Kurvin baarit, osa 3: Wanha Mestari, Madame Kurvi, William K.

Tämä teksti on osa Kurvin baareja käsittelevää sarjaa, jossa kirjoitamme kaikista alueen baareista viikolla, joka huipentuu viidenteen Kallio Block Partyyn lauantaina 1. elokuuta 2015. Lue myös sarjan ensimmäinen ja toinen osa

Kurvin baarit -sarjan viimeisessä osassa kävimme suorittamassa jäljellejääneet baarit läpi. Ennako-odotukset eivät olleet kovat, sillä tämä kolmikko on syystäkin jäänyt viimeiseksi. Ketjubaarit eivät ole koskaan olleet lähellä sydämiämme. Pakko ne oli kuitenkin käydä tsekkaamassa.

Hämeentie 35. Ma-to 15-00, pe-la 14-02, su 14-22.

Hämeentie 35. Ma-to 15-00, pe-la 14-02, su 14-22.

Wanhan Mestarin terassilla mieleen juolahtaneet vähän yli 20 kysymystä:

1: Miksi täällä on näin vähän ihmisiä?
2: Missähän baarimikko on?
3: Tultiinko me vahingossa Rossoon?
4: Pitäisikö sittenkin mennä terassille?
5: Hei, tästähän näkee suoraan Kurvittaren terassille! Miksei me menty sinne?
6: Onko tää kuitenkin enemmän joku maakuntabaari kuin Rosso? Sellainen johon menee vieraalla paikkakunnalla, kun ei tiedä niitä hyviä ja halvempia mestoja eikä oikein osaa lähteä keskustaa kauemmaksi.
7: Tuleeko tästä terassista sullekin sellainen olo niin kuin istuisi jossain ulkomailla? Täällähän on erillinen tarjoilupiste ja kaikkea. Paitsi että jonkin satoja vuosia vanhan torin sijasta näkymät on vilkkaasti liikennöidylle Hämeentielle ja Lidlin kassoille.
8: Miettiiköhän noi Lidlin kassahenkilöt kuinka usein, että oispa kaljaa, kun ne joutuu koko ajan katsomaan tähän terassille?
9: Vai käyköhän tässä terassilla kukaan?
10: Miksiköhän tuo tarjoilupistekin on kiinni? Kesä ja kaikkea. Toisaalta täällä on kai yksi ihminen töissä. Ja ehkä neljä asiakasta.
11: Mihinköhän nuo kaikki bussit menevät? En ole kuullut puolistakaan noista paikoista, joita niissä lukee. Mikkola? Kulomäki?
12: Mitenköhän paljon tähän kaljaan menee jotain myrkyllisiä pienhiukkasia tuosta jatkuvasta bussiliikenteestä?
13: Pitäisiköhän mennä sisälle? Ei täällä ole oikeastaan edes lämmin. Paska kesä.
14: Toisaalta onko se sisätila yhtään parempi? Kylmältä ja kliinisen ravintolamaiselta näytti.
15: Eikös tässä samassa tilassa ollut ennen joku Martina tai vastaava rossokopio?
16: Onko liian myöhäistä mennä Kurvittareen? Sen terassilla on sentään muitakin ihmisiä.
17 Miksi me ollaan täällä?
18: Miksi tämän paikan nimi on Wanha Mestari, kun tämä on ollut tässä ehkä korkeintaan vuoden.
19: Ja miksi witussa ylipäätään pitää käyttää tuplaveetä tällaisissa ”wanhoissa” nimissä? Tuleeko jollekin oikeasti sellainen fiilis, että ohhoh, nyt on aitoa ja wanhaa?
20: Ehtiiköhän tämän baarin nimi vaihtua ennen kuin tänne tulee seuraavan kerran? Jos tulee.
21: Miksi tulisi?
22: Joitko sä sen jo? Joko lähdetään?

Wanhan Mestarin terassinäkymät.

Wanhan Mestarin terassinäkymät.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, tuulta ei ole nimeksikään. Kiitotie on avoin. On täydellinen päivä lentää. Kurvittaren suunnasta kaartaa ensimmäinen yrittäjä, mutta ei pääse yrittämisestä huolimatta asfaltista irti. Keula nousee, mutta ei. Mutta seuraava on jo valmiina ratikkapysäkillä, ja vauhti on huomattavasti edeltäjää kovempi. Kuluneet reebokit irtoavat kentästä, nousukiito on alkanut. Nopeat lasit suojaavat silmät ilmavirralta, piri suonissa takaa jyrkän nousun.

Kolmea Kaisaa sanotaan yleisesti lennonjohtotorniksi, sillä sen ikkunoista ja terassilta on esteettömät näkymät Kurvin kiitoradoille. Sieltä voi tarkkailla alhaalla pyöriviä pirisukkuloita melko kirjaimellisesta ylemmyydentunnosta käsin. Kolme Kaisaa ei ole kuitenkaan Kurvin ainoa tarkkailuasema. Heti seuraavasta rakennuksesta löytyy Madame Kurvi, joka tarjoaa lähes yhdenveroiset näkymät kiitoteille. Terassia ei ole, joten menoa täytyy katsella sisätiloista.

Madame Kurvi oli ennen Monte Etna, nimestä päätellen italialainen ravintola. Vähän sellainen ”ai niin sekin on olemassa”-paikka. Ainoa kosketus ravintolaan oli kaverin hauskahko ”seisoskelin siinä sporapysäkillä ja mun veli soitti ja sanoi että mulla on rumat vaatteet ja totta kai hämmästyin mutta sitten selvisi että ne on Monte Etnassa ja menin sinne ja oltiin siellä pilkkuun asti, nyt on hirveä darra”-anekdootinpoikanen.

Ei siis tullut koskaan käytyä. Siksi on mahdotonta sanoa, onko paikka muuttanut muuta kuin nimensä ja markkinointinsa (eli ikkunateipit ja oven vieressä olevan käsinkirjoitetun ”HAPPY HOUR 15-21” lapun). Nykyinen sisustus on kuin lentokentän ravintolassa tai kahvilassa. Sopii hyvin lennonjohtotorni-teemaan.

Hal-paa.

Hal-paa.

Pakko se on sanoa: uusi nimi on typerä, samoin logo. Niissä matkitaan tietoisesti Kurvitarta, mikä on uudelta baarilta nolo veto, onhan Kurvitar kiistaton klassikko. Tästä voisi valittaa johonkin tuomioistuimeen, kenties jopa Euroopan unionin ihmisoikeuksista vastaavaan. Madame Kurvi on siitäkin vaikea, että se on työläs sanoa, mutta siitä on vaikea keksiä lempinimeä. Madame – mutta miten sen lausisi? Kurvi? Ei, se on jo koko alueen nimi.

