Aleksis Kiven seitsemän baaria

Aleksis Kiven katu (ruots. Aleksis Kivis gata) on itä-länsi-suuntainen katu Helsingin kantakaupungissa. Se muodostaa rajan Alppiharjun ja Vallilan välillä. Aleksis Kiven katu alkaa idässä Hämeentieltä ja päättyy lännessä Savonkatuun Pasilan rajalle. Raitiovaunulinja 9 kulkee Aleksis Kiven katua Fleminginkadun ja Traverssikujan välisellä osuudella.

Katu on nimetty suomen kansalliskirjailija Aleksis Kiven mukaan. Nykyinen nimi vahvistettiin vuonna 1928. Aikaisemmin, vuodesta 1901, kadun nimi oli Fredriksbergsgatan, jonka suomalaiseksi vastineeksi tuli vuonna 1909 Fredriksperinkatu. Fredriksberg oli tuolloin nykyisen Pasilan nimi. (Wikipedia)

Aleksis Kiven katu on myös blogimme koillinen raja. Siihen baarien Kallio päättyy. Noin kaksikilometriselle kadulle mahtuu yllättävän monta baaria. Oikeastaan lukumäärä ei tule yllätyksenä, sillä niitä on tasan seitsemän. Sopivaa.

”Bönthöö!” huutavat veljekset postimerkkikuvituksessa.

1. Aleksis K, Aleksis Kiven katu 14. Punkkiporukan suosima baari, varmaan siksi että on a) halpa ja b) punkkiporukan suosiman Dallapénpuiston vieressä. Hyvä paikka esim. käydä sisällä vessassa, jos on viettämässä kesäpäivää puiston nurmikolla.

2. Populus, Aleksis Kiven katu 22. Ikiaikainen karaokebaari. Täällä olemmekin jo käyneet.

3. Lucky Nine, Aleksis Kiven katu 30. Perusbaari Flemarin risteyksessä. Biljardipöytä on aktiivisessa käytössä. Tämä oli ennen Café Luft, yksi niistä epäonnisisista ”kyllä Kalliossakin varmaan pärjää avara ja tyylikäs kahvila”-paikoista. Ei pärjännyt.

4. Taz, Aleksis Kiven katu 40. Halpaa kaljaa ja asiakaskunta sen mukaista. Erikoisuutena ns. youtubejukeboksi eli tietokone, josta asiakkaat voivat soittaa haluamaansa musiikkia netistä. Yleensä aika heikkoja valintoja. Tarjolla myös intialaista ja muuta ruokaa. Olen kerran nähnyt kaverini tilaavan täällä havaijinleikkeen. En tiedä miksi.

5. Alppilan Kultainen Kulaus, Aleksis Kiven katu 48. Kallion rajan toisella puolella sijaitsee Kulaus, entinen Alppilan Paja. Nykyinen nimi kuulostaa vähän joltain oluthifistelypaikalta, mutta onkin tilava peruskaljabaari. Sisältää: halpaa kaljaa, kantiksia ja satunnaista karaokea sopivassa suhteessa.

6. Maltainen Riekko, Aleksis Kiven katu 56. Ainoa kadun baari, jossa en ole käynyt! Täällä nimi antaa, mitä lupaa eli tavallista laajempaa olutvalikoimaa. Välillä livemusaa, viimeisimpänä esiintyjänä Koop Arponen. Joka muuten on sattumalta toinen niistä artisteista, jonka olen nähnyt esiintyvän Stadin Tähdessä eli Städärissä. Toinen on Cheek.

7. 7 Veljestä, Aleksis Kiven katu 80. Kadun viimeinen baari on myös ainoa kansallisklassikkosta nimensä ottanut. Ja syystä. Paikka on kaikista käymistäni baareista eniten jonkin metsämökin tupaa muistuttava. Ei siis sisustukseltaan, vaan tunnelmaltaan. Kanta-asiakkaat ovat todellisia kantiksia, eikä muita asiakkaita tunnu baarissa käyvänkään. Kaikista käymistäni baareista myös vahvimmin M.A. Nummisen Baarien mies -kirjasta muistuttava. Sama kaveri, joka tilasi Tazissa havaijinleikkeen, söi täällä joskus pizzan kananmunalla. Kananmuna oli hädin tuskin hyytynyt pizzan päälle.

Oltiin tos terdel ottaa pari siduu – eli kierros Kallion kalja-aitauksissa

Terassilla käyminen on jotenkin tosi keski-ikäistä. Tai ainakin aikuista. Terassille mennään jotenkin raikkaasti tai raikastumaan. Duunin jälkeen ”parille sidulle tyttöjen kaa”, tai ”äftervörkille jätkien kanssa”.

