Heinähattu on koirien paikka

Vaasankatu 23. Auki neljästä kahteen.

Suurehko lasinpalanen kirskahti kantapään alla ikävän kuuloisesti, mutta ei tehnyt tuhojaan. Oli joku alkuviikon mitätön päivä. Jollakin edeltävistä asiakkaista oli hajonnut tuoppi Heinähatun pöytään. Hajoamisesta muistuttivat pöytämme alla kilahtelevat lasinkappaleet.

Aina lasinsiruja nähdessä tekee mieli kehittää tarina lasin rikkoutumiseen johtaneesta tapahtumaketjusta. Onko lasin rikki sirahtamiseen liittynyt draamaa? Tappelu? Vai onko joku vain humalaspäissään tai muuten huolettomasti liikehtiessään tipauttanut lasin lattiaan vahingossa?

Muutama vuosi sitten eräänä kesäisenä päivänä saavuin Heinähattuun ja baarin edustalla nökötti ambulanssi, jonka vierustalla tutkittiin verisen miehen kasvoja. Heinähatun terassilla ja sisätilojen lattialla oli verta, ja baarimikko lakaisi lasinsiruja pois kadulta. Silloin tilanteeseen oli liittynyt draamaa, jonkinlainen ryppy rakkaudessa. Mies oli ilmeisesti lyönyt itseään tuopilla naamaan.

Verinen mies vietiin ambulanssilla tikattavaksi lähimpään sairaalaan, baarimikko pyyhki veret pois lattioilta ja paikalle jääneet hakivat lisää kaljaa.

Noin puolen tunnin kuluttua verinen mies palasi Heinähattuun, kun oli saanut kasvonsa kursittua kasaan. Miehen partaan oli jäänyt hyytynyttä verta, mutta se ei haitannut. Tuoppi nousi huulille kuin aiemminkin. Kukaan ei enää muistanut tapahtunutta, tai halunnut puhua siitä. Kalja maistui sinä kesäpäivänä samalta kuin muinakin päivinä, joskin verisen miehen kaljassa saattoi olla rautainen sivumaku.

Heinähattu ei ole ”rock-henkinen”, Heinähattu vain on.

Tuona mitättömänä maaliskuisena alkuviikon päivänä, kun me Heinähattuun sujahdimme synkeän tuulen tieltä, ei lattialla kilahteleviin lasinkappaleisiin kaiketi ollut liittynyt draamaa. Poimin suurimmat sirpaleet lattialta ja kiikutin ne baaritiskille, jolloin baarimikko selvästi huolestui ja tarttui harjaan ja rikkalapioon.

– Olisipa ollut inhottava, jos koira olisi astunut tuommoiseen. Toivottavasti ei jäänyt mihinkään siruja, jos tulee vaikka koiria, pohti lasinsiruja siivoava baarimikko.

Niin, koiria. Baari, jossa on keltaiset seinät, kaljan saa kolpakossa, ja jonne saa tuoda koiria, on ehdottoman pakosti erittäin hyvä paikka. Paitsi, jos ei pidä oluesta, keltaisesta tai koirista, mutta mitäpä sellaiset henkilöt Heiniksessä tekisivätkään.

Ehkä tässä voisi puhua siitäkin, miten Heinähattu on ”punk-henkinen” ja aidosti ”rock” ilman glamoröösiä kiiltoa ja nahan napinaa, mutta se on sen verran väsynyttä paskaa, etten edes aloita. Olen kuullut kaduilta juttuja, miten jotkut on ajettu baarista pois, kun eivät sopineet ulkoisilta ominaisuuksiltaan baarin ”skeneen”. Jotenkin epäilen tätä tarinaa. Niin monenlaisia kulkijoita on Heinähatussa nähty.

Heinähatussa tapaa usein Pää Kii -yhtyeestä tutun punkkarismies Teemu Bergmanin, joka toisinaan soittelee levyjä Heiniksessä (vanhaa punkia pääasiallisesti, sinänsä yllättävästi). Vakiohahmo baarissa on myös vanha, arvokkaasti pukeutunut mies, joka tulee Heinikseen täyttämään iltapäivälehtien ristisanatehtäviä. Näiden kahden hahmon väliin mahtuu monia erilaisia persoonia ja ilmestyksiä.

Hyvä asia: kalja myydään kolpakoissa!

Heinähatussa on monta hyvää asiaa, mutta tässä muutama:

– Haalarikielto. Pahoittelut kaikille villeille opiskelijasakeille, mutta Heinähattuun ette ole haalareinenne tervetulleita. Heinähattu pelastaa erilaisten approjen aikaan, sillä siellä eivät haalarit suhise ja baariin jopa mahtuukin.

– Sinne saa viedä koiran. Muita Kallion baareja, jonne saa eläinystävänsä kera mennä, löydät lisää täältä.

– Aitous. Heinähattu ei yritä olla mitään. Se on Heinähattu. Se on rehellisen rosoinen kalliolaisbaari, jonka ilmassa tuntuu miesten vessan toisinaan raolleen unohtuvasta ovesta leijaileva kusen ja paskan hajujen leppeä yhdistelmä.

– Heinähatun terassi on ehkä Vaasankadun paras. Se on sijainniltaan otollinen: vilkkaassa kohtaa Vaasista, missä voi bongailla ohikulkijoita. Lisäksi siihen paistaa aurinko iltaan saakka.

Tuoppi: Laitilan Kukkoa; 0,5 litraa; 4,70 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 54.

Kallion ainoa baari, jossa peruskalja on Laitilan Kukkoa?

Viikko pubivisoja, osa 1: Sivukirjasto, Prankkari ja Lucky Nine

Pubivisat ovat aina vaikuttaneet vähän mystisiltä tapahtumilta. Olen kuvitellut, että yleistietopubivisoissa käy keski-ikäisiä ja vanhempia mieshenkilöitä vuosia yhdessä visailleina ryhminä, jotka tietävät vähän kaikesta vähän jotakin ja joistain asioista todella paljon. Musavisoissa käy samanlaiset porukat, mutta keski-ikä on jossain kolmenkympin tienoilla ja pätemisessä vähän aggressiivisempi sävy. Visaisännän kanssa he sitten heittävät jotain karskia vitsiä ja nauravat yhdessä kysymysten helppoudelle tai vaikeudelle. Sisäänpäinkääntyneisyys on ehkä se sana, joka visoista on tullut ensimmäisenä mieleen. (Hyvänä kakkosena ehkä besserwisser. Kolmantena keski-ikäisyys.)

Tällaiset mielikuvat ja ennakkoluulot johtuvat tietysti aina siitä, että epäilyttävään ilmiöön ei ole kunnolla tutustunut. Koska pubivisailu on kuitenkin monella tapaa kiinnostava baarissa istumisen muoto, päätimme perehtyä siihen tarkemmin. Ja mikä olisi parempi keino kuin käydä heti kättelyssä mahdollisimman monessa visassa?

Kallion alueella järjestetään viikoittain noin 15 erilaista visaa, joten valinnanvaraa riittää. Jokaisena viikonpäivänä pääsee tietämystään koettelemaan – paitsi perjantaisin. Ehkäpä visaisännillä on silloin jokin salainen kokoontuminen, visojen visa? Tavoitteeksemme muodostui lopulta käydä ainakin kuudessa visassa ja ehkä yhdessä bingossakin. Bingoa pääse harjoittamaan sunnuntaisin Om’pussa ja Café Mascotissa.

Lähdimme viikon visakierrokselle ennen kaikkea oppimaan ja perehtymään kulttuuriin, emme niinkään voittamaan. Kivaahan se tietysti olisi, jos palkintosijoille pääsisi edes kerran. Apunamme meillä oli vaihtuva joukko ystäviämme. Tarkoitus oli vetää kokemusta yhteen viikon päätteeksi, mutta koska tekstiä syntyi enemmänkin, jaamme reportaasin kahteen tai kolmeen osaan. Tässä niistä ensimmäinen.

Sivukirjasto on erittäin viihtyisä baari. Myös tuopit ovat erityishienoja.

Maanantai: Sivukirjasto klo 18:30.

Sivukirjaston visa on perinteinen yleistietoa ja ajankohtaisaiheita yhdistelevä tietokilpailu. Osallistujakunta oli sekalainen, nuoremmista porukoista vanhempiin. Naisia oli paikalla selvästi vähemmän kuin miehiä, eikä nähdäkseni mukana ollut yhtään pelkästään naisista koostuvaa joukkuetta. Meidän tiimissämme oli kolme jäsentä, ystävämme Jaakko vierailevana tähtenä. 

Visan voittajat olivat stereotyyppisiä tietovisataitureita eli keski-ikäisiä tai vanhempia miehiä. Heidän voittonsa arvasi heti ensimmäisen kysymyksen jälkeen. Nämä sukupolvet ovat sitä porukkaa, joiden on ollut pakko opetella ja ennen kaikkea muistaa kaikki Suomen järvet ja joet ja tunturit. Sitä porukkaa, jonka aikana koulussa vallitsi kuri ja järjestys. Kyllähän meidän nuorempienkin on ollut pakko opetella Suomen suurimmat järvet, mutta metodit ovat olleet lepsumpia, joten tässä iässä niitä ei enää muista. Tällainen löperyys kostautuu pubivisassa. Vaikka voittoa ei tullutkaan, oli visa erittäin positiivinen kokemus. Onnistumisen tunteita, aivonystyröiden stimuloimista, olutta. Mitäpä sitä muuta tarvitsisi maanantai-iltana. Miinuspisteitä visa saa siitä, että se ei tarjoa mahdollisuutta hassulle joukkueen nimelle, vaan joukkueet tunnistetaan numeroin.

Miinuspisteitä myös sille miehelle, joka istui visan loppumetreillä samaan pöytään meidän kanssamme. Ensinnäkin: Ei voi tehdä niin, että istuu vieraan seurueen viereen ja alkaa osallistua keskusteluun ilman että esimerkiksi esittäytyy ensin ja avaa pelin jollain ”sori että kommentoin, mutta”-repliikillä. Toisekseen: Ei missään nimessä voi tehdä niin, että alkaa kertoa omia arvauksiaan pubivisan kysymyksiin, kun entuudestaan tuntematon pöytäseurue on jo taistellut itsensä visan alkupuoliskon läpi. Haluamme tietää itse, emme tarvitse apua sivustahuutelijoilta! Pöyristyttävän epäkohteliasta toimintaa tältä anonyymiksi jääneeltä mieheltä, vaikka olikin muuten ihan asiallinen kaveri. Ja varmaan yksinäinen. Pitäisi sitä nyt silti jotain käytöstapoja olla. Ensin tervehditään, sitten vasta puhutaan.

Esimerkkejä kysymyksistä: Kuinka korkea on Eero Saarisen suunnittelema Gateway Arch -muistomerkki St. Louisissa? Kuinka monta yli neliökilometrin järveä on Suomessa?

Sijoitus: Kuudensia yhdeksän joukkueen kilpailussa.

Lavastettu vastaustilanne Lucky Ninessä. Visan aikana puhelin pysyy visusti taskussa.

Tiistai: Prankkari klo 18:00 ja Lucky Nine Bar klo 20:00.

Pubivisaviikko meinasi mennä heti toisena päivänä päin persettä. Alkuperäinen suunnitelma oli osallistua Loosisterin musavisaan, mutta soitto paikan päälle paljasti, että visa on tauolla ja paluuta voi odotella aikaisintaan helmikuun puolella. Uutta putkeen siis.

Netistä olin vakoillut, että vanhassa kunnon Prankkarissa on visailua tiistaisin kahdeksalta, joten olimme noin kaksikymmentä vaille paikan päällä. Suureksi yllätykseksemme visa oli jo käynnissä, jopa loppumetreillä. Istuimme pettyneinä pöytään kaljojen kanssa ja päätimme, että kai sitä voi parit juoda, vaikkei visailemaan pääsekään. Meni noin kymmenen minuuttia, kunnes visa loppui ja itse visamestari tuli kertomaan, että Prankkarissa tosiaan visahommat alkaa jatkossa aina kuudelta, mutta että Lucky Ninessä on tiistaisin pubivisa heti perään kahdeksalta. Katsoimme pöytäseurueen jäsenten kesken toisiamme merkitsevästi silmiin, kippasimme kaljat kitusiin ja lähdimme hiihtämään visanpitäjän perässä kohti Luckya. Nyt se oli varmaa: tänään olisi päästävä tietämään ja arvaamaan.

Koska seurueessamme oli lopulta kuusi jäsentä, päätimme Luckyssä jakautua kahdeksi joukkueeksi. Näin kisailu olisi reilumpaa muita kilpailijoita kohtaan, minkä lisäksi päätökseen vaikutti tieto voittajan palkinnosta: viisi juomaa. Ei sillä, että kummallakaan joukkueella olisi kisan alettua ollut hirvittävän suuria mahdollisuuksia voittaa, mutta kuitenkin. Oikeastaan kilpailuhenkisyys tarkoittaa minulle sitä, että sen verran pitää yrittää, ettei jää viimeiseksi. Voittaminen ei ole niin tärkeää. En itse asiassa tiedä, että onko tämä yhtään terveempi suhtautuminen kilpailemiseen kuin silmitön voitonhimo. Todennäköisesti ei. No, emme lopulta voittaneet emmekä jääneet viimeiseksi. Perushyvä suoritus siis.

Luckyn visa – ja oletettavasti myös Prankkarin, koska visamestari on tosiaan sama – on aika samanlainen yleistietokilpailu kuin Sivukirjastonkin. Pistemalli on vähän erilainen (jos on varma vastauksestaan, voi siihen lisätä bonuskertoimen, jolloin oikeasta vastauksesta saa kaksi pistettä – mutta väärästä yhden miinuksen), mutta itse kysymykset ovat aihepiiriltään ja muodoltaan samansuuntaisia. Peruskoulun ja sanomalehtien lukemisen tuottamalla yleissivistyksellä pärjää pitkälle. Ilmeisesti meillä on jäänyt viime aikoina Hesarit enimmäkseen lukematta.

Suurimpana erona mainittakoon, että Luckyn visailukunta oli huomattavan erilainen kuin Sivukirjaston: keski-ikä oli noin 15 vuotta matalampi. Pari vanhempaa osallistujaa visassa oli, mutta ensimmäinen poistui ekan tauon aikana kisasta ja toinen pärjäsi muuten vain heikosti. Voittajatiimi oli noin kolmikymppinen miesporukka. Tälläkään kertaa yhtään pelkästään naisten muodostamaa ryhmää ei kisassa nähty. Kaiken kaikkiaan hyvä visa, ja tuntui siltä, että pienellä treenillä täällä olisi helpompi pärjätä kuin Sivukirjastossa. Osallistujakunta oli satunnaisempaa ja vähemmän kokenutta kuin Sivukirjastossa ja, kuten tiedetään, on nuorilta & heikoilta helpompi viedä päänahkoja kuin kokeneilta ketuilta.

Esimerkkejä kysymyksistä: Kuka on Lontoon filharmonikkojen ylikapellimestari? Mainitse viisi Suomen pitkäaikaista afrikkalaista kehitysyhteistyön kumppanimaata?

Sijoitus: Toinen tiimi sijalla 4/6, toinen palkinnon arvoisesti sijalla 3/6.

Keskiviikkona suuntaamme todennäköisesti Toveriin tai Molotowiin visailemaan; torstaina taas on tarjolla visat Café Mascotissa ja Siltasessa. Niistä siis lisää myöhemmin.

Abin Baarista Flemari 13:ksi

Flemari 13 on tyhmä nimi baarille. Ei pelkästään siksi, että se on käytännössä vain baarin osoite, vaan erityisesti siksi, että samalla kadulla on jo Flemari 21. Mikä järki on perustaa melkein samanniminen baari, nimiä kun on kuitenkin loputtomiin. Tässä on vähän tällainen Onnibus & Onniexpress -tilanne: jos perustat käytännössä samannimisen firman kuin on jo olemassa, se kuulostaa ihmisten mielestä lähinnä vittuilulta.

Varsinkin, kun Flemari kolmentoista tilalla oli ollut vuodesta 1998 lähtien aikalailla täydellisesti nimetty Abin Baari. Nimessä oli kirjaimellisesti persoonallisuutta mukana. Yksinkertainen, toimiva nimi. Vähän niin kuin Abia edeltänyt Janomies. Siinä vasta klassinen nimi baarille!

Olli Pellikka Abin Baarista Juomanlaskija-lehdessä vuonna 2001.

No, nykyään baari jatkaa siis Flemari 13 -nimellä. Ei ole jotenkin tehnyt mieli käydä; nimi ja halpa kalja ja vieressä oleva Baari Breezeri ovat jotenkin luoneet sellaisen yhteisvaikutelman, että paikalla ei ole minulle juuri mitään annettavaa. Siis sen ilmeisimmän, eli oluen, lisäksi.

En toisaalta ollut myöskään Abin Baarin ylin ystävä. Jostain syystä moni kaveri aina halusi sinne mennä, mutta minulle ovat jääneet mieleen vain lähes joka kerta sattuneet kohtaamiset niin sanottujen erikoishahmojen kanssa. Siis näiden seuraan tuppautuvien, puhetta ymmärtämättömien, mutta sitä loputtomasti tuottavien henkilöiden päättymätön kavalkadi, joka Abissa tuli aina vastaan. ”Mä soitin Hurriganesin kanssa kitaraa.” ”Ootteks te jotain sivareita vai.” ”Anna kun mä nyt kerron, mä lähden kyllä sitten.” Ei muuten lähtenyt.

Flemari 13 tuli Abin Baarin tilalle elokuussa 2013. Baaritiskin ympäristö laitettiin uusiksi, Abin lähes legendaariset sekalaiset seinäkoristeet poistettiin ja seinät maalattiin kauttaaltaan mustiksi. Samalla tuopin hinta tuli vähän alaspäin, mikä näyttää johtaneen siihen, että kävijäkunnan keski-ikä on parinkympin tienoilla. Tuntui jotenkin siltä kuin olisi katsonut jotain vuosien takaista itseään ulkoapäin. Ensin kokemus tuntui oudolta, sitten enimmäkseen nauratti.

Baari on kalliolaiseksi paikaksi erikoisen muotoinen. Siinä ei ole perinteistä ”salia”, vaan tila on kapea ja syvä. Kadun puolella on pieni tila ja baaritiski, josta vessat ohittamalla päästään takatilaan, jossa on lisää istumapaikkoja ja biljardipöytä. Kaikkialla haisee kusi. Hajuaistilliselta kokemukseltaan Flemari 13:ssa istuminen on kuin vessassa bissen juominen. Joissakuissa tämä herättänee lämpimiä muistoja. Juomanlaskijan jutussa sanotaan, että Abin Baarissa soi ”miellyttävä rock”. Nyt biiseistä jäi mieleen lähinnä Evanescencen joku taannoinen hitti. Epämiellyttävää.

Toinen seikka, joka Juomanlaskijan Abin Baari -jutusta pisti silmään, on Abin kansainvälisen tunnelman kehuminen. ”Toisaalta tällainen paikka voisi löytyä myös New Yorkista.” Abin Baarin suhteen kommentti lähinnä naurattaa – ei ollut juuri kalliolaisempaa räkälää kuin Abi – mutta Flemari 13:n suhteen lausunto pitää jotenkuten paikkansa. Paikasta tulee nykyään jotenkin mieleen amerikkalaiset dive barit. Ehkä se johtuu tilan putkimaisuudesta tai siitä, että vaikka paikka on pieni, siihen on silti mahdutettu bilispöytä. New Yorkin perusbaareista jäi nimittäin sellainen kuva, että niissä on aina joku peli. Siis juurikin biljardipöytä tai joku elektronisempi vempain: ammuntapeli, koripallonheittopeli tai edes flipperi. Mistä lie johtuu. Ehkä pelkkä kaljahana ei vapauden maassa riitä vetonaulaksi, vaan jotain on päästävä tekemään. Flemari 13:ssakin bilispöytä on ahkerassa käytössä. Parhaat muistot Abin Baaristakin liittyvät humalaiseen kepinheiluttamiseen. Vaikka siihenkin liittyi se alituinen ”ei kun mä olin pöydällä”-keskustelu, minkä takia pelkästään kavereiden kesken oli vaikeuksia löytää pelisaumaa.

Niin, onhan siinä se Amerikan lippukin.

Flemari 13:lle on vaikea antaa lopullista tuomiota. Vaakakupeissa paikkaansa hakevat halpa bisse, biljardipöytä, loppuun asti tägätyt seinät, typerä nimi, klassikkobaarin poismeno, ammoniakkinen virtsankatku, keskeinen sijainti Karhupuiston ja Hesarin/Vaasankadun välissä, tympeä 2000-luvun listarock… Persoonaa on pelissä vähemmän kuin Abin Baarissa (missä toisaalta ei?), mutta jotain omanlaistaan baarissa kuitenkin on, varsinkin jos vertaa vaikka naapurin Baari Breezeriin. Halvan kaljan perässä kulkevat nuoret ovat paikan selvästi löytäneet. Suotakoon Flemari 13 heille.

Nimen voisivat vielä kyllä vaihtaa. Minun ehdotukseni on paluu juurille: Janomies.

Tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 2,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä:  41.

Helsing Bar Kallio Twister Fight Club

Helsing Bar, Kaarlenkatu 3 – 5

Aikaisemmin, Morriksen kohdalla, on puhuttu baareissa pelaamisesta ja pelailusta. Ei paljon arvostettu. Arvosteluasteikko on kuitenkin laitettava uusiksi, sillä nyt kohdalle sattui täysin uudenlainen mahdollisuus: baari-Twister.

Kaarlenkadulla sijaitsevassa Helsing Barissa (vetävä nimi, vai mitä) on nimittäin niiden perustrivialien ja -scrabblejen seassa Twister. Huh huh. Baarin sisustus on uuskalliolaismainen, vrt. Breezeri tai Flemari 13, mutta missään muualla pöytien äärellä olevat pallit eivät ole yhtä funktionaalisia kuin täällä. Penkkien on pakko olla helposti siirreltäviä, jos paikan päällä aiotaan Twistata.

Heinäkuinen tiistai-ilta ei ollut aivan otollinen kovan luokan twistaamiselle – televisiosta tuli saksalaisklassikko Kahden keikka, jota myös katsottiin – mutta kehollis-urheilullis-esteettinen pelailu jäi niin lähtemättömästi mieleen, että tästä Helsing tullaan muistamaan jo etukäteen. Joskus siellä vielä twistataan ja huudetaan.

Muutoin Helsing bar on pätevä keittokuppila. Samassa tilassa toimi aiemmin ehkä Helsingin ainoa lesbobaari, Nalle Pub, ja tästä Helsingkään ei ole vielä toipunut. Kävijöitä on vähän, vaikka kalja on halpaa. (Tanskalaisen omistajankin on kuultu tätä päivittelevän.) Kävijöitä on vaikea houkutella keskinkertaisella musiikkimaailmalla ja vielä keskinkertaisemmalla sisustuksella. Henkilökunta on ystävällistä, meille jopa pöytiintarjoiltiin, mutta sillä ei vielä pitkälle pötkitä.

Luulen, että Twister on se juttu. Tänne on helppo tuoda treffikumppani ja ehdottaa kevyttä ensikontaktia. Tai suurempi joukkue ja harjoittaa monikulmaista kosketuspeliä. Tai vaikka koko perhe: Mikä lautapeli sopisi lukutaidottomalle alakoululaiselle paremmin kuin Twister?

Tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 3,00 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 15.

Nössöinä pelattiin Scrabblea. Oli hahahauskaa.

Lähtöselvitys portilla Pulmu

Viikon tärkein/typerin uutinen oli se, että joku ulkomaalainen nettisivu oli listannut maailman hipstereimmät kaupunginosat ja nostanut Kallion sijalle 14. Iltasanomat tietysti nohevana käänsi höpöhöpöartikkelin uutiseksi sivuilleen, koska näin journalismi ilmeisesti nykypäivänä toimii.

Huvittavaa näissä matkailusivujen ym. hipsterifiilistelyissä on se, että kuvituksena on aina joku sellainen utopiakuva, jolta Kallio oikeasti näyttää ehkä 5 kertaa kesässä. Pettymyksiä on turisteille luvassa, jos odottavat että ”toiminta kuohuu yli kaduille asti”. Ainakaan tuon näköisenä.

No, mutta kuitenkin. Matkailu ja Kallio ovat olleet kevyesti pinnalla, joten pakkohan se oli Pulmuun mennä. Pulmu on nimittäin yksi niistä harvoista Kallion baareista, jossa on jonkinlainen teema sisustuksessa. Tai no, onhan Las Vegasissa ja Arizonassa jonkinlainen Amerikan ihmemaa & villi länsi -teema, mutta ne jätettäköön tässä omaan arvoonsa.

Internet-tietojen mukaan Pulmu uudistettiin pari vuotta sitten täysin. Minä en jostain syystä muista yhtään, että mitä tilalla aikaisemmin oli tai miltä baarissa sisällä näytti, vaikka olen melko varma, että olen paikassa käynytkin. Kuitenkin. Pulmu on nykyään retrolentomatkailuteemainen juottola. Teema alkaa retrohenkisestä logosta, jatkuu matkatavaratarroihin ja päättyy katosta roikkuvaan pienoismalliin sekä kattoon kiinnitettyyn lentokoneturbiiniin. Löytyypä seinältä saapuvat/lähtevät-ruutukin, josta voi väijyä juomatarjoukset. Pieteetillä tehtyä!

Pulmu harvinaisen tyhjänä.

Pulmu oli meidän ns. kuumottavien baarien listalla, sillä kyseessä on pieni paikka, joka vaikuttaa aina siltä, että se on tupaten täynnä kanta-asiakkaita. Tiistaisena iltana paikalla oli kourallinen ihmisiä, osa baarimikon tuttuja ja sitä myöten baaritiskillä viihtyviä. Pöytiin kuitenkin mahtui. Pulmun seinää reunustavat penkit ovat korkeita ja syvyyssuunnassa kapeita eli hieman epämukavia, varsinkin kun pohjekorkeudella olevan pöydän reuna on turhan lähellä. Vieressämme istuvaa kolmen hengen seuruetta tämä ei liiemmin haitannut, sillä heistä kaksi oli niin sanotusti tuhannen päissään. Välillä tuntuu siltä, että jotkut ihmiset ovat alkuviikosta alkuillasta enemmän sekaisin kuin loppuviikosta loppuillasta. Tai vähintään yhtä paljon. Seurueen miespuolinen jäsen tipautti jossain vaiheessa tuopin jalkansa päälle, koska ei jaksanut sitä enää kädessään pitää. ”Pitäis varmaan vaihtaa paikkaa,” kuittasi hän tilanteen.

No, ei siinä mitään, onhan sitä joskus itsekin ollut humalassa. Ei ehkä tulisi mieleen tehdä sitä Pulmussa, kyseessä on tosiaan todella intiimi tila. Baarissa on koko ajan baarimikon valvovan katseen alla ja muiden asiakkaiden välittömässä läheisyydessä. Parin pöydän yläkertakin löytyy, mutta sinne en ole koskaan uskaltanut. Liian jyrkät portaat ja jotenkin vielä näkyvämpi paikka kuin siinä salin puolella.

Viikonloppuisin näitä valintoja tai näkyvyysasioita ei tarvitse liiemmin miettiä, sillä ohikulkutarkkailun perusteella paikka on tupaten täynnä. Niin kuin lentokentällekin, kannattaa Pulmuun mennä ajoissa, jos mielii välttää tungoksen. Retrohenkinen sisustus ja Kallion parhaimmistoon kuuluva musiikkivalikoima (asiakkaat voivat kai itse valita baarissa soivat kappaleet, tiistaina kuultiin mm. Morriseytä ja The Streetsiä) tekevät Pulmuun suuntautuvasta travellaamisesta sen arvoisen. Jos siis sellaisia arvostaa.

Tuoppi: Carlsbergia; 0,5 litraa; 5,00 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 10.

Turbiini. Ja kyllä, se pyörii.