Ja ehkä Madame Kurville olisi syytä keksiä jokin lempinimi. Se on nimittäin, yllättävää kyllä, ihan käymisen arvoinen paikka. Se aikaisemmin mainittu häppäri on nimittäin erittäin edullinen: iso Karhu maksaa 3 euroa. Se on melkein yhtä halpa kuin Kallion halvin baari Saba, jossa sama tuote maksaa vain sentin vähemmän. Madamessa tuopit tuodaan jopa pöytään, onhan kyseessä ihan oikea ravintola.

Ravintolassa juomisessa on se huono puoli, että vaikka olisi miten hyvin syönyt, alkaa ruoan tuoksun nostattaa vettä kielelle. Nettisivujen ruokalistan perusteella kasvissyöjälle on pari annosta, vegaanillekin ehkä yksi. Tosin Madame Kurvi tekee sen saman käsittämättömän virheen kuin moni muukin ravintola: ruokalista on nettisivuilla vain pdf-tiedostona. Tosi kätevää esim. puhelimella selatessa.

Ravintolassa juomisessa on vähän sekin, että yleensä tällaiset perusravintolat eivät ole niitä kaikkein viihtyisimpiä hengailupaikkoja. Sama juttu Madame Kurvissakin. Tila on vähän turhan siisti, vähän liian avoin ja valkoinen. Kaikki on vähän tusinakamaa, ei mitään ainutlaatuista. Röökikoppi on sentään erikoinen varastohuone, josta voi tirkistellä ikkunoiden läpi muiden asiakkaiden pöytiin. Musiikki on linjaa Aerosmith, Dave Matthews Band, Nickelback ja Santanan se levy jossa on vierailijoita kuten Dave Matthews. Siis mukaharmitonta, mutta oikeasti kauheaa.

Näkymät ovat sentään hyvät. Taas yksi sankari lähtee sporapysäkillä nousuun. Hyvää matkaa.

"Tupakointihuoneesta" voi vakoilla ravintolakansaa.

”Tupakointihuoneesta” voi vakoilla ravintolakansaa. Oikeita, ulospäin antavia ikkunoita kopissa ei ole.

Vaihdamme kirjoittajaa tässä kohtaa, älä säikähdä.

Kurvin ruuhkaisimmassa kohdassa, Hämeentien ja Helsinginkadun risteämäkohdassa sijaitseva William K. on aina jotenkin harmittanut minua. Vuodesta 2005 Kurvin taloksi nimetyn rakennuksen kivijalassa toimineessa Oluthuone-ketjun (S-ryhmän) William K:ssa ei sinänsä ole mitään vikaa – ei se nyt tämän yksittäisen baarin syytä ole, että koko ketju on jokseenkin persoonaton ja yrittää olla liikaa irlantilainen, brittiläinen, tai minkämaalainennyttahansa baari. Nimen omaan yrittää.

Harmitukseni syy on kehnoon käyttöön mennyt mainion kokoinen liiketila. Miten hienoa, jos tuossa tilassa olisi jokin hieman persoonallisempi ja edes jollain tapaa rehellisen tuntuinen baari, jossa olisi vaikkapa esiintymislava? Liiketila on iso ja valoisa, joskin hieman matalanpuoleinen. Noh, nyt siinä on William K. ja siihen täytyy tyytyä.

Paksut, pöytiä peittävät matot eivät ainakaan pelasta baarin tuntumaa. Mieleen juolahti useita kysymyksiä mattoja koskien (tekee mieli soittaa Oluthuoneiden edustajalle ja kysyä nämä): pestäänkö pöytämatot? Kuinka usein niitä vaihdetaan? Pestäänkö ja vaihdetaanko ylipäätään? Onko koskaan mitattu, kuinka montaa erilaista bakteerikantaa ja taudinaiheuttajaa noista pöytämatoista löytyy? Miksi pöydillä pitää olla mattoja?

Jälkimmäiseen mietin kaikenlaisia syvällisehköjä selityksiä, että ehkä William K.-ketjussa on varauduttu niin aggressiivishenkiseen kaljan ottamiseen, että tuoppeja pelätään ronskisti pöytien pintaan paiskottavan? Että halutaan ehkäistä meluhaittaa ja lasien rikki kilahtamista? En tiedä. Epätietoisuus ahdistaa.

KUKA LAITTAA MATON PÖYDÄLLE? Jumalauta.

Hieno lippa, paska terassi.

Hieno lippa, paska terassi.

Noh, onhan William K:ssa hyviäkin asioita: iso olutvalikoima, jossa on vaihtuvia kausituotteita ja kaikenlaisia erikoisuuksia. Ja juu, juomalista on muutenkin iso, mutta itseänihän kiinnostavat lähinnä oluet. Lisäksi sijainti on mitä mainioin ja kuten mainittu, on baari iso ja valoisa. Ihan viihtyisäkin, jos itsensä joisi tarpeeksi humalaan. Joskaan ei se oikein ole sellainen paikka, jossa kehtaisi olla humalassa, lentäisi ehkä ulos jos alkaisi sössöttämään.

William K. lienee sellainen äfter vörk -paikka ja kenties Kurvissa jollekin osasta porukkaa turvallinen vaihtoehto. Ehkä sinne vie kyläilemään saapuvat iäkkäämmät sukulaiset mieluummin kuin Pääskyyn tai Siimaan. Eivätpähän säikähdä. Mikäli ketjuravintolan tuoma turvallisuus ja suuri olutvalikoima ja rauhallinen ilmapiiri kiinnostavat, saattaa William K. olla sinun paikkasi.

William K:ssa voi juoda itsensä sekä pöydän että maton alle.

William K:ssa voi juoda itsensä sekä pöydän että maton alle.

Käytyjen baarien määrä: 63.

Wanhan Mestarin tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,90 euroa.

Madame Kurvin tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 4,80 euroa. (Happy hour 15-21:00, jolloin tuoppi 3,00 euroa.)

William K:n tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,70 euroa.

Mainokset

Karvalakkeja kahdella tyylillä – Lucky Nine Bar ja Kurvitar

Puolipakollinen tuoppikuva.

Puolipakollinen tuoppikuva.

Lucky Nine Bar oli ennen Café Luft. Vuonna 2007 avattu baari, tai siis kahvila, oli niitä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Kallion ensimmäisen(?) hipster-aallon paikkoja, joissa oli avara ja valkoinen sisustus, tasokasta ruokaa ja vielä tasokkaampaa dj-musiikkia. City-lehti kertoi elokuussa 2007, että ”lista on muuten Meri-Tuuli Lindströmin käsialaa.” Meri-Tuuli Lindström on sittemmin tuttu mm. Huvila ja huussi -ohjelmasta, jos sellaisia seuraa.

No, eihän ne sellaiset täällä pärjänneet vielä silloin. Luftista tuli Lucky Nine ja täytetyt leivät ja salaatit vaihtuivat keskikaljaan ja biljardiin. Skandinaavisen hillitystä sisustuksesta on jäljellä baarin perimmäinen nurkka, jossa vielä sinnittelee joku valkoinen muovituoli. Muuten sisustuksessa on siirrytty toiminnallisempaan linjaan. Tummempaa kuosia siis. Katonrajassa kiertää kehystettyjä kuusi- ja seitsemänkymmentäluvun bändien julisteita. Biljardipöytä dominoi isohkoa tilaa, johon on työnnetty niin monta tuolia ja pöytää kuin vain ikinä mahtuu. Isot ja valoa tuovat ikkunat ovat sentään jäljellä, joten Luckystä on hyvä katsella ulos. Vaikka Aleksis Kiven kadun ja Flemarin kulma ei ehkä se mielenkiintoisin katselukohde olekaan. Syytä on keskittyä juomiseen.

lucky01

Tätä mandaattia olivat asiakkaat huolella toteuttaneetkin, kun Luckyssä eräänä joulukuun lopun iltana kävimme. Olisikohan ollut joku niistä surullisenkuuluisista välipäivistä, jotka nyt sattuivat kansalaisten iloksi ja työnantajaliittojen harmiksi vieläpä viikonlopulle. Monella näytti touhu siltä, että pukin kanssa oltiin alettu ryypätä ja loppuvihellys kuuluisi vasta uuden vuoden puolella. Viereisestä pöydästä kuului kolmekymppisen kolmikon sekavanlaista sössötystä. (”Antaisitko sä mulle pusun jos mä pyytäisin?”, kysyi mies, vaikka se, jolta kysyttiin, istui käytännössä kaverin sylissä.)  Jollain naisella oli ironishenkinen karvahattu. Biljardipöydällä oli taas se sama vanha sekaannus: Minä pelaan. Ei kun minä olin pöydällä, minä pelaan! Viereisen pöydän kolmikon ilta päättyy siihen, että lähtöä tehdessään yksi heistä kaatui tuoleineen ja tuoppeineen maahan – ja kaatoi kaljat päälleen. Kello oli tässä vaiheessa kai yhdeksän.

Tilannetta tuli selvittämään toinen baarimikoista, vaikka oikeasti ne olivat keskenään niin samannäköisiä (suoraan ehkä Kwanista?), että vaikea niiden välille oli tehdä eroa. Kaatuilleet asiakkaat poistuivat, mekin vähän heidän jälkeensä.

Sekavaa touhua Luckyssä tällä kertaa. Niin kai siellä yleensäkin. Kyseessä on, ainakin välillä, vähän sellainen ”riehakkaampi” baari. Ei sellaista ensitreffimateriaalia. Ihan en kuitenkaan yhtyisi tähän satunnaiseen Yelp-arvioonValitettavasti on todettava, että kun kuulen sanat ”Lucky”, ”Nine” ja ”Bar” laitettuna peräkkäin, minulle tulee ensimmäiseksi mieleen sanat ”Apua” ja ”Ei”. 

Me sanomme mieluummin: ”Ehkä” ja ”Miksi ei?”

Tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 3,50 euroa. (Huom: Ehkä noussut vuoden vaihtumisen jälkeen?)

kurvitar

Luckystä matka jatkui Kurvittareen. Kurvitar on yksi niistä paikoista, joissa ei juuri koskaan saa istua rauhassa. Aina joku kanta-asiakkaan oloinen herrasmies tai -nainen tulee jututtamaan. Yleensä jututtaminen on hyväntuulista ja harmitonta, mutta joskus ei. Kerran minulta on tentattu 15-30 minuutin verran, että olenko homo, enkö ihan varmasti ole, ja jos olenkin niin eihän siinä mitään vikaa ole. Tilanne päättyi sitten siihen, että omistaja heitti kyselijän ulos. Kaikki olivat tilanteeseen tyytyväisiä. Tällä kertaa jututtajia ei pöytäämme siunaantunut, mutta joku asiakkaan alku sentään heitettiin ulos, kun ei suostunut hyväksymään, ettei hänelle enää tarjoilla. Joku linja asiakaskunnassakin.

Baari sopisi atmosfäärinsä melkeinpä paremmin Itä-Helsinkiin kuin Kallioon. Toisaalta Kurvitar on myös fyysisesti yksi Suur-Kallion itäisimmistä baareista, joten puolessavälissä itään se on jo melkein menossakin. Jotain sellaista ostaribaarin tunnelmaa paikassa on. Omistajamies on ilmeisesti sikhi ja asiakkaat pitkäaikaisia suomalaisia. Siis keski-ikäisiä ja vanhempia. Jukeboksista soitetaan vanhoja hittejä, television ohjelmia seurataan arkisin vähintään kiinnostusta esittäen. Henkilögalleria näyttää istuneen pöydissään pitkään, paljon ei vierustoverin kanssa tarvitse enää puhua. Ehkä tämän takia uusista tulokkaista otetaan niin hanakasti kiinni, eikä irti haluta päästää.

Kurvitar on myös sellainen paikka, että lattialta saattaa löytyä avaamaton ravintolisäpullo.

Kurvitar on myös paikka, jonka lattialta saattaa löytyä avaamaton ravintolisäpullo.

Kurvittaressa olen törmännyt myös harvinaiseen, mutta sitäkin ilahduttavampaan baariasiakastyyppiin: mieskaksikko, joista toinen on vähän toista vanhemman näköinen ja joista jossain vaiheessa paljastuu, että he ovat isä ja poika. Klassikkobongaus ja melkein bingohuudahduksen arvoinen. Tyypillisempi miesasiakas tuntuu olevan ex-urheilija, -muusikko tai -linnakundi. Remun kanssa on soitettu ja ryypätty – tai ainakin ryypätty. Kerran tulimme parin kaverin (no okei, olin tavannut tyypit muutama tuntia aiemmin) kanssa Kurvittareen maanantai-aamuna kello yhdeksän suoraan Kuudes aisti -festareilta, ja silloin seuraan lyöttäytyi suurin piirtein kaikki edellämainitut kriteerit täyttävä mies. Oletan, että hänen poikansa oli tiskillä tai miesten huoneessa. Vähän aikaa siinä puhuttiin ”nekkailusta”, kunnes oli pakko siirtyä terassilta sisätiloihin. Aurinko paistoi siihen liian väkevästi, sisällä oli hämärää ja hiljaista.

Sen verran harvoin tulee Kurvittaressa käytyä, että siellä näkee aina eri tyypit, vaikka jokainen heistä tuntuu päivystävän kapakassa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Mikäs siinä, kyllähän kavereiden kanssa viihtyy. Jos ei hirveästi tarvitse puhua.

Mielenkiintoinen yksityiskohta, joka veti sinänsä kovin erilaiset Luckyn ja Kurvittaren jollain tasolla yhteen: myös Kurvittaressa oli nainen karvahattu päässä. Tyyli oli tosin Luckyn naiseen verrattuna kovin erilainen ja ikäeroakin heillä ehkä 30 vuotta. Baarit vaihtuvat ja naiset ikääntyvät, mutta karvareuhka ei vanhene.

Kurvittaren sisustusratkaisusita hienoin on tämä ns. piinapenkki: loossi, joka on jaettu keskeltä kahtia seinällä, jossa on peili. Hyvässä seurassa on hauska juoda ja viettää iltaa.

Kurvittaren sisustusratkaisusita hienoin on tämä ns. piinapenkki, johon kaverimme istutettiin. Piinapenkki on loossi, joka on jaettu keskeltä kahtia seinällä, jossa on peili. Hyvässä seurassa on hauska juoda ja viettää iltaa.

Tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 3,20 euroa. (Huom: Ehkä noussut vuoden vaihtumisen jälkeen?)

Käytyjen baarien määrä: 48.

PS. Sivun oikeassa reunassa näkyy tammikuun ajan pieni banneri, koska olemme nettilehti Sylvin kuukauden blogi.  Sylvi on mm. lanseerannut loistavan 10 tuopin haastattelun, jossa on kaljan äärellä jututettu niin Riku Korhosta, Rosa Meriläistä kuin Miki Liukkostakin. Juttutyyppi on ehkä paras ikinä.

On siellä Sylvissä toki muitakin juttuja. Kaikissa ei edes juoda alkoholia. Kannattaa lukea.

sylvikkblogi2

Karhukoplan jäljillä Kolmessa Kaisassa

Tuli käytyä lauantaina pitkästä aikaa Kolmessa Kaisassa. Siellä ei voi käydä ajattelematta tätä tapausta.

Helsingin poliisilaitoksella on esitutkinta kesken tapauksessa, jossa neljä työmiesten vaatteisiin pukeutunutta miestä vahingoitti Sörnäisissä sijaitsevan ravintolan wc-tilojen lattiaa katuporalla. Tapaus sattui viime viikon torstaina 13. maaliskuuta.
– Metro, 18.3.2014.
Aikaisempi juttu samasta tapauksesta: Metro, 14.3.2014.

Ja tuota tapausta ei voi ajatella ilman, että ajattelee Karhukoplaa. Tietenkään Kolme Kaisaa ei ole ihan Roope Ankan rahasäiliöön verrattavissa oleva jättipotti, mutta mielikuva on melko vahva: neljä miestä työmiehen asuissa vuokratun katuporan kanssa tekemässä tihutöitä. Ankkalinna-meininkiä. Karhukopla taisi tosin tehdä rötöksensä selvinpäin. Kolmen Kaisan tapauksessa porukka oli niin humalassa, että kiinnijäänyt ei muistanut illan tapahtumista mitään.

Niinhän sitä Kaisassa yleensä on, humalassa. Paikka kun sattuu olemaan yksi niistä harvoista kolmeen asti auki olevista ravintoloista Kalliossa. Siksi se on suosittu jatkopaikka, kun muut baarit menevät kiinni. Sen takia siellä myös tulee aika harvoin käytyä, koska jono on aina puoli kahden jälkeen niin pitkä, että sisäänpääsy on liian vaikeaa. Yleensä tulee tuossa tilanteessa suunnattua Milenkaan, siis Ølhus Osloon, tai suoraan Härkään.

Viime lauantaina menimme paikalle jo hyvissä ajoin, olisikohan ollut puolenyön aikaan. Kerrankin sisään pystyi vain kävelemään. Narikkakin on vapaaehtoinen, mistä suuri plussa. (Vaikka juuri keskiviikkona tuli Lepakkomiehessä valiteltua, että miksi ei ole narikkaa. Ikävä katsoa keikkaa takki päällä; se tuntuu jotenkin siltä kuin olisi hautajaisissa.) Istumapaikasta piti tosin käydä jonkinlainen taistelu jo tuohon aikaan, sillä tyhjä pöytä kyllä löytyi, mutta penkkejä ei. Jotenkin sinne kuitenkin mahtui, vaikka alussa yhden seurueesta pitikin istua baarijakkaralla normikorkuisessa pöydässä. Siitä tulee aina vähän Dalai Lama -olo.

Kolmesta Kaisasta on vaikea keksiä sanottavaa. Baarista tulee jotenkin mieleen Tampere. Ehkä siksi, että Tampereella on monta kapakkaa rakennuksen toisessa kerroksessa. Tai no, muistan käyneeni ainakin yhdessä sellaisessa. Joka tapauksessa, fiilis on vähän erilainen kuin tavallisessa Kallion baarissa – vaikka tässä blogia tehdessä onkin käynyt ilmi ettei tavallista Kallion baaria oikein ole olemassa. Jokaiselle löytyy jotakin.

Kenelle Kolme Kaisaa on sitten suunnattu? En tiedä. Ehkä baarilla, joka on pidempään auki kuin muut, ei täydy olla niin selkeää identiteettiä tai kävijäkuntaa. Asiakkaita riittää aina, ainakin puoli kahden pilkun jälkeen. Ja jokainen Kalliossa pidempään pyörinyt on Kaisassa joskus käynyt, vaikkei sinne kukaan varmaan ensimmäisenä vaihtoehtona suuntaakaan. Tai mistäs minä tiedän: nettisivujen perusteella Kaisa vietti marraskuussa 50-vuotisjuhlia. Lienee mahdotonta pärjätä puoli vuosisataa vain satunnaiskävijöiden voimin. Jossain ne kantikset siis ovat, joku omanlaisensa ihmisryhmä, joka Kolmen Kaisan kanssa on aikaansa viettänyt.

En sinänsä ihmettele. Onhan Kaisassa (vai Kaisoissa?) hyviäkin puolia. Iso terassi, esimerkiksi. Tupakalla ei tarvitse käydä kadulla, vaan ulkona voi istua lämpölamppujen alla vähän etäällä Kurvin vilinästä. Kakkoskerroksen sijainti on siitäkin hyvä, että sieltä on hyvä tarkkailla Kurvin ja Piritorin tapahtumia. Niin kuin Jontti klassikkobiisissä sanoo: Seuraan traagist farssii liven Kolmest Kaisasta, raflat on auki eli ei oo liian aikasta. Isot ikkunat takaavat aitiopaikan farssin seuraamiselle, ainakin ikkunapöydistä.

Näköalapaikkoja voisi baareissa itse asiassa olla enemmänkin – tai baareja näköalapaikoilla. Ehkä terassit ovat siksi niin suosittuja: voi olla samaan aikaan baarissa ja kadulla, tarkkailemassa ja tarkkailtavana.  Tietysti välillä kaipaa jotain Kulmapalmua, jonka ikkunoista näkee sisälle saman verran kuin standardinmukaisesat ovisilmästä näkee asuntoon. Mutta usein on myös hauska istua ikkunalla, katsella välillä tuoppiin ja välillä kanssaeläjiin.