Oma kesäinen kaljankulutukseni tapahtuu useimmiten puistoissa. Siinä on sellaista rappiohtavaa huolettomuutta, josta pidän. Istua hanhen- tai koiranpaskassa puistossa ja katsoa, kun ihmiset humaltuvat risti-istunnalla polvilumpioitaan kiduttaen. Nähdä jonkun puistossa virtsaansa vapauttavan koiraan valkea perse. Alepan kassit kahisevat, palavasta ihosta kuuluu vaimea tirinä ja kalja lämpenee tölkeissään.

Tälläkin kertaa elelin leppoisasti puistoissa ulkoilmaolueni nauttien heinäkuun puoliväliin saakka. Sitten suoriuduin terassille. Tai terasseille. Kalliosta löytyy useita pienehköjä ja miellyttävähköjä terasseja, me valitsimme kiinnostavimmat.

Ravintola Taz

Sturenkadun ja Aleksis Kiven kadun kulmassa sijaitsevan Tazin terassi on kutsuva ja mukavaa välimallin kokoa. Kalja-aitaus sijaitsee otollisesti katujen kulmassa, aurinko porottaa siihen pitkin päivää, eikä oluen hintakaan varsinaisesti kirvele perärööriä.

Toki pari asiaa harmitti. Menneinä kesinä Tazin terassi on ollut hivenen isompi, nyt pöytiä oli neljä. Lisäksi puista karisi roskia kaljaan. Roskien haittavaikutukset voi toki väistää esimerkiksi peittämällä tuoppinsa kädellään, tai sitten vain tinttaamalla maltaista viileää herkkua niin reilusti, ettei roskia edes huomaa.

Tuoppi: Lapin kultaa; 0,5 litraa; 3,20 euroa.

Roskapankki

Roskapankin terassi on massiivinen ja tiivishenkinen. Kyseinen kalja-aitaus myös pamahtaa aurinkoisina päivinä täyteen varsin nopeasti, ja aitauksessa marinoituva väestö on täynnä kyseisen anniskeluravintolan vakionaamoja. Pöydästä toiseen huutelu oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Koska mesta on varsin keskeisellä ja vilkkaasti liikennöidyillä kohtimalla Kalliota, ei sattumuksilta voi välttyä. Tälle terasille voi mennä vaikka yksinään, tai sysipaskassa seurassa ja ilman lukemista, sillä ohitse lipuva väki ja liikenne tarjoaa viihdettä.

Tälläkin kertaa Helsinginkadun vipinästä sai ilmaista teatteria. Brakun kentän kulmilta juoksi yllättäen mies yläosattomissa ja kengittä, yllään vain maastokuvioidut shortsit. Juoksun tarkoitus ei ollut kuluttaa kaloreita, vaan välttää kaatuminen. Kyseinen setä oli sen verran sekiksissä, ettei hän kyennyt pysähtymään, vaan jarrutti vauhtiaan törmäilemällä erinäisiin asioihin, mm. Roskapankin terassin kaiteeseen, talojen porttikongeihin ja niin edelleen.

Miekkonen juosta viipotti Roskapankin ohi Hesaria kohti Kurvia, kääntyi jossain main takaisin, juoksi uudestaan ohi kohti Urheilutaloa. Läiskytteli menemään uhkaavasti keskellä sporakiskoja muun liikenteen seassa. Jollain keinoin mies sai kaarrettua suuntimansa takaisin kohti Roskapankin terassia ja onnistui pysähtymäänkin. Jäi siihen seinustalle riuhtomaan jonkun lukittua polkupyörää, joka toki nostatti äläkän terassin vakionaamojen keskuudessa. Nahkaliivinen herrasmies ja vanhempi hattupäinen setä nousivat istuimiltaan ojentamaan sekopäistä pyöränriuhtojaa ja nostivat tsygän terassin aitojen sisäpuolille. Sekistelijämiekkonen juosta jolkotti tiehensä. ”VITTUUKSÄ TÄNNE TUUT PÖLLII. MEE WESTENDIIN, SIELLÄ ON JENGILLÄ VARAA MENETTÄÄ!” huusi vielä nahkaliivinen herrasmies opetuksensa tiehensä kaikonneen yläosattoman miehen perään.

Tuoppi: Koffia; 0,4 litraa; 3,00 euroa. (Kokemus: Priceless.)

Café II-linja 23

Toisen linjan keskimailla sijaitsee erinomaisen kokoinen terassi, josta pääsee seuraamaan kadun elämää (= lastenvaunuja työntäviä pariskuntia, ohi vilahtavia busseja, viereisessä leikkipuistossa puuhaavia ihmisiä) terassitasanteelta, hieman katutasoa korkeammalta.

Menimme sisätiloihin ostamaan tuopit. Jotenkin essonbaarimainen tunnelma. Siellä soi vanha suomalainen iskelmä. Instant lisäpisteet. Kuten mestan nimen lisäke (café) jo paljastaakin, saa paikasta myös sapuskaa. Jääkaapissa möllöttävät lohivoileivät ja juustosämpylät. Etäisesti muistan jonakin kuluneena kesänä orastavassa tynkkysessä syöneeni paikan päällä lohileivän. Toimi.

Tuoppi: Koffia; 0,5 litraa; 4,90 euroa.

Kultapalmu

Kultapalmun terassin sijainti on täydellinen niille, jotka haluavat bongata mahdollisimman laajan otannan kalliolaista väestöä. Sinä puolituntisena, jonka istuimme Kultapalmun terassilla, ohitsemme lipui kalliolainen paikallisväestö ja kaikki muut Kallioon liitettävät ihmisstereotypiat. Rollaattorin tai keppejen avulla liikkuva vanhusosasto, katkokävelevä puistojen sankari, huorauskoroissaan nitkuvin nilkuin katua paukuttava nuorisolaisneito, suutaan louskuttava nitku, alterneitti-sakki, ja niin edelleen. Keitä meitä nyt siinä oli.

Vaasankadun Piritorin päässä tulee harvemmin istuttua terassilla. Eniten aikaa olen epäilemättä viettänyt Heinähatun terassilla. Muutaman sadan metrin ero sijainnissa vaikuttaa eriskummallisen merkittävästi siihen, millaista jengia liikennöi ohitse.

Tuoppi: Lapin kultaa; 0,5 litraa; 4,20 euroa.

Noh, missä nähdään?

”Yhdessä nurkassa riemunkirjava jukeboksi pulputti värikylläisyyttä apeassa yksitoikkoisessa rytmissä, toisessa rypistyneeseen ja jotenkin tyhjentyneen näköiseen baskeriin tälläytynyt keski-ikäinen nainen töni ja läpsi vastahankaista pokeriautomaattia. Kun se oli aikansa pahoinpidellyt sitä ymmärtämätöntä konetta, henkilökunta tuli lopettamaan sen nujakan ja talutti naisen takaisin loosiin, missä sillä oli rivissä kolme keskeneräistä juomaa jotka oli tyrkitty täyteen kaikenlaisia pillejä ja sateenvarjoja ja mitä lie airoja. – Mä en tiedä mistä tää tuli mutta tässä on mun mielestä jotenkin turvallista, Lihi sanoi sitten.” – Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani, s. 266

Baareihin ei ole kanta-asiakaskortteja. Jonkinlainen naama-VIP kuitenkin irtoaa, esimerkiksi ilmainen kahvi. Tämäkin vain, jos kyseisessä baarissa käy tarpeeksi usein, pitkään ja itsepintaisesti. Sitten tunteekin jo baarimikot nimeltä ja tietää, miten reistailevan vessanlukon saa kiinni ilman, että se jumittuu – kuitenkin niin, että ovi on lukossa, eikä kukaan pääse yllättämään kesken virtsan. Nämä asiat ovat silmissäni arvokkaampia kuin kaukaiselle kanta-asiakastilille kertyvät bonukset ja kaikenmaailman pisteet.

Vaikka kaipa niitäkin kertyisi. Ja nyt olisi jo kertynyt sievoisesti. Ehkä niillä tuopin ostaisi, tai pari.

Tuoppi tai pari, niillehän sitä yleensä lähdetään. Toisinaan alkuperäinen ajatus yhdestä tai kahdesta pitää paikkansa, toisinaan ”yksi” kääntyy muotoon: ”yksi känni”. Sekin on ihan hyvä. Nyt kuulostan alkoholistilta.

Asiaan. Toisissa baareissa vain viihtyy paremmin kuin toisissa. Tai niihin tulee kernaammin asteltua. Kernauden asteeseen vaikuttaa toki baarin sijainti omaan asuinpaikkaan nähden ja se, onko siellä kavereita. Harvempi sitä vielä tässä iässä, kertakaikkisen energisessä alle kolmenkymmenen ikävuoden ylväässä, joskin itsevarmassa aikuisuudessa vielä yksikseen baarissa nyhvyttää.

Kun on kaljalle lähtemisestä puheltu, tiedustelee joku seuraavaksi, missä nuo maltaiset juomat kuuluisi nauttia. ”No moro moro, nähdäänkö vakiopaikassa?” tiedustelee kaljakaveri. Ja siellähän sitten nähdään.

Kalliossa olen useimmiten kaljalla Heinähatussa, B12:ssa tai Pääkonttorissa. Nämä ovat valikoituneet kantapaikoikseni joko hintatason, sijainnin, vapaan tilan tai ystävien suosituksien vuoksi. Tomi on melkeinpä jumahtanut Pub Porthaniin. Siellä omistaja moikkaa iloisesti ja ihmettelee, jos kaverit ovat kaljalla ilman häntä. Ajoittaisina suosikkeina ovat olleet myös Aleksis K ja Taz.

Onhan tällainen tapoihinsa kangistuminen vähän pelottavaakin. Siksi haemme uusia kokemuksia, uusia baareja. Vaikea on kuitenkin uskoa, että edellämainittujen jotenkin turvallista tunnelmaa yksikään ylittäisi. Ehkä ajan kanssa.