa helpottaa oloa. Suihkussa istuminen tai sikiöasennossa makaaminen (varokaa hei niitä lattiakaivoja silti, darrapantterit) veden lämpötilaa säädellessä (kylmästä kuumaan ja takaisin viileään) palauttaa kaiketi verenkierron normaaliksi tai jotain. Todellinen ammattilainen syö mehujäänsä suihkussa. Suihkun ja mehujään yhdistämällä paitsi energisoi kroppansa, myös tuoksahtaa paremmalta.

3. Jos hedari vaivaa, kuuluisi mehujään nauttimisen yhteydessä lätkäistä silmilleen ja otsalleen kylmä pyyhe. Kylmä pyyhe vaihtoehtona siis, jos ei jaksa kömpiä suihkuun kuuppaansa viileällä vedellä huljuttelemaan. Lisäksi krapulaprofessori suosittelee ottamaan ibuprofeiinia ja avaamaan ikkunan. Lääkeaine ja raitis ilma avittavat varmasti.

4. Jos pakkasesta ei löydy mehujäitä (amatööri!), sieltä sietäisi löytyä edes jääpaloja tai pakastemarjoja. Noita kylmiä sulostuksia imaillessaan voi siellä kylmän pyyhkeen katveessa peiton alla munuaistensa vonkuessa lepäillä.

5. Kun verensokeria on sen verran koholle saatu, ettei pelkkä olemassaoleminen koske, on viisainta katsoa luontodokumentteja. Tässäkin lajissa tosin on riskinsä: laumojensa hyljeksimät eläinvauvelit ja kuolinpaikalleen vaeltavat norselot saavat herkistymään jopa darrattomat. Luontodokumenttien katseleminen kuitenkin yleensä valaa darraisimpaankin jonkinlaista uskoa elämään. Luontodokumentin aikana tai sen jälkeen voikin tilata pizzaa ja aloittaa haparoivan matkan takaisin aikuisuuteen.

Lisäksi: kaikille darraisille mielihaluille on annettava myöten. Olethan liki kuolemaisillasi. Eli jos tekee mieli sulattaa juustoa mikrossa ja syödä tuo venyvä herkku, tee niin. Anna mennä.