Vähän niin kuin Kolmessa Kaisassa. Sieltä voi tuijotella Kurvissa raahustavaa – tai vielä parempaa: sisäänpääsyä odottavaa! – rahvasväkeä varmana siitä tiedosta, että ”pesemättömät massat” eivät juuri näe takaisin. Katutason yläpuolella voi nauraa kenelle vain ja juoda yli vitosen maksavaa kaljaansa tyytyväisenä. Poistuessa sitten heittää yläfemmat jonon ensimmäiselle ja toivottaa onnea odotteluun. Omat on jo juotu.

Tai jos oikein intoutuu, voi loppuillasta tehdä klassiset: hakee työmaalta tarvittavat välineet ja aukaisee miestenhuoneen lattian katuporalla. Jos on niin humalassa, ettei aamulla muista mitään edellisestä illasta, ei poliisikaan voi tehdä mitään. Pettämätön suunnitelma, 176–167. Roope ei koskaan saa tietää, mihin hänen rahansa katosivat.

20141214_003433

Tavanomaiset ruokajuomat.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,20 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 42.

Saluunassa – Ravintola Arizona ja Bar Bronco

Hämärää. Hiljaista. Saluunan ovet aukeavat ja päästävät sisäänsä ujeltavaa tuulta, preerian kuivaa hiekkaa ja kuumankeltaista auringonvaloa. Silmät eivät ehdi tottua valoon, kun ovet jo menevät kiinni ja hämärä valtaa kapakan. Hiljaisuuden rikkoo vain kaksoisovien saranoiden ruosteinen kitinä, joka nopeasti vaimenee.

Kaikkien katseet kohdistuvat ovien edessä seisovaan mustaan hahmoon. Hämärään uudelleen tottuvat silmät erottavat muukalaisen siluetin: hattu, takki, housut ja vyöllä roikkuvat revolverit. Hahmo seisoo hetken ovella, miehen tarkoitusperiä voi vain arvailla. Verkkaisesti hän astuu tiskille, kohdistaa katseensa baarimikkoon ja lausuu sorankarkealla äänellä:

Litran tuoppi ja opiskelijapitsa.

En tiedä, onko tämä se mielikuva, jota Bar Broncon perustaja on tavoitellut, mutta kaukana se ei voi olla. Muuta syytä on vaikea kuvitella siihen, että joku perustaa villin lännen tunnelmaa tavoittelevan baarin Helsingin Kallioon, Hämeentielle.

Toisaalta samaa on haettu aiemminkin. Castréninkatu seitsemässä sijaitsee Kallion toinen länkkäriteemainen anniskeluravintola, Arizona.

Bisse ja tuliliemi. Heh heh.

Bisse ja tuliliemi. Heh heh.

Villi länsi on mennyttä aikaa ei pelkästään historiallisessa mielessä, mutta myös populaarikulttuurillisesti. Lännenelokuvia tehtiin ensin viisikymmentäluvulla (Ford, Wayne), sitten kuusikymmentäluvulla (Leone, Eastwood). Tex Willerin suosion päivät Suomessa ajoittunevat 1960-1970-luvuille. Lucky Luke, no joo. Vähän ennen aikaani, luulen. Keskimääräisestä western-fanista tulee mieleen lähinnä Ilkka Malmberg ja muut lapsuuden kultamuistoissaan elävät. Minä ostin divarista muutamia willereitä entisen kommuunini vessalukemistoksi.

Hauskojahan sarjakuvat ovat, ja esim. Leonen elokuvat kiistatta klassikoita, mutta ei länkkärit-vs-inkkarit-tematiikka oikein ole koskaan koskettanut. Me leikimme lapsena ryhmä-äksää ja supermariota. Eri sukupolvi, eri ihanteet. Ehkä siksi on vaikea kuvitella itsensä lännenfantasian hiljaiseksi hahmoksi, kittaamaan halpaa viskiä pölyisen preeriakaupungin vielä pölyisemmän saluunan tiskille.

Jos tällainen fantasia kuitenkin jostain syystä on, sitä voi kohtuullisin tuloksin toteuttaa ainakin kahdessa paikassa Kalliossa. Arizona ja Bronco ovat sisustussuunnittelussaan, jos sellaisesta hyvällä tahdolla puhuu, pitkähkölle vietyjä saluunoita. (Edellä mainittujen lisäksi on toki Viidennen linjan Las Vegas, mutta sen kitch lienee jo ainakin kaksinkertaista, tavoitellen ehkä enemmänkin lännenteemabaari-teemaista baaria. Postmodernia? Ken tietää.) Kaksoisovet taitavat tosin puuttua molemmista.

Ja ovathan ne erilaisia baareja. Broncossa on käynyt Outkast ja Janelle Monáe, Arizonassa taasen eräs helsinkiläinen melkein eläkeikäinen laulunopettaja, jonka luokse päädyimme kerran jatkoille Arizonassa iltaa vietettyämme. Taitelijahenkinen herrasmies tarjosi lihakeittoa, soitti pianoa, lausui runoja ja kutsui minut purjehdusretkelle Nizzaan. Lähtö olisi ollut seuraavana päivänä. En lähtenyt.

No, kuitenkin. Hain tällä sitä, että Bronco on jollain mittareilla ”laadukkaampi” paikka kuin Arizona. Broncon erikoisuus on etanapannu (ja ehkä myös alussa mainittu kahden täytteen opiskelijapitsa, 6 e), Arizonan taas lähes koko päivän kestävä happy hour: yhdeksästä neljään ja kahdeksasta kahteen ison tuopin saa kolmella eurolla. Broncossa on kattava olut- ja siiderivalikoima (mm. Suomenlinnan panimo hyvin edustettuna), Arizonan tiskiltä saa kauhaista itselleen suolapähkinöitä ja karamellejä. Peruskalja on samaa Karhua molemmissa, hintaeroa Arizonan hyväksi 80 senttiä. Molemmissa on helvetisti kaikenlaista Amerikka-henkistä krääsää seinillä. Kummassakaan ei ole suurta vikaa baareina, vaikka Arizonassa onkin käytyä huomattavasti useammin, mutta silti liian harvoin.

Jos huomenna vetäisin buutsit jalkaan ja ponchon harteille, menisin nallipyssyineni kuitenkin Arizonaan. Vaikka ulkona on syksy, märkää ja pimeää – siis mitä suomalaisin säätila – voisi Arizonassa tavoittaa rajaseudun vapauden. Sen tilan, jossa loppumattomalta taivaalta polttava aurinko ja kartoittamattoman aavikon pöly ovat kuivattaneet kurkun niin perusteellisesti, että vain kylmä olut voi sen taas kostuttaa.

Toivoa vain sopii, ettei nykypäivän bandidokset satu saluunaan. Leikki leikkinä ja pyssysankarit sarjakuvien sivuilla.

Broncon tuoppi: 4,80 euroa; 0,5 litraa; hanassa Karhua. Litran tuoppi 9,50 euroa.

Arizonan tuoppi: 4,00 euroa; 0,5 litraa; hanassa Karhua. Häppärituoppi 3,00 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 34.

Nyt on pakko arvostaa nimeämispolitiikkaa.

Nyt on pakko arvostaa nimeämispolitiikkaa.

Ravintola Sävelessä söi ja soi

Ravintola Sävelen terassi näkyy meidän asuntomme ikkunoista. Siitä tien toiselta puolen kuuluu kivasti astioiden kolina, tuoppien kilinä ja asiakkaiden pirteä jutustelu. Välillä on pakko tuijottaa. Viimeiset viikot olemme kuolanneet ikkunasta Sävelen hampurilaisannoksia. Olihan sellainen sitten pakko käydä syömässä.

Hyvältä näyttää.

Hyvältä näyttää.

Olen käynyt Sävelessä muutaman kerran aikaisemminkin, mutta missään nimessä baarista ei ole syntynyt minkäänlaista ”hei mennään sinne!”-valintaa, vaikka tässä Hakaniemen torin kulmalla ei vaihtoehtoja niin hirveästi olekaan. Yleensä tulee patikoitua Porthaninkatu ylös ja kohti Kallion ydintä. Mitään pahaa sanottavaa ei paikasta ole kuitenkaan koskaan ollut, jos vähän kalliihkoa kaljaa ei lasketa.

Nyt olinkin yllättynyt, kun Sävelen atmosfääri paljastui päiväsaikaan luotaantyöntäväksi. En tiedä oliko jokin muuttunut, oliko minulla huono päivä vai vaikuttaako vuorokaudenaika tunnelmaan näin paljon.

Sävelen sisustus on periaatteessa mietitty, mutta kuitenkin melko ruma. Seinät ovat hölmön vihreät. Saliin kuuluu joku tuuletuslaitteen matala rytminen humina, joka pidemmän päälle alkaa käydä hermoille. Musiikki on sanalla sanoen paskaa. Kävimme syömisen jälkeen Ympyrätalon S-Marketissa, jossa soi se ”Missä muruseni on”-biisi. Tuntui olevan hyvin linjassa Sävelen kanssa. Jos baarissa soi sama musiikki kuin ketjumarketissa niin jotain on pahasti vialla. Varsinkin kun koko paikan nimi viittaa musiikkiin.

No, ruoka oli onneksi parempaa. Testasimme Sävelen kasvisburgerin ja vuohenjuustoon nojaavan Chevreburgerin. Hinta oli molemmissa siinä viidentoista euron kieppeillä eli hitusen kalliimpi kuin Loosisterin purilaisissa. Syömäni kasvisburgerin pihvi oli sinällään hyvänmakuinen – ja aina annettava pisteitä omatekoisista ei-tofu/soijapihveistä – mutta vähän jotenkin kuivakka ja jopa liiankin jämäkkä. Syöminen oli välillä työlästä, eivätkä leipien välissä olevat muut täytteet pehmittäneet pihviä tai tuoneet siihen makua tarpeeksi. Kokonaisuutena ihan ok, mutta odotin hinnan perusteella parempaa. Ranskalaisia oli paljon, ja niiden kyljessä tarjoiltu aioli oli erittäin hyvää. Siitä plussaa. Chevreburgeri oli kuulemma parempi – vuohenjuusto oli onnistuttu pitämään kurissa. Tyhjällä vatsalla tai huonolla mielellä ei paikalta tarvinnut poistua.

Ja maistuihan se.

Ja maistuihan se.

Toisaalta takaisinkaan ei välttämättä tarvitse heti tulla. Parempaa safkaa, halvempaa kaljaa ja mukavampaa ympäristöä löytää muualtakin. Harmittaa vain, että lähin lähibaari ei ole viettelevämpi. Tai no. En tiedä, mitä siitä tulisi, jos ikkunasta näkyisi jokin aavikon keidasta vastaava huippujuottola. Tulisi varmaankin enemmän katseltua sieltä kotiin päin.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,50 euroa. HUOM: Nelostuoppi samaan hintaan kuin kolmonen.

Käytyjen baarien määrä: 23.

Rock, ruoka ja rakkaus – Kurvin Loosister

Eli kaljabloggaajat ruokabloggaajien tontilla.

Siitä, kun uusi ravintola perustetaan ja sitä kehutaan kaveripiirissä, lehdissä ja somessa, menee aikalailla tasan vuosi, että minä päädyn paikan ruokatarjoiluja testaamaan. Sama on nyt käynyt Sen Chayn, Korphain, Just Vegen ja monien monien muiden kanssa.

Viime vuoden toukokuussa Loosen pikkusisko, Rockbistro Bar Loosister, avattiin Kurvissa. Tässä kohtaa täytyy kai olla rehellinen: En ole koskaan oikein pitänyt Loosesta. Siellä on tullut käytyä, koska monelle kaverille se on paikka, johon mennään viikonloppuisin jatkamaan bileitä Kallion mennessä kiinni. Se on jotenkin muka kaikille sopiva, pienimmän yhteisen nimittäjän mukainen paikka. Minä en tykkää. Liian ”rock-henkinen”, mikä on ylipäätään vihattava ominaisuus oli kyse sitten pukeutumisesta, baarista tai ruokavaliosta.

Mutta Loosister. Rock-henkinenhän se on tämä Kallion etäpesäkekin. On rokkareiden kuvia seinällä, värimaailma punaista ja mustaa ja kultaa, musiikki kai jotain kitara-basso-rumpu-osastoa. En oikein muista, ei jäänyt mieleen. Rock-henkisyys on vähän sellaista, että siitä ei jää mitään käteen.

Onneksi vatsan sai täyteen. Ruokalista on hyvinkin rock-äijä-osastoa (Rock burger, Pet Sematary -pitsa jnejne), mutta nimien taustalla loppuun asti mietittyjä makumaailmoja. Päädyimme Avocado- ja Tree hugger -hampurilaisiin. Molemmat on: isoja, yllättäviä, monipuolisia, isoja. Eli täydellistä baariruokaa siis. Tree hugger ehkä aavistuksen parempi, varsinkin jos vuohenjuusto epäilyttää. Sitä on avokadopurilaisessa nimittäin runsaasti.

Loosisteriä oli kaveripiirissä kehuttu jonkin verran, erityisesti pizzapuolta, mutta jostain syystä testaamisessa taas kesti. Hampurilaiset yllättivät positiivisesti, joten pizzakin (ainakin Vegan cheese ja Whole lotta cheese..) on jossain vaiheessa kokeiltava. Ja herkullisen/massiivisen näköiset nacho-lautaset. Harmillisesti edes jonkinlaista perusnachosettiä ei oikein normibaareista – ainakaan Kalliossa – saa, vaikka tekisi varmasti hyvää ainakin joka toiselle Kallion vakikulkijalle. Loosister on vähän turhan kallis perusbaariksi, mutta ruokapaikkana hyvä. Tomi Björck äijä mättö -asteikolla: 5/5 rapee krispi dinneri.

Erityismaininta muuten siitä, että kalja tarjoillaan ajattomassa Krouvi-lasissa eli kunnollisessa kolpakossa. Välittömät lisäpisteet. Myös siitä, että lasien kanssa ei noudatettu jo edesmenneen Karhunpojan käytäntöä, jonka mukaan olut tarjoiltiin miehille Krouvi-kolpakossa ja naisille tavallisessa tuopissa.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 16.

äijille mättö dinnerii :D

äijille mättö dinnerii 😀

 

Morrisiin, Morrikseen, Morriihin

Baarissa on oikeastaan kaksi ajanvietettä: juominen ja puhuminen. Ne ovat tiivissä suhteessa toisiinsa. Jos ei pysty puhumaan, musiikki on esimerkiksi liian kovalla tai hiljaisella, on juotava. Jos puhuu liikaa, saattaa unohtaa juoda. Välillä sitten käydän kusella tai tupakalla tai ehkä syödään jotain, jos ollaan sen tyyppisessä baarissa.

Näitä kahta asiaa baareihin mennään tekemään. Tai useimmat meistä menevät. Sitten on sellaisia ihmisiä, jotka tykkäävät pelailla. Heille oiva paikka on Hämeentien Pub & Ravintola Morris.

morris06

Morris antaa tavallista paremmat puitteet pelailija-kategorian baarikävijälle. On biljardipöytä, on darts-taulu, on hedelmäpelejä, on lautapelejä. Onpa jopa pari tietokonettakin hämyisessä nurkkauksessa. Niillä on kuulemma kiellettyä käydä porno- ja erotiikkasivustoilla. En tiedä, onko kieltolappu kiinnitetty seinään jonkin tietyn insidentin seurauksena, minkä lisäksi en tiedä, mitä eroa on porno- ja erotiikkasivustoilla. Mysteerejä ovat nämä, niin kuin sekin, minkälainen ihminen kävisi porno- ja/tai erotiikkasivustolla baarissa. Pelimiehiä varmasti hekin.

Huhtikuun viimeisenä maanantaina kävimme Morrisissa – tai Morriksessa, niin kuin kieli meinaa koko ajan sanoa, vaikka se kuulostaakin tyhmemmältä – vähän pelailemassa. En ole hirveän suuri baaripelailun ystävä, koska 1) biljardia joutuu lähes aina pelaamaan jotain tuntematonta idaria vastaan, 2) suurin osa baarien lautapeleistä on tylsiä ja 3) minulle riittää ihan hyvin juominen ja puhuminen. Niin ja en juurikaan osaa heittää tikkaa.

Morris – sanookohan joku elämän ja baarin päähänpotkima vitsiniekka baaria Morkkikseksi? – on kuitenkin tässä meidän kodin lähellä ja olimme päätyneet jo edellisenä lauantaina sattumalta tsekkaamaan baarin varsin kattavan lautapelitarjonnan sisällön, joten pitihän sitä palata paremmalla ajalla ja selvinpäin testaamaan, että mitä. Morriksess– siis Morrisissa on paljon lautapelejä. Klassikoista oudompiin: Trivial Pursuit, Cluedo, Viinipeli, Olutpeli, Harry Potter, CSI, Big Brother, Doom. Tuntui siltä, että vain Rähinä Alias puuttuu. Sivuhuomiona täytyy sanoa, että en tiedä, miten tuo Doom toimii baariympäristössä, koska kuvien perusteella siinä on helvetisti pieniä muoviukkoja, ja Morrisin Trivial Pursuitien eri versioiden kortitkin olivat iloisesti sekaisin yhdessä laatikossa. Mutta siis tavallista parempi valikoima, yleensähän baareissa on vain Trivial Pursuit ja joku puhkinussittu Alias. Tai sitten niin kuin Fleminginkadun Baari Breezerissä, jossa oli Uno ja Angry Birds -korttipeli. On muuten huono tuo jälkimmäinen.

Päädyimme pelaamaan Alfapetiä, koska siinä ei ole hirveästi sääntöjä, se toimii kahdella pelaajalla ja sanat on kivoja. Peli oli oikeastaan aika tylsä. Pelailu ei missään vaiheessa niin sanotusti lähtenyt lentoon. Saimme laudalle vain yhden ”hassun” sanan (kives). Toisaalta peli oli nopeasti ohi, joten siitä plussaa.

Jäi siis vähän puolitiehen. Jotenkin baaripelailussa on aina tämä sama vika. Ei oikein lähde. En tiedä miksi. Mielestäni pidän lautapeleistäkin (ainakin joistain, klassiset monopolit ja muuthan on ihan paskoja), mutta parhaat pelikokemukset ovat aina olleet jossain muualla kuin baarissa. Ehkä tässä on vähän sama asia taustalla kuin juomapeleissä. Joistakuista ne ovat huippuhauskoja ja illanvieton tunnelman kulmakiviä, meidän muiden mielestä joutavaa ajanhukkaa.

Keskitytään baareissa olennaiseen: puhumiseen ja juomiseen. Siihenkin Morris soveltuu hyvin. Kyseessä on yksi niistä baareista, johon kannattaa yrittää, jos viikonloppuna kaikki muut ovat täynnä. Baari on iso ja syrjässä Kallion ytimestä, joten useimmiten tilaa on. Ja saa kai sieltä jotain ruokaakin, jos on sen tyyppinen ihminen.

Tuoppi: Karhua; 4,50 euroa; 0,5 litraa.

Käytyjen baarien määrä: 12.

morris03

Miesten vessassa on ohjeet hyvästä käytökesstä. Ilmeisesti Morrisissa ei käy sivistyneitä ihmisiä.

Miesten vessassa on ohjeet hyvästä käytökesstä. Ilmeisesti Morrisissa ei käy sivistyneitä ihmisiä.

Kaspar Hauserista haluamisen mahdottomaan Mucavuuteen

Haluaminen on nykyihmisen vankila. Haluamiset, niiden mahdottomuus, haluttomuus, haluttomuuden mahdottomuus ja koko elämän sosiaalisen median ahnaaseen nieluun syöksyvät tekemisten selostamiset. Sitä tämä on. Sitä tämäkin on. Kaikki on jonkin asian tavoittelua, se on iäinen viisaus, ikuinen vitsaus ja aina ja iänkaikkisesti läsnäoleva ihmistä eteenpäin tuuppiva saatanallisuus. Että kun minä, ja sinäkin, mutta minä myös. Ja että kuka olenkaan. Kun, että, jos ja niin.

”Kun voisin, haluaisin herätä aikaisin, juosta kepeän aamulenkin, syödä terveellisen aamiaisen, lukea Hesarin rauhassa painaen siitä mieleeni asioita, muodostaen niistä mielipiteeni ja silti. Haluaisin nukkua pitkään. Haluaisin kaiken”, pohdin tässä eräänäkin aamuna sängyssä maatessani, töihin piti mennä. Töihin, joissa en halunnut oikeastaan olla, vaikka samalla kuitenkin halusin, jota samalla vihasin, mutta tavallaan minulla ei ollut muutakaan. Työ, jossa stressasin suunnattomasti asioista, joille en voinut mitään (kuten muiden ihmisten haluamisista ja haluamatta jättämisestä), mutta jota ilman olisin aivan yhtä stressaantunut, koska pitäisi olla työ ja sellaista kaikkea.

Ihminen on halujensa ja haluttomuuksiensa vanki. Sitä minä mietin, kun Kaspar Hauseria Q-teatterissa keskiviikkoiltana katsoin. Jotenkin tässä on loukussa, minä mietin myös. Että on tämä loukku, johon on jotenkin joutunut, ja sittenkin vain väittää joutuneensa. Sukupolveni ajattelee ajautuneensa, olevansa jotenkin mutkalle kasvanutta ja ojasta noussutta. Emme me ole ajautuneet sen kummemmin mihinkään kuin yksikään sukupolvi edellämme. ”Minä vain ajauduin tähän duuniin, jossa olen syvästi onneton, vihaan ihmisyyttä ja itseäni – tämä vain tuli eteeni ja niin minä siihen ajauduin”, ajatellaan. Että on vain jokin suuri ja kummallinen syöksyvesi, jonka mukana kaikki me olemme ajautuneet joihinkin kummallisiin maanalaisiin kiemuroihin, joissa me sitten taistelemme tietämme eteenpäin jokseenkin kaikkeen siihen ajautumiseen passivoituneina.

Näitäkin minä mietin, kun Kaspar Hauseria Q-teatterissa keskiviikkoiltana katsoin.

Kulttuurin parista oli jotenkin sitten päästävä pois. Pääsimme pois, kun otimme metron ja matkustimme Kallioon. Mietimme, että Hauserin teemaa jatkaaksemme olisi loogista ja fiksua mennä Siltaseen – että se olisi jotenkin tämän sukupolven valintoja ajatellen varsin ilmeinen paikka. Ovelta kuitenkin havaitsimme, että käynnissä oli jonkinlainen baarivisa. Ei ollut oloja moiseen, oli jotenkin tyhjä ja sykähtelevä olla Hauserin jälkeen. Astuimme ulos, Hämeentielle. Tuuli ja oli jotenkin kertakaikkisen vittumainen ilma, tupakasta lensi kipinä silmään ja kaikkea muuta, mistä saattaa hyvinvointivaltiossa keskituloinen ihminen valittaa. Bar Mucava sattui siihen, ja sinne menimme.

Siellä haisi jotenkin brittipubimaiselta (onko se jokin jalkahikimäinen aromi sitten?). Ja vastaanotto oli varsin lännenelokuvamaisen saluunamainen. Avasimme oven, astuimme sisään. Kaikki Mucavan etuosassa istuvat ihmiset kääntyivät katsomaan meitä. Ovi takanamme sulkeutui, kaikki käänsivät katseensa takaisin juomiinsa. Otimme oluet, kaksi tuoppia kustansi kymmenen euroa. Jotenkin siinä oluet saatuaan sitten hätääntyi, että tässäkö tämä on – tällainen piskuinen huone Hämeentien tuulisessa syrjässä, mutta olihan siellä suurempi oleskelutilakin, kun baaritiskiltä asteli peremmälle. Se oli ehkä miniatyyriversio Siltasesta sisustuksellisesti ajatellen, joskaan katossa ei ollut niitä Siltsun lääkärilamppusia. Tekonahkaiset pelkistetysti muotoillut sohvat, kapeat ja pitkät pöydät ja niin edelleen.

Kaikkiaan viihtyisä perusbaari, josta ensimmäiseksi tuli mieleen ehkä, että kohdeyleisö lienee sellaista yli kolmekymppisevähtävää sakkia, jonka musiikillisiin mieltymyyksiin baarissa soivat kappaleet jollakin tasolla uppoaisivat kaiken sen maltillisen sisustuksellisuuden seassa. Siellä voisi mucavasti sitten puhua, että kun meidän Alfred Jodocus tänään jalkapallotreeneissä melkein teki maalin, ja että kuinka Sandraliaana Tarzanita Afrodite osaa jo sanoa ärrän. Sellaisia siellä ehkä.

Vastapäisessä pöydässä oli joku pariskunta, kaipa ne olivat treffeillä. Siinä sitten ajautui kaikessa hiljaisessa viisaudessaan (köh) ajatelmoitsemaan, että jestassaatana, kuinkaolisi kauhistuttavaa täällä jotenkin treffilöitseä. Että on ne sohvat ja ne pitkät pöydät, joiden alle oli sujautettu jakkaroita. Että joko siinä treffeillessään sitten joutuisi (tai pääsisi?) istumaan treffikumppanuksen viereen sohvalle, tai sitten epämieluisasti kohtalaisen epämucavalle jakkaralle jotenkin outoon kyyryyn.

Ehkä noista asentojen ja asemoitumisien vähäisyydestä johtuen kanta-asiakkailta vaikuttava sakki istuikin sitten siellä baarin etuosassa. Tiskillä ne siinä värjyivät jotenkin, yksi katsoi telkkarista jalkapalloa, toinen kai jotain toisesta tv-ruudusta näkyvää antiikkiesineitä esittelevää sarjaa.

Ihan oli mucava. Lempipaikkani baarista löytyi kohtalaisen välittömästi: mestassa on joskus ammoin ollut takka, joka on avattu ja riuhdottu ja mitälie, mutta nykyisin se oli vain kolo seinässä, johon oli aseteltu sitten sellainen tunnelmoitseva valo. Minä menin sinne, koska juurikin niin seikkailevaa sorttia minä olen.

Kolossa. Värejä.

Kolossa. Värejä.

Minä edustan sukupolvea, jonka olemassaolemisen suuriin traumoihin sisältyvät ne hetket, kun uunissa paistetun pakastepizzan pois otettua ei malta odottaa, vaan polttaa kitalakeensa rakkulan tuon kuuman ihanuuden sulaneella juustolla. ”Sitten on ainakin pari päivää tosi epämiellyttävä olla, kun se rakko kitalaessa puhkeaa ja tiäksä sit ne nahanriekaleet jotenkin huljuaa sun suussa”, kiteytti duunikaverini tämän kriisin ytimen.

Elämä, se on valintoja. Mucava oli valinta.

Tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 5,00 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 8.

Oikein juomalista! Luonnollisesti tarjolla myös cavaa.

Oikein juomalista! Luonnollisesti tarjolla myös cavaa.