Meri Pub ja Sir Oliver – suojasatamat Merihaan tuulessa

Merihaka on kaupunginosa, jossa pitää majaansa 2300 ihmistä ja 1000 autoa. Kaupunginosa, joka on rakennettu harmaasta betonista, kylmästä merituulesta ja demareista. Studio Julmahuvissa Merihakaa kuvailtiin avaruusajan metropoliksi, Me Stