Mäkelänkadun baarikierros

Baarikierros (tai pubiraahautuminen, kuten Lontoossa sanotaan) on hieno laji. Se on taidetta, se on urheilua, se on kaikkea siltä väliltä. Joskus kierros on spontaani, joskus taas tarkkaan etukäteissuunniteltu. Molemmilla tyyleillä voi saada aikaan erittäin voimakkaita kokemuksia.

Ystävämme järjesti viime lauantaina synttärit mahtavalla konseptilla: kävisimme illan aikana kaikissa baareissa Mustan Härän ja Stadin tähden välissä Mäkelänkadulla. Tällä kilometrin mittaisella pätkällä baareja on yhteensä kahdeksan.

1. Musta Härkä. Oli erittäin outoa olla ”keskellä päivää” (viiden, kuuden aikaan) Härässä. Yleensä ovi on kutsuvasti auki ja sen edessä vähemmän kutsuvasti portieeri. Nyt ovea ei meinannut edes löytää. Baarissa oli täysin tyhjää, mitä nyt tiskillä istui pari keski-ikäistä äijää, joista toinen mietti, että onpa täällä hiljaista. Perätilassa (hehe) istui ihmisiä syömässä. Kuka tulee Mustaan Härkään syömään. Näyttivät perheiltä, oli mummoja ja muita. Päiväsaikaan Härässä ei ole karaokea, se alkaa vasta kahdeksalta. Televisiosta Sauli Niinistön haastattelu ja Pariisin tapahtumat. Onneksi ei ääniä. Kuulemma edellisenä iltana tanssilattialla, DJ-pöydän takana, myös Pariisin uutiset. Todellinen tunnelmannostattaja. Yhden nopean juoman jälkeen oli pakko poistua seuraavaan. Vaikea suositella, paitsi puolenyön jälkeen. Päivällä 1/5, illalla 5/5.

2. Don Alberto My Way. Tässä on Helsingin siistein baarin nimi – ja ehkä epäsiistein baari. Tai ainakin sen oloinen. Jotenkin aina outo fiilis astua paikkaan, jonka ikkunoista ei oikein näe sisään. Muita asiakkaita kaksi tai kolme. Televisiossa formuloiden aika-ajot, äänet päällä. Oven vieressä istui humalainen nainen, bailasi jotain biisiä istualtaan ja moikkasi kaikki, kun lähdemme tästäkin baarista melko nopeasti seuraavaan. 2/5.

3. Morris. Uusi paikka. Vaikea sanoa, onko tämä nyt se sama Morris kuin ennen Hämeentiellä. Työntekijät eivät ainakaan tällä kertaa olleet samoja. Uusi Morris on helvetin iso ja avara. Baarista löytyy jopa kaksi biljardipöytää. Ja todella monta televisiota, joista jokaisessa joku megapaska ohjelma, kuten baariklassikko Hauskat kotivideot. Tuli mieleen paska amerikkalainen baari (eri tavalla kuin Hämeentien Morriksesta) tai niin kuin ystävämme Danielle sanoi: Ihan niin kuin joku huono lentokenttäbaari. 1/5.

4. The Beach. Jos Morris on huono amerikkalainen baari, on The Beach sitä vastoin siisti amerikkalainen baari. Tulee ihan joku brooklyn tai berska (toim.huom. Berliini) mieleen. Miksi tämä on Vallilassa? Ehkä The Beach on täydellinen esimerkki siitä, miten kantakaupunki leviää kauemmaksi ja kauemmaksi. Baari olisi helppo kuvitella Iso Roballe, tosin pikkaisen fiinimpänä ja siloitellumpana. Nyt sopivan räkäinen. Teemabaareja ei voine koskaan olla liikaa. The Beachissa on viety teema sopivan pitkälle: baaritiski on tikibaarihenkinen katos, flipperikin on Baywatch-flipperi! Flippereitäkin on ylipäätään liian vähän. Ompussa on, onko muualla? Tässä vaiheessa niin teksti kuin baarikierroskin uhkasi ajautua sivuraiteille, sillä The Beach oli ensimmäinen baari, jossa oli pakko juoda toinen kalja. Jos tämä olisi lähempänä kotia (ja ehkä vähän halvempi), tulisi täällä käytyä enemmänkin. 4/5.

5. Sture Jazz Bar. Jatsiklassikko on jonkinlaisessa puoliremontissa. Kierroksen ensimmäinen baari, johon emme meinanneet mahtua sisään, ja kun saimme kymmenhenkisen seurueemme pöytään mahdutettua, uhkasimme suututtaa paikalliset. Sori, ei me teille puhuttu. Jotenkin tunnelma oli hukassa, ehkä johtuen kasvavasta humalatilasta ja suuresta seurueesta. Sture Jazz Bar on pienelle (1-4) porukalle ja ehkä arki- tai sunnuntaikaljoihin paremmin sopiva baari. Pettymys oli suuri, kun kajareista ei kuulunutkaan jazzia vaan jotain perusmusaa. Pakko antaa 3/5.

6. Pub Magneetti. Harmi, ettei Magneetti ole kalliossa. Kyseessä on nimittäin Helsingin paras baari, jonka omistaa Helsingin paras baarimikko (moro, Mats!). Musiikki on aina todella hyvää, tunnelma on kohdallaan ja palvelu kaupungin parasta. Ylisanoja ei ole tarpeeksi. Täällä tuli käytyä aikanaan todella paljon, kun pari ystävää asui samassa talossa. Teimme Magneetin yksivuotissynttäreiden kunniaksi merkkipäivää juhlistavat paidat, yksi tovereistamme jopa spreijasi tekemämme logon selkäänsä. Baarin ainoa vika on se, että tilaa on vähän. Meillä kävi kuitenkin mieletön tuuri, sillä yläpöytä vapautui juuri, kun tulimme paikkaan sisään. Pisteitä asteikon räjäyttävät 6/5.

7. Backas Bar. Kadun toiseksi paras baari ja ainoa, joka on eri puolella katua kuin muut. Erittäin viihtyisä, vaikka onkin käytännössä vain yksi iso huone, jonka keskellä on biljardipöytä. Pelaaminen on muuten ilmaista. Tännekin mahduimme vain ihmeen kaupalla (kello alkoi olla jo melko paljon), tosin jouduimme jakautumaan kolmeen eri pöytään. Kerroin jollekulle satunnaisjututtajalle, että olemme Mäkelänkadun baarikierroksella. Kommentti: ”Aika rajuu!” Olihan se. 4/5.

8. Stadin tähti. Städäri. Kallion laidan yökerho, jossa on tullut käytyä enemmän tai vähemmän satunnaissäännöllisesti jatkamassa viikonloppujuhlintaa kohta kai yhdeksän vuoden ajan. Mennyt viimeaikoina turhan kalliiksi (sisäänpääsy kai kahdeksan euroa?), joten hintatietoiset ovat vaihtaneet jatkopaikaksi Mustan Härän. Städäri on silti ihan pätevä valinta edelleen. Bailausta voi tehdä välittämättä siitä, miltä näyttää tai kuulostaa. Tanssilattialla voi saavuttaa täydellisen hikoiluvapautumisen rankan kierroksen päätteeksi. Arvosana ∞/5.

Städärissä tuli taas viihdyttyä lähemmäksi pilkkua ja sen jälkeen hoiputtua Mäkelänkadun päähän, josta matka jatkui Hämeentietä pitkin kotiin. Jos on ollut baarissa kuudesta neljään, on ansainnut falafelit. Onneksi kotikorttelista saa riittävän hyvää.

Mäkelänkadun baarikierros: 5/5.

Vihdoin viimein Kombossa ja Solmussa

Vietimme lauantaina kliseistä treffi-iltaa eli kävimme syömässä ja juomassa tavallista paremmin (lue: myös kalliimmin). Tällä kertaa se tarkoitti Kurvin ympäristössä pyörimistä. Molemmat kohteet olivat jo pitkään olleet tähtäimissämme, mutta pääsimme vasta nyt paikalle. Solmu-baari avasi ovensa jo heinäkuussa ja Kombo winebar & kitchen on ollut Kurvissa piilossa jo parikin vuotta.

Kävimme luonnollisesti ensin juomassa ja sitten syömässä, mutta koska emme osaa kirjoittaa ruoasta, pohditaan Komboa lyhyesti ensin.

Tuomio: järkyttävän hyvä. Oikeastaan muuta ei tarvitsi edes sanoa.

Syödään ensin, kuvataan sitten.

No jos nyt pari sanaa kuitenkin. Huh huh. Harvoin tulee ruoan suhteen sellaisia erityiskokemuksia, mutta tällä kertaa tuli. Melkein jokaisesta kahdeksasta eri asiasta, jota lautaselle oli pantu. Erityismaininta marinoiduille herkkusienille. Ja tapenadelle. Ja munakoisoille. Ja…. Niin, käytännössä kaikille.

Hintakaan ei ole erityisen paha laatuun nähden, pulittamaan joutuu 18 euroa isosta tapas-lautasesta, jonka saa omien mieltymystensä tai rajoitustensa mukaan. Vegaaninen ja gluteeniton onnistui mukisematta. Tarjoilukin oli erittäin ystävällistä ja salamannopeaa.

Kombo oli alunperin Kallion baarit -listallammekin, koska, no, nimessä sanotaan bar. Mikään baaribaari kyseessä ei kuitenkaan ole, vaan ihan täysverisestä ravintolasta. Vähän näytti siltä, että pöytävarauskin on paikallaan.

Viinibaariudesta huolimatta bisseä on tarjolla myös. Hanaa ei tosin taida löytyä, mutta Pyynikin käsityöläispanimolta on joitain oluita. Hinta taisi olla reilut 6 euroa per pullo eli ihan perustasolla näiden suomalaitsen pikkukaljojen suhteen.

Mutta kannattaa ottaa sitä viiniä. Meidän juomamme pullo oli parasta viiniä, jota olemme pitkään aikaan tai ehkä koskaan, juoneet. Ja meistä toinenhan on pitänyt laatuviineihin keskittyvää blogiakin.

Keskieurooppalainen tapakulttuuri vaatii alkujuoman ennen illallista.

Komboa ennen kävimme siis Solmussa ”drinksuilla”. Siis kaljalla. Solmu on Vaasankadun uusin baari, se avattiin heinä-elokuun taitteessa tiloihin, joissa oli ennen Levykauppa Äx (joka on siirtynyt jonkun metrin verran Piritoria päin) ja joku toimisto, kertoo City-lehti. Tilanne on harvinainen Kalliossa: jotakin häviää ja tilalle tulee baari. Edellisen kerran näin kävi kai 5th Street Barin kohdalla. Yleensä (tai ainakin mielikuvissa) kehitys on toiseen suuntaan, baarit muuttuvat kahviloiksi ja muiksi pikkukivoiksi paikoiksi.

City-lehden jutussa baarin perustaja kertoo, että Solmusta on ollut tarkoitus tehdä Vaasankadun ja koko Kallion hienoin/magein baari. En tiennyt, että kukaan enää käyttää sanaa ”magee” (vai jopa ”magea”?), mutta kyllä tavoitteen baarista näkee. Nykybaarityylissähän on kaksi linjaa: saatanan tumma ja helvetin vaalea. Solmu on lähtenyt ensinmainittuun suuntaan. On paljasta tiiliseinää, on mustaa nahkasohvaa ja -nojatuolia, on tummaa puukalustetta.

Tummuus ja ”rouheus” on ajoittain vedetty vähän jopa överiksi. Miksi vessan ovet näyttävät ruostuneelta metallilta? Toisaalta: Miksi vessassa on outo merellinen teema niin kuin kenen tahansa keski-ikäisen kotoilijan kylppärissä? Onneksi fiiniyttä korjaa iso rainbow-saippuapönttö. Ei turhan korea.

Jostain syystä tämä nauratti ääneen.

Isojen ikkunoiden ja tumman sisustuksen yhteissanoma on selvä: täällä on tarkoitus viihtyä korostetun rennosti. Tätä vasten tuntuu hieman oudolta, että pienessä baarissa on kolme isoa telkkaria ja niissä äänet päällä. Nettisivuillakin sanotaan, että Solmussa nähdään ”kaikki tärkeimmät urheilukisat ja ottelut suorana”. Se vähän ahdistaa. Pelkkä iso telkkari pienessä baarissa vie jo kaiken huomion, miksi siihen täytyy yhdistää vielä urheiluselostuskin? Tässä valinnassa Solmu eroaa vahvasti Vaasankadun toisessa päässä olevasta Molotowista, joka on helppo nähdä Solmulle jonkin sortin kilpakumppanina tai hengenheimolaisena.

Toisaalta testi-iltanamme Solmun telkkarista tuli mm-rugbyn finaali, joka on kuulemma maailman suurimpia urheilutapahtumia. Kolmen vartin katselun perusteella rugby on kieltämättä vaikuttava laji: koko ajan tapahtuu jotain ja useimmiten ”jotain” on tylyjä taklauksia. Plus rugby lienee ainoa laji ja Uusi-Seelanti ainoa joukkue, joka tanssii (tai ”tanssii”, kyseessä on vanha maoriperinne haka) kentällä ennen ottelua. Olisin kyllä silti mieluummin katsonut sitäkin ilman ääniä.

Oudosta urheilufiksaatiosta huolimatta Solmu oli pienoinen yllätys. ”Uusi rento baari Vaasankadulla” kuulosta ihan kauhealta (kts. myös uusittu Kustaa Vaasa), mutta Solmu on paljon tätä vaikutelmaa parempi – vaikka lauantai-illan asiakaskunta olikin sitä kliseistä kolmekymppistä partahipsteriä (jostain syystä naisia oli paikalla ehkä kolme, liekö rugbyn vaikutusta vai erikoisbissebaarin vakio-ominaisuus).

Mutta jos altistetaan Solmu samalle testille kuin Kustaa Vaasa, jää Vaasankadun tulokas voiton puolelle. Eli: Jos eksyisi tällaiseen baariin ulkomailla, mikä olisi tuomio. Pakko myöntää, että Solmuun summanmutikassa sattuessa olisi ihan ok fiiliksissä löydöstä. Paikallista kaljaa, rento oleskelufiilis. Ei paineita. Ei toisaalta hirveästi voitettavaakaan, koska ei tällaisella perushyvällä suorittamisella päästä kenenkään lempibaariksi. Joku särmä puuttuu, eikä kaikki maailman tummasävyiset pinnat voi sellaista baariin tuoda. Ehkä vuosien päästä Solmulla on oma maineensa ja vielä selkeämmin oma fiiliksensä. Molotow on hyvä esimerkki baarista, joka on löytänyt oman paikkansa Vaasankadun kaljaloiden joukosta.

Nähtäväksi jää, mikä Solmun identiteetti on. Ensikosketus yllätti varovaisen positiivisesti.

Istumapaikkoja on aika vähän. Me jouduimme peränurkkaan vaikka olimme paikalla puoli kuudelta.

No niin. Sen verran oli sanottavaa itse baarista. Seuraa sekavahko ja ristiriitainen jälkikirjoitus, jota ei ole pakko lukea. Siinä mainitaan gentrifikaatio. Ihan oikeasti, ei ole pakko lukea. Ei ehkä kannatakaan. Solmussa kalja maksaa 4,50. On Lapparia. Iso tuoppi.

Jatketaan.

Solmussa ensimmäisen tuopin ja sitä seuraavan kalliin ulkomaalaisen pienpanimon pullo-oluen jälkeen ajatukset lähtevät vaeltamaan kohti laajempia alueidentiteettikysymyksiä. Pakko kai se on tässä yhteydessä edes sivuta peljättyä ja hankalaa gentrifikaatio-aihetta.

Väistämättä tulee mieleen, ja olen kuullut tällaista pohdintaa muiltakin, että onko Vaasankatu on väärä paikka tällaiselle baarille. Jos Vaasankatua on ”aina” (siis: tietylle porukalle tiettynä aikana) edustanut Kultapalmu, Kalliohovi ja Heinähattu, on Solmu liian pitkä askel ”väärään” suuntaan. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakin.  Ei siinä Kustaa Vaasa -tekstissäkään ollut tarkoitus käyttää ”aitous”-sanaa, mutta sinne se vain lipsahti. En edes huomannut koko asiaa, ennen kuin PIFillä siitä mainittiin. Anteeksi, hävettää.

Solmun ovelta katua ja sen kasvisravintolaa ja taidegalleriaa katsellessa tuli mieleen, että onko Vaasankatu – ja Kallio laajemmin – ohittanut jonkinlaisen käännekohdan. Pisteen, josta ei ole enää paluuta. Aika entinen ei koskaan enää palaa. Tämä on tietysti gentrifikaatiosta puhumisen vaikein paikka: Onko se aina konservatiivista? Eikö muutos olekin elämän ja kaupungin perusasetus? Tai ainakin pitäisi olla? En tiedä. Siksi tästä ei tee ikinä mieli puhua, mutta taas mennään saatana.

Muutaman vuoden päästä voi näyttää siltä, että 2010-luvun puolivälin tienoilla Kallio oli jollain tapaa monipuolisimmillaan. Tämä oli aikaa, jolloin räkälä, hyvä ja edullinen kasvisruokapaikka, taidegalleria ja thaihieromo mahtuivat samalle kadulle vierekkäin. Parin vuoden päästä ensimmäistä ja jälkimmäistä ei välttämättä enää ole. Ehkä tilalle on tullut gastropub ja ”luovan luokan” työhuone. Tai jotain vastaavaa.

Ehkä kyse on taas vain siitä, että on itse kolmekymmentä ja kaikki tuntuu vedenjakajalta. Oli aika ennen tätä ja aika tämän jälkeen. Perkele, tältäkö se ikäkriisi näyttääkin. Aika entinen ei koskaan palaa.

Lyhyen aikavälin nostalgisointi ja romantisointi on nykyisin vielä niin pirun helppoa. Apuna voi käyttää vaikka Googlen karttapalvelua, jonka katunäkymän kuvat Vaasankadulta ovat kuuden vuoden takaa. Vuonna 2009 Vegemesta taisi olla ainoa kasvisruokapaikka ja Hilpeä hauki ainoa olutravintola koko kadulla. Ei ollut Molotowia, ei Solmua, ei uusittua Kustaa Vaasaa, ei Street Gastro Döner Harju Soi Soi Just Vege Tuk tukia. Oli Kallion Kebab ja pari edesmennyttä pitseriaa ja Siima baarin tilalla ravintola Luna Negra, jonka olemassaolon niin minä kuin internetkin on unohtanut täysin.

Paljon on siis muuttunut pelkästään kuudessa vuodessa. Toisaalta silloinkin oli B12, oli Iltakoulu, oli Heinähattu, Apollo ja Ärrä. Jotkin asiat pysyvät paikoillaan. Solmu ei edes vienyt tilaa miltään ”aidommalta” baarilta, vaan pelkästään laajensi kadun tarjontaa. Tuskin sellainen Vaasankadun elämää tai mainetta tappaa, vaikka piirun verran luonnetta muuttaakin. Ja aika entinen ei koskaan palaa.

Solmun tuoppi: Lapin kultaa; 0,5 litraa; 4,50 euroa. Solmu-panimon ale 6,50 ja ipa 6,80 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 66.

Kustaa Vaasa on kuollut

Voi jumalauta. Miksi? Tämä on hirveää.

Mietin pitkään, että jättäisin tämän tekstin noihin kuuteen sanaan. Tuollainen nimittäin oli ajatusketjuni, kun vietimme viime lauantaina noin 15 minuuttia uusitussa Kustaa Vaasassa.

Paikka on remontin myötä kustu täysin.

Lokakuussa 2014 Kustaa Vaasa meni kiinni, koska koko talo meni remonttiin. Kävimme silloin heittämässä Kusivaasille hyvästit ja jäimme odottamaan remontin valmistumista.

Koko tila on rakennettu uusiksi, vaikka vanhan Kustun tunnistaakin pohjaratkaisusta. Tiski on siellä missä ennenkin, samoin vessat. Se tiskin viereinen kulmapöytäkin on suurinpiirtein samanlainen.

Kaikki muu onkin muuttunut. Käsittämättömään suuntaan. Yleisilme on jostain syystä valkoisen ja oranssin yhdistelmä. Keittiön teräspinnat hohtavat avonaisen baaritiskin takaa pitkälle saliin. Seinille ja kattoon on kiinnitetty eurolavoja, jotka näyttävät siltä, ettei niitä ole ikinä käytetty. Ehkä ne on vartavasten sisustuskäyttöön tehtyjä design-eurolavoja. Se sopisi kuvioon. Kaikki salin pöydät ja tuolit ovat korkeita, joten tuolilla istuu kuin syöttöjakkaralla. Seinänvierustan loosissa istuessa tulee sellainen olo, että täällä ei saa olla kauaa.

(Kuvia voi käydä katsomassa instagramista tagilla #kustaavaasa. Tästä saa melko hyvän käsityksen uudesta tilasta. Paitsi että oikeasti se näyttää rumemmalta.)

Koko paikasta tulee itse asiassa sellainen fiilis, että istuu jonkin olevinaan trendikkään ravintolan ”loungessa” odottamassa, että pääsee syömään. Mutta ei, ei täältä pääse mihinkään. Paitsi onneksi pois.

Onpa mukavaa. Kuvassa myös surullisenkuuluisia eurolava.

Niin, periaatteessahan Kustaa Vaasassa istutaan ravintolan loungessa. Nykyään sieltä saa nimittäin ruokaakin. Ja minkälaista! Onko ÄIJJEMPÄÄ listaa nähty edes ABC:llä? Ajatteliko kukaan vanhassa Kustaa Vaasassa, että saisipa täältä 15 euroa maksavat lohipullat? Tai ylipäätään Vaasankadulla. Tai missään.

Kallion, tai vähintään Vaasankadun aidoimmasta, välittömimmästä, rennoimmasta paikasta on tullut ehkä koko Kallion paskin. Yhden käyntikerran perusteella en keksi yhtään syytä, jonka takia tulla uusittuun Kustaa Vaasaan takaisin. Vanhassa Kusivaasissa niitä oli lukuisia.

Se on ymmärrettävää, että remontin myötä paikan henki muuttuu. Uusia suuntia haetaan ja kaikenlaista kokeillaan. Mutta harvoin paikassa onnistutaan tekemään lähes sataprosenttinen tason alennus. Pari melkein positiivista asiaa uuteen Kustaa Vaasaan kuitenkin liittyy:

1. Vessassa kehtaa käydä paskalla, mutta sekin lähinnä hävettää. Ennen ei olisi uskaltanut – ja hyvä niin.
2. Kalja ei ole ihan niin kallista kuin olisi odottanut. Tuopin hinta on noussut maltilliset 30 senttiä, mikä on melko normaali vuosikorotus. Toisaalta: 0,4 litraisen tuopin myyminen hintaan 4,20 tarkoittaa oikean ison tuopin hinnaksi 5,25 euroa. Eli onhan se nyt ihan helvetisti, Kalliossa.

Hyvä mittari baarin viihtyvyydelle on seuraavanlainen: Jos sattuisit baariin vieraalla paikkakunnalla (ulkomailla tai kotimaassa) ilman mitään ennakkotietämystä, kiittelisitkö itseäsi valinnasta?

Uusittu Kustaa Vaasa epäonnistuu tässä testissä täydellisesti. Jos jossain Seinäjoella tai Münchenissä eksyisi tällaiseen baariin, sitä joisi kaljansa mahdollisimman nopeasti ja lähtisi etsimään seuraavaa paikkaa. Ja koko ajan vituttaisi. Niin kuin nytkin kävi.

Kustaa Vaasa saa meiltä tylyn tuomion: eipä tarvitse käydä enää koskaan uudelleen.

Se on sääli, koska vanha Kustu oli Vaasankadun parhaimmistoa. Kuten sanottua, kävimme viimeksi Kustaa Vaasassa juuri ennen remonttia. Kirjoitin miestenvessasta ottamani kuvan alle ”Tätä ei tule ikävä.”

Olin väärässä.

RIP Kustaa Vaasa. Oli hauska tuntea.

Tuoppi: 4,20 euroa; 0,4 litraa; Sandelsia.

Käytyjen baarien määrä: 65.

Viimeiset pari kaljaa Kustaa Vaasassa? Siltä näyttää.

Pari kaljaa Sideways-festareilla

Kävimme viikonloppuna Sideways-festareilla tekemässä Creat.fi:hin reportaasia [lue kesän mahdollisesti huonoin festariraportti täältä]. Toki samalla kartoitimme alueen kaljatarjontaa blogin puitteissa, onhan Teurastamon alue lähes Kalliossa.

Tässä postauksessa fiilistelyä ja (enimmäkseen) kuvia festareiden juomapuolesta.

Kiitos Pacifico 2002 – 2015

Pacifico oli eilen viimeistä iltaa auki. Tänään sunnuntaina tarjoillaan viimeinen brunssi, jonka jälkeen ovet menevät säppiin pysyvästi.

Helsinginkatu viiteentoista tulee remontin jälkeen todellisen klassikkon mukaan nimetty paikka, Ravintola Tenho. Alunperin Tenho oli elokuvateatteri, perustettu jo 1927/1928, myöhemmin sitten ravintola. Odotamme innolla. Tietojemme mukaan uusi paikka aukeaisi ”alkukesästä” eli remonttitauko ei jääne kovinkaan pitkäksi. Toivottavasti vessat saadaan viimein kuntoon.

Lisäys 4.5.2015: Uusi Tenho on kuulemma töölöläisen Linko Pizzabarin tyyppien uusi avaus. Odotukset nousivat astetta korkeammalle. Meneeköhän kesällä Kallion pizzamestaruus uusiksi?

Mutta sitä ennen muistelemme Pacificoa, joka 13 vuoden aikana vakiinnutti paikkansa Kallion baarien hall of famessa.

Pacificossa olen muun muassa: viettänyt viidet tai kuudet synttärit; juonut lukemattomia sangriakannuja; oksentanut tuoppiin; käynyt yhden kerran brunssilla – edelleen ainoa Kallio-brunssini; käynyt kymmeniä kertoja ihan vain sen takia että joskus aikanaan keskiviikkoisin tai torstaisin hanabisse maksoi 3 euroa; seurannut vierestä kun synttäriseurue katsoo Mamma Mia -elokuvaa ja laulaa mukana; paskonut pilkkopimeässä vessassa, koska toisen kopin ovi ei mennyt lukkoon ja toisesta oli lamppu palanut; kiroillut kahden euron narikkaa; iloinnut, kun narikkaa ei vaadittukaan; nähnyt useammin kuin kerran oksennusta pisoaarissa; pelannut ”kickeriä” eli pöytäjalkapalloa; viettänyt monia, monia hauskoja tunteja.

Pacifico oli loppuun asti aika räkäinen paikka. Tältä siellä näytti vuonna 2009.

Viimeisenä iltana Pacificossa musa oli ensiluokkaista (mm. klassikko-italoa, kasaridiskoa…), mutta muuten meininki jotenkin väsähtänyttä. Baarissa oli jopa väljää. Sinällään tunnelmassa oli kyllä jotain samaa kuin aina. Naistenvessan kolmesta kopista vain yksi oli käytössä. Pari tyyppiä heitettiin ulos. Joku näytti siltä niin kuin olisi ottanut elämäntehtäväkseen adidaksen verkkarit ja halvan pirin.

Todellisia lopun merkkejä ei näkynyt, edes pilkun aikaan. Yksi ihminen taputti parin sekunnin ajan. Valot menivät päälle, ihmiset poistuivat. Ehkä torstaista asti jatkunut vappubailaus oli vihdoin musertanut ihmiset koteihinsa. Kalliossa oli muutenkin yllättävän hiljaista. Kahden maissa taksin olisi saanut Karhupuiston tolpalta heti. Kolmannen linjan pizzeriassa ei ollut lisäksemme muita asiakkaita.

Kaikki päättyy aikanaan, mutta on silti sääli nähdä Pacificon siirtyvän historian hämäriin. Kyseessä oli aika ajoin yksi Kallion parhaista baareista. Pacifico oli iso, kohtuuhintainen – välillä jopa halpa – omalla tavallaan tyylitajuinen ja täysin ainutlaatuinen. Mitä muuta voisi baarilta toivoa? (Ja missä muualla voi pelata kikkeriä?)

Pacificon kaltaista baaria ei Kalliosta löytynyt – eikä löydy enää. Rest in piss.

PS. Aikaisempi blogipostauksemme Pacificosta löytyy täältä.

Pitihän sieltä jotain ottaa mukaan. Tämä juliste menee kunniapaikalle: vessan seinälle.

Yksin päiväkaljalla Sivukirjastossa

Tämä kirjoitus on tehty vanhan koulun tyyliin: kynällä paperille paikan päällä.

Onnellisessa parisuhteessa on tärkeää, että voi välillä ottaa omaa tilaa. Sama pätee baareissa käymiseen. Baarissa yksin istuminen keskellä päivää on vähintään top-kolmosessa, kun puhutaan baarissa istumisen eri muodoista.

Ensinnäkin: Lähenee sataprosenttista faktaa, että kalja maistuu parhaalta päivisin. Yksin maistellessa makuun voi keskittyä vielä paremmin. Nautiskelu ja mindfulness tulevat kuin itsestään.

Toisekseen: Ihmisten tarkkailu on helpompaa yksin kuin seurassa. Vieraiden pöytien keskustelujen kuuntelu on huomaamatonta. Yksin hiljaa istuva saa lähes aina istua yksin ja hiljaa. Tätä kirjoittaessa, lauantaina kello 15.20 lSivukirjastossa, keskellä baaria istuu kovääninen Trivial Pursuit -seurue. Jos täällä olisi vaikka kaksistaan, alkaisi nousuhumalainen hörötöys ja huutaminen ärsyttää heti. Nyt seurue on kuin talon tarjoamaa viihdettä.

Kolmanneksi: Lukeminen. Oluen juominen ja lukeminen! Humaltuminen ja proosan lukeminen. Hyvän lehden lukeminen. Jopa runojen lukeminen. Kaikki tämä onnistuu parhaiten nimenomaan oluen äärellä.

Neljäntenä: Ikkunasta ”kaupungin vilinän” seuraaminen. Yksin on aina syytä istua ikkunapaikalla, jotta voi seurata sekä baarin tapahtumia että ulkomaailmaa.

Ikkunan ääressä istuminen maksimoi myös satunnaiskohtaamiset. Vaikka yksin istuessa lähtökohtaisesti haluaakin istua nimenomaan yksin, on joskus virkistävää törmätä tuttuun, joka liittyy oluen tai parin ajaksi seuraan. Tämä on erityisen hyvä sattumus silloin, kun on istunut jo tovin ja oma seura alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää. Kannattaa siis aloittaa baarin perältä ja siirtyä ikkunanpieleen myöhemmin.

Päiväkalja on tyypillisesti parhaimmillaan spontaani tapahtuma, hetken mielijohde. Voi siihen silti varautua. Seuraavat asiat ovat lähes välttämättömiä:

– Lukemista. Pari laatulehteä (The New Yorker, Parnasso) tai hyvä kirja. Yleensä omaelämäkerralliset toimivat parhaiten.
– Kirjoitusvälineet. Nämä voi yleensä lainata myös baarista. Usein ajatus lentää kaljan siivin uusiin sfääreihin ja hyvät jutut on aina syytä kirjata ylös.

Tietokone kannattaa jättää kotiin, sen tuominen baariin on vain tyhmän näköistä. Samoin kännykän laturi. Jos akku loppuu, sitten loppuu. Niin oli tarkoitettu. Yksin päiväkaljalla on syytä pitää aistit auki maailmaan – tai vaihtoehtoisesti sukeltaa syvälle omaan itseen. Maailman ja oman itsensä tarkkailu ja analyysi ovat yksin juotujen päiväkaljojen parasta antia. Tällaista läsnäoloa saa harvoin harjoittaa, joten tilaisuuden ollessa otollinen on siitä syytä nauttia.

Tärkeintä on osata lopettaa ajoissa. Kotona kannattaa käydä syömässä ja vaikka nukkumassa ennen iltaa. Muuten saattaa venyä ja pahasti.

Sivukirjastossa tuopit ovat komeita ja kalja loistokasta.

Sivukirjasto on täydellinen baari niin päiväkaljoitteluun kuin yksinäiseen tuoppiin tuijotteluunkin. Kannattaa siellä tosin käydä seurassakin ja iltaisin. Me kävimme muun muassa jouluaattona pulkanlaskun ohessa, hyvin Sivukirjasto palveli silloinkin. Tila on viihtyisä ja sopivan hiljainen (jos vieressä ei ole äänekästä Trivial Pursuit -seuruetta) sekä päivisin melko väljästi kansoitettu. Iltaisin olemme usein Sivukirjastoon yrittäneet, mutta harvoin sinne on mahtunut. Kannattaa silti yrittää, kyseessä on kuitenkin yksi alueen viihtyisimmistä paikoista, josta on vaikea keksiä mitään pahaa sanottavaa.

Sivukirjaston paras puoli on kuitenkin helppo nimetä: laaja ja vaihtuva olutvalikoima. Baarissa on Linjojen ja Karhupuiston alueelle poikkeuksellinen erikoisolutvalikoima, Kallion alueellakin vertoja vetänevät vain Ølhus Oslo ja Hilpeä hauki. Vaikkei erikoisemmista – ja sitä myöten kalliimmista – oluista niin välittäisikään, näkyy valikoiman laajuus myös siinä, että Sivukirjaston halvin hanabisse on Nokian Panimon Luomu Pilsiä (4,70 e / iso tuoppi). Se on hyvää olutta. Peruskarhuakin saa 4,80 euron tuoppihintaan, joten mistään erityisen kalliista paikasta ei ole kyse. Usein kyllä tulee testattua niitä kalliimpiakin vaihtoehtoja, mm. Anchor Breweryn – jonka suuri, maalattu logo koristaa Sivukirjaston seinää – Liberty Aleen. Se on todella hyvää olutta.

Tietovisa Sivukirjastossa on maanantaisin 18:30, mutta siitähän me kirjoitimmekin jo. Jotain kanakoreja, ”dippaajan unelmia” ja muuta syötävää baarista voi myös tilata, mutta aika bulkkikamalta vaikuttavat. Välipalalla kannattanee mieluummin käydä vaikka entisessä Harrin nakissa, joka löytyy ihan vierestä.

Tuoppi: Nokian Panimon Luomu Pilsiä; 0,5 litraa; 4,70 euroa. (Iso Karhu 4,80 euroa.)

Käytyjen baarien määrä: 52.

Viikko pubivisoja, osa 3: Kallion Seurahuone

Vietimme viime viikolla pubivisaviikkoa. Tavoitteemme oli tutustua tähän baari-ilmiöön käymällä mahdollisimman monessa Kallion alueen visassa. Osallistuimme alkuviikosta Sivukirjaston, Lucky Ninen (lue tästä), Toverin ja Siltasen (lue tästä) visoihin, perjantaina skippasimme Bar Labin visan ja lauantaina viikkomme huipentui Kallion Seurahuoneen visaan. Saimme kasaan viisi suoritusta, nolla voittoa ja kaksi palkintosijaa. Ihan hyvin ensikertalaisilta.

Kallion Seurahuone. Lauantai, klo 17:00. Seurahuoneen visa on lähimpänä pubivisan ideaalia tai arkkityyppiä. Baari on oivallinen pubivisaympäristö kaikessa keski-ikäisyydessään ja, no, seurahuoneudessaan. Asiakkaat ja osallistujat ovat joko keski-ikäisiä ja sitä vanhempia, tai noin kolmekymppisiä kaveriporukoita. Kysymykset ovat aluksi ajankohtaisuuksia, sitten jyrkästi vaikeutuvia yleistietokysymyksiä. Meidän joukkueemma sai ensimmäisestä viiden kysymyksen setistä kahdeksan pistettä, viimeisestä ryppäästä miinus yhden pisteen.

Seurahuoneen visa on siis jaettu neljään viiden kysymyksen settiin, settien välissä on tupakkatauko. Käytössä on Siltasen visassakin nähty pistepanostusjärjestelmä, joka mahdollistaa huimat pistepotit (voittajajoukkueella oli 41 pistettä eli 2,05 pistettä per kysymys!) ja näyttävät epäonnistumiset. Kuten sanottua, jäi joukkueemme viimeisten viiden kysymyksen saldoksi miinus yksi piste. Emme tienneet mitään ja arvasimme yhden väärin, mutta laitoimme siihen rohkeasti kahden pisteen panoksen. Fiksua. Jos jostain jotain tietää, on pistejärjestelmä hyvä. Mekin saimme alkupäässä hyviä pistesaaliita panostamalla kolmosta meille itsestäänselviin kysymyksiin (Mistä yhtyeestä tunnetaan basisti John Entwistle?).

Koska Seurahuone on tyypillisistä tyypillisin visa, lienee tässä vaiheessa paikallaan puhua visaisännistä. Tai oikeastaan aiheen yhteenvetämiseen riittää yksi kysymys: Miksi visaisännät näyttävät aina divarinpitäjiltä? Se ei yllätä, että visoja vetävät kaverit ovat keski-ikäisiä miehiä, mutta miksi heistä tulee niin vahvasti mieleen – niin ulkonäön, pukeutumisen kuin yleisen habituksen puolesta – antikvariaattien tiskien takana istuvat miehet? Ei Kallion visojen pitäjät ole edes keskenään samannäköisiä, mutta jokaisessa heissä on silti divarinpitäjän olemus.

Divarinpitäjät ovat tyypillisesti vähän samanlaisia kaikkitietävän oloisia tyyppejä kuin visanpitäjät, joten ehkä vuosien altistuminen triviatiedolle aiheuttaa jonkinlaista muodonmuutosta, jotain tiettyä äänenväriä tai katseen kirkkautta/sumeutta. Tai sitten yhteneväisyys johtuu siitä, että pubivisamiehet istuvat iltakaupalla baarissa töissä. Seurahuoneen kaverikin vetää oikein visaputken: kapakassa pääsee koettelemaan tietoja lauantaisin, sunnuntaisin (musavisa) ja maanantaisin. Sellainen muuttaa miestä.

Me emme toivottavasti ole pubivisojen täyteisen viikon jälkeen suuremmin muuttuneet. Sukellus tietokilpailujen maailmaan oli kuitenkin hyödyllinen. Ennen tätä viikkoa pubivisa näyttäytyi vieraana ja vähän erikoisena illanviettotapana. Trivial Pursuitin pelaaminenkin on useimmiten lähinnä tylsää ja ikävää. Viikon kokeilun perusteella pubivisoja voi kuitenkin suositella kaikille ja melko varmasti mekin alamme suosia jotain näistä Kallion visoista ainakin-melkein-joka-viikko-tyyppisellä tahdilla.

Mutta ehkä vasta ensi viikolla. Viisi pubivisaa viikossa oli selkeästi liikaa, lyhyt tauko lienee paikallaan.

Esimerkkejä kysymyksistä: Minkä maan keisari oli – tai yritti olla – 1800-luvulla Maximilian ensimmäinen? Miten jatkuu seuraava loru: Oli ennen onnimanni, onnimannista matikka. Matikasta…

Sijoitus: Jaettu viides sija kahdeksan joukkueen kisassa. Pisteitä 16 kappaletta, voittajajoukkueella 41.

Ensimmäinen jälkikirjoitus: Alkuviikosta suunnittelimme menevämme tietovisojen päälle vielä sunnuntaina bingoon. Kuinkas sen kanssa kävi? No, sunnuntaina oli niin heikko ja väsynyt olo, että ei pystynyt. Bingoa on tietojemme mukaan tarjolla ainakin Bullutissa (maanantai ja keskiviikko, 19:00), Om’pussa (sunnuntai, 13:00) ja Mascotissa (sunnuntai, 18:30?). Bingosalit ehkä kuolevat, mutta baaribingo elää.

Toinen jälkikirjoitus: Sunnuntaina väsytti niin kovin, sillä Seurahuoneen visan jälkipelit Arizonan happyhour-tuoppien äärellä jatkuivat pitkälle yöhön, jolloin muuten viihtyisä Arizona näytti huonoja puoliaan. Ensin seuraamme ujuttautui joku nuorehko urpo, joka ei halunnut millään lähteä pois, vaikka sitä vaadimmekin. Lopulta hänet heitettiin henkilökunnan toimesta baarista ulos. Sitten pilkun jälkeen ulkona näimme tilaneen, jossa keski-ikäinen nainen huusi keski-ikäiselle miehelle ”Sä olet jo kuollut! Tajuatko?! Sä teit niin tyhmästi, että sä olet jo kuollut!”. Ehkä hirvittävin uhkaus, jonka voi keksiä.

Kolmas jälkikirjoitus: Tammikuu vaihtui helmikuuksi, mikä tarkoittaa sitä, että joillain (muilla kuin meillä) päättyi tipaton ja samalla meidän Sylvin kuukauden blogi -statuksemme päättyy. Odotamme mielenkiinnolla, mikä on seuraava kuukauden blogi. Sillä välin: lukekaa Sylviä!

Karvalakkeja kahdella tyylillä – Lucky Nine Bar ja Kurvitar

Puolipakollinen tuoppikuva.

Lucky Nine Bar oli ennen Café Luft. Vuonna 2007 avattu baari, tai siis kahvila, oli niitä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Kallion ensimmäisen(?) hipster-aallon paikkoja, joissa oli avara ja valkoinen sisustus, tasokasta ruokaa ja vielä tasokkaampaa dj-musiikkia. City-lehti kertoi elokuussa 2007, että ”lista on muuten Meri-Tuuli Lindströmin käsialaa.” Meri-Tuuli Lindström on sittemmin tuttu mm. Huvila ja huussi -ohjelmasta, jos sellaisia seuraa.

No, eihän ne sellaiset täällä pärjänneet vielä silloin. Luftista tuli Lucky Nine ja täytetyt leivät ja salaatit vaihtuivat keskikaljaan ja biljardiin. Skandinaavisen hillitystä sisustuksesta on jäljellä baarin perimmäinen nurkka, jossa vielä sinnittelee joku valkoinen muovituoli. Muuten sisustuksessa on siirrytty toiminnallisempaan linjaan. Tummempaa kuosia siis. Katonrajassa kiertää kehystettyjä kuusi- ja seitsemänkymmentäluvun bändien julisteita. Biljardipöytä dominoi isohkoa tilaa, johon on työnnetty niin monta tuolia ja pöytää kuin vain ikinä mahtuu. Isot ja valoa tuovat ikkunat ovat sentään jäljellä, joten Luckystä on hyvä katsella ulos. Vaikka Aleksis Kiven kadun ja Flemarin kulma ei ehkä se mielenkiintoisin katselukohde olekaan. Syytä on keskittyä juomiseen.

Tätä mandaattia olivat asiakkaat huolella toteuttaneetkin, kun Luckyssä eräänä joulukuun lopun iltana kävimme. Olisikohan ollut joku niistä surullisenkuuluisista välipäivistä, jotka nyt sattuivat kansalaisten iloksi ja työnantajaliittojen harmiksi vieläpä viikonlopulle. Monella näytti touhu siltä, että pukin kanssa oltiin alettu ryypätä ja loppuvihellys kuuluisi vasta uuden vuoden puolella. Viereisestä pöydästä kuului kolmekymppisen kolmikon sekavanlaista sössötystä. (”Antaisitko sä mulle pusun jos mä pyytäisin?”, kysyi mies, vaikka se, jolta kysyttiin, istui käytännössä kaverin sylissä.)  Jollain naisella oli ironishenkinen karvahattu. Biljardipöydällä oli taas se sama vanha sekaannus: Minä pelaan. Ei kun minä olin pöydällä, minä pelaan! Viereisen pöydän kolmikon ilta päättyy siihen, että lähtöä tehdessään yksi heistä kaatui tuoleineen ja tuoppeineen maahan – ja kaatoi kaljat päälleen. Kello oli tässä vaiheessa kai yhdeksän.

Tilannetta tuli selvittämään toinen baarimikoista, vaikka oikeasti ne olivat keskenään niin samannäköisiä (suoraan ehkä Kwanista?), että vaikea niiden välille oli tehdä eroa. Kaatuilleet asiakkaat poistuivat, mekin vähän heidän jälkeensä.

Sekavaa touhua Luckyssä tällä kertaa. Niin kai siellä yleensäkin. Kyseessä on, ainakin välillä, vähän sellainen ”riehakkaampi” baari. Ei sellaista ensitreffimateriaalia. Ihan en kuitenkaan yhtyisi tähän satunnaiseen Yelp-arvioon: Valitettavasti on todettava, että kun kuulen sanat ”Lucky”, ”Nine” ja ”Bar” laitettuna peräkkäin, minulle tulee ensimmäiseksi mieleen sanat ”Apua” ja ”Ei”. 

Me sanomme mieluummin: ”Ehkä” ja ”Miksi ei?”

Tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 3,50 euroa. (Huom: Ehkä noussut vuoden vaihtumisen jälkeen?)

Luckystä matka jatkui Kurvittareen. Kurvitar on yksi niistä paikoista, joissa ei juuri koskaan saa istua rauhassa. Aina joku kanta-asiakkaan oloinen herrasmies tai -nainen tulee jututtamaan. Yleensä jututtaminen on hyväntuulista ja harmitonta, mutta joskus ei. Kerran minulta on tentattu 15-30 minuutin verran, että olenko homo, enkö ihan varmasti ole, ja jos olenkin niin eihän siinä mitään vikaa ole. Tilanne päättyi sitten siihen, että omistaja heitti kyselijän ulos. Kaikki olivat tilanteeseen tyytyväisiä. Tällä kertaa jututtajia ei pöytäämme siunaantunut, mutta joku asiakkaan alku sentään heitettiin ulos, kun ei suostunut hyväksymään, ettei hänelle enää tarjoilla. Joku linja asiakaskunnassakin.

Baari sopisi atmosfäärinsä melkeinpä paremmin Itä-Helsinkiin kuin Kallioon. Toisaalta Kurvitar on myös fyysisesti yksi Suur-Kallion itäisimmistä baareista, joten puolessavälissä itään se on jo melkein menossakin. Jotain sellaista ostaribaarin tunnelmaa paikassa on. Omistajamies on ilmeisesti sikhi ja asiakkaat pitkäaikaisia suomalaisia. Siis keski-ikäisiä ja vanhempia. Jukeboksista soitetaan vanhoja hittejä, television ohjelmia seurataan arkisin vähintään kiinnostusta esittäen. Henkilögalleria näyttää istuneen pöydissään pitkään, paljon ei vierustoverin kanssa tarvitse enää puhua. Ehkä tämän takia uusista tulokkaista otetaan niin hanakasti kiinni, eikä irti haluta päästää.

Kurvitar on myös paikka, jonka lattialta saattaa löytyä avaamaton ravintolisäpullo.

Kurvittaressa olen törmännyt myös harvinaiseen, mutta sitäkin ilahduttavampaan baariasiakastyyppiin: mieskaksikko, joista toinen on vähän toista vanhemman näköinen ja joista jossain vaiheessa paljastuu, että he ovat isä ja poika. Klassikkobongaus ja melkein bingohuudahduksen arvoinen. Tyypillisempi miesasiakas tuntuu olevan ex-urheilija, -muusikko tai -linnakundi. Remun kanssa on soitettu ja ryypätty – tai ainakin ryypätty. Kerran tulimme parin kaverin (no okei, olin tavannut tyypit muutama tuntia aiemmin) kanssa Kurvittareen maanantai-aamuna kello yhdeksän suoraan Kuudes aisti -festareilta, ja silloin seuraan lyöttäytyi suurin piirtein kaikki edellämainitut kriteerit täyttävä mies. Oletan, että hänen poikansa oli tiskillä tai miesten huoneessa. Vähän aikaa siinä puhuttiin ”nekkailusta”, kunnes oli pakko siirtyä terassilta sisätiloihin. Aurinko paistoi siihen liian väkevästi, sisällä oli hämärää ja hiljaista.

Sen verran harvoin tulee Kurvittaressa käytyä, että siellä näkee aina eri tyypit, vaikka jokainen heistä tuntuu päivystävän kapakassa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Mikäs siinä, kyllähän kavereiden kanssa viihtyy. Jos ei hirveästi tarvitse puhua.

Mielenkiintoinen yksityiskohta, joka veti sinänsä kovin erilaiset Luckyn ja Kurvittaren jollain tasolla yhteen: myös Kurvittaressa oli nainen karvahattu päässä. Tyyli oli tosin Luckyn naiseen verrattuna kovin erilainen ja ikäeroakin heillä ehkä 30 vuotta. Baarit vaihtuvat ja naiset ikääntyvät, mutta karvareuhka ei vanhene.

Kurvittaren sisustusratkaisusita hienoin on tämä ns. piinapenkki, johon kaverimme istutettiin. Piinapenkki on loossi, joka on jaettu keskeltä kahtia seinällä, jossa on peili. Hyvässä seurassa on hauska juoda ja viettää iltaa.

Tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 3,20 euroa. (Huom: Ehkä noussut vuoden vaihtumisen jälkeen?)

Käytyjen baarien määrä: 48.

PS. Sivun oikeassa reunassa näkyy tammikuun ajan pieni banneri, koska olemme nettilehti Sylvin kuukauden blogi.  Sylvi on mm. lanseerannut loistavan 10 tuopin haastattelun, jossa on kaljan äärellä jututettu niin Riku Korhosta, Rosa Meriläistä kuin Miki Liukkostakin. Juttutyyppi on ehkä paras ikinä.

On siellä Sylvissä toki muitakin juttuja. Kaikissa ei edes juoda alkoholia. Kannattaa lukea.

Pressaparissa itsenäisyyspäivänä – ”Jos olet ulkona, varmasti paleltaa”

Pohdimme itsenäisyyspäivänä mihin baariin sitä menisi juomaan parit tuopit. Ei tullut mieleen mitään ”isänmaallista”, mikä lienee ihan hyvä asia. Olisi outoa, jos jossain roikkuisi Suomen lippu ja presidentin kuva seinällä. Siitä tulisi  luotaantyöntävä olo, koska isänmaallinen kuvasto yhdistyy nyky-Suomessa lähinnä epämiellyttäviin asioihin – tai vielä pahempiin.

Mutta itsenäisyyspäivähän on nykyään oikeasti presidentin juhla. Päivä ei ole niinkään Suomen kuin kuninkaan syntymäpäivä, vaikka en tiedä kuuluuko linnan juhlien etikettiin lahjojen vieminen päivänsankarille. Todennäköisesti ei. Mitä edes viedä Suomen kuninkaalle? Kasmir-talouspaperia?

No, joka tapauksessa. Itsenäisyyspäivä, presidentti, kaljat. Loppujen lopuksi aika helppo yhtälö: suorinta tietä Pressapariin.

Wallininkadun ja Kolmannen linjan kulmassa sijaitseva baari on suoraviivaisesti nimetty: Tarja Halonen ja Pentti Arajärvi asuivat talon ylimmässä kerroksessa, joten katutason baarin nimi on Pressapari. Yksinkertaista. Ehkä ihan hyvä, että Suomessa presidentillä on virka-asunto, sillä en osaa edes kuvitella miltä tuntuisi asua talossa, jossa on oman aseman mukaan nimetty baari. Tai no, olisihan se siistiä. Tosin en kyllä koskaan kävisi baarissa, jonka nimi on Bloggaaja.

Monesti tässä blogissa on tullut baarin kohdalla mainittua, että se ei kuulu ns. vakiovalintoihin. Illanvietto- tai päiväkaljapaikkaa miettiessä tulee aina valittua niiden muutaman joukosta, eikä kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja tule ajateltua. Osittain siksi aloimme tätä blogia pitää, jotta tulisi laajennettua repertoaaria. Pressapari ei näihin pomminvarmoihin vakiovastauksiin kuulu, mutta on tukevasti siellä jossain kakkostasolla: baari, johon tulee silloin tällöin mentyä, kun ei jaksaisi mennä niihin peruspaikkoihin, eikä oikein keksi muuta. Pressapari tuo vähän vaihtelua – onhan se ihan eri suunnalla kuin Hesari tai Vaasankatu! – mutta silti takuuvarman ok-tason illan. Tuoppi on edullinen, tilaa on riittävästi ja koko kokonaisuus jotenkin harmiton.

Sen verran usein Pressaparissa on tullut käytyä, että joitain rutiineja on syntynyt. Olen aina istunut baarin takaosan pöydissä, oli seuralaisia sitten yksi tai kymmenen. Etuosa on ehkä sisustukseltaan viihtyisämpi, onhan siinä ne ikkunat ja kaikki, mutta minusta tuntuu, että se on varattu vakioasiakkaille eli ns. ammattilaisille. Ihan niin kuin etuosan pöydissä istuisi aina samat tyypit, vaikka ihmiset vähän vaihtuisivatkin. Itsenäisyyspäivänäkin sieltä kuului hyvin, hyvin matalaa ja louhikkomaista puhetta ja naurua. Viinaa on juotu, röökiä on poltettu. Juhlapäivän kunniaksi yhdellä asiakkaista oli puku päällä ja prenikat rinnalla. Pöytäkaveri taisi olla verkkareissa.

Kas näin nousee tuoppi ja tuoppi nousee näin.

Pressapari on oikeastaan vanhan ajan kapakka. Tiiliseinää, tummaa puuta. Koristeet ovat messinkiä, väreillä ei iloitella. Tilasta tulee mieleen monet M.A. Nummisen Baarien mies -kirjan kuvailut. Olikohan ennen, vaikkapa 1980-luvulla, kun Numminen on kirjansa kirjoittanut, baareissa niin paljon televisioita kuin nykyään? Vaikea uskoa, laitteet kun olivat niin isoja ja varmasti kalliitakin. Nykyään jättiruudun saa halvemmalla kuin hyvän talvitakin ja ne ovat isompia kuin kalliolaiseen yksiöön mahtuva ruokapöytä.

Televisiot tulivat mieleen siksi, että Pressaparin takaosan päätyseinässä on iso televisio, joka on sillä tavalla rikki, että sieltä ei tule muuta ohjelmaa kuin jotain mahdollisimman epäkiinnostavaa urheilua. Eli käytännössä jotain talvilajia, siis jääkiekkoa tai ampumahiihtoa. Silti sitä on pakko tuijottaa, kun se on niin helvetin iso ja keskellä näkökenttää. Tästä on monesti tapeltu niiden kanssa, jotka joutuvat istumaan television puoleisella seinällä ja katsomaan, kun tuoppitovereiden katseet nousevat ylös ja leuat tippuvat alas täysin yhdentekevän urheilukamppailun hypnotisoivan vaikutuksen myötä. Itsenäisyyspäivänä televisiossa ei edes pyöri linnan juhlat, mikä tuntuu älyttömältä. Eivät varmaan näyttäneet sotilasparaatiakaan.

No, ehkä parempi niin. Saimme molemmat juoda kaljamme rauhassa, ei tarvinnut yhden tuijotella televisiota ja toisen sitä yhtä ja sen aukinaista suuta ja tyhjiä silmiä. Pressaparin televisiossa joku joukkue voitti, toinen hävisi. Meiltä jäi näkemättä kahvikapseleista, hylkeennahkoista ja muista järkyttävistä tarveaineista tehdyt iltapuvut. Ei nähty Elastista, Hannesta tai muita fantastisen positiivisia juhlavieraita. Joimme parit kaljat ja lähdimme metrolla ensin keskustaan, sitten Herttoniemeen. Samaan aikaan laiturille sattuivat Lähiöst linnaan -mielenosoittajat. Jostain sentään näki, että pressapari juhlii linnassa syntymäpäiväänsä.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,00 euroa.

Happy hour -tuoppi 3,50 euroa, maanantaista perjantaihin 11-17:00, viikonloppuisin 11-15:00. Bingoa torstaisin klo 18:00. Pakko testata.

Käytyjen baarien määrä: 45.

Tsemppi-Pubi on kuin vanhan sukulaisen luona kävisi

Tsemppi-Pubi on niitä paikkoja, joissa kuuluu lukea iltapäivälehtiä, vaikkei muutoin niitä lukisikaan.

Kirstinkadun ja Sturenkadun kulmauksen tuntumassa maltillisten punaisten ikkunatarroitusten takana on oma maailmansa. Tsemppi-Pubin tuntuma on kuin mummolaan menisi: seinillä roikkuu muistoja vuosien varrelta ja radiokanava soittaa jotain vanhasta maailmasta. Seinillä on dokaamiseen liittyviä huumorikylttejä, valokuvia, julisteita, tauluja ja kaikkea satunnaista, mitä nyt ihmiset tapaavat muistojensa joukkoon haalia ja ripustella niitä ympäri asujaimistoaan merkiksi elämästä, joka on jo mennyt. Puuttuu vain raukeasti tikittävä seinäkello, joka puolen tunnin välein muistuttaisi hailakalla kilkattelulla siitä, miten aika mataa armotta eteenpäin.

Tsemppi-Pubin omistavat Eeva ja Rami. Baarin historiikki kertoo Eevan perustaneen baarin jo vuonna 1985. Eeva on Remu Aaltosen äiti, joten baarin omistajakaksikkoa on ihmetelty erinäisissä lööppilehdissä. Seiskassa oli ollut oikein juttu heidän häistään silloin parikymmentä vuotta sitten, kertoi Rami. Remu Aaltonen ja Hurriganes näkyvät myös baarin sisustuksessa, sekä baarin kotisivuilla. Rami kertoo omistajakaksikon laittaneen Remun ja Hurriganesin kuvia baarin kotisivuille, sillä joskus netistä ei vielä löytänyt kuvia bändeistä ja artisteista vain muutamalla klikkauksella, ja yleisö toivoi kuvia.

Eevan ja Ramin tarinaa Tsemppi-Pubin nettisivuilla.

Nyttemmin tiskin takana häärii vain Rami. Eeva on sen verran huonossa kunnossa, ettei hänestä enää ole baaria emännöimään. Rami on Eevan omaishoitaja, ja käydessämme baarissa taannoisena lauantaina, oli tiskillä lappu: ” Suljemme tänään jo kello 17 – omaishoitojuttuja”. Jotenkin siitä lapusta tuli sellainen olo, että vanhuus tulee. Harvoin baarissa ollessa saa muistutuksen omasta kuolevaisuudestaan – yleensähän baarissa on sellainen jokseenkin voittamaton ja vetreä olo. Mutta tuosta lapusta ja seinillä roikkuvista muistoesineistä ja menneestä maailmasta henkivistä tavaroista tuli sellainen kunnioitus ja jokin hyhmeä haikeus.

Toisaalta: Tsempissä riittää myös elämää.

Emme ehtineet istua baarissa kovin kauaa – ehkä puolikkaiden tuoppien ajan – kun kanta-asiakkaat jo huomasivat, ettemme kuuluneet joukkoon. Useimmiten tuosta havainnosta tulisi kiusaantunut olo, ja sellainen ”anteeksi, juomme vain nämä ja jätämme teidät tänne rauhassa” -olo, mutta Tsemppi-Pubin kantiksien lähestymistapa oli ystävällinen ja leikkisän utelias.

– Teitä ei täällä ole ennen näkynytkään, oletteko vasta muuttaneet johonkin lähelle? Ihan siis sillä kysyn, kun olen täällä käynyt kaksikymmentä vuotta ja tästä on tullut minulle sellainen toinen olohuone, enkä teitä ole täällä ennen nähnyt, tiedusteli kantismies kysymyksensä ystävällishenkisesti perustellen.

Keskustelunavauksesta syntyi hauska tarinointituokio siitä, miten Eeva ja Rami olivat alkaneet yhdessä pitämään baaria, kirjoittamastamme blogista, Kallion baareista ja siitä, miten Kallio – ja maailma – muuttuu. Myös omistajakaksikon Donna-koira tuli toivottamaan meidät tervetulleiksi ja istui useamman tovin jalkani vieressä.

Donna ei kuulemma hyväksy kaikkia baarivieraita, joten oli suuri kunnia saada tämä karvainen leidi puolelleen jo ensivisiitillä.

Tsemppi-Pubi ei suotta ole legenda baarien joukossa. Lämminhenkinen ja vastaanottavainen tunnelma paikkaavat sen ikävän vajeen, että baari ei ole auki kauhean myöhään. Baari suljetaan jo kello 18. Paitsi tietenkin poikkeustapauksissa, kuten ”omaishoitojuttujen” osuessa aikatauluihin.

Tsempissä olut tarjoillaan hieman vanhanaikaisissa, pyöreämmissä tuopeissa ja olut maistuu tuhdisti oluelta. Ei samalla tavalla vetiseltä kuten useammissa kalliolaisissa baareissa. Baarissa viihtyvä väki näytti tuona lauantaina siltä, että he ovat käyneet Tsemppi-pubissa aina – ja miksipä vaihtaa, kun hyvä on löytynyt.

Tsemppiin on mentävä toistekin.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,70 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 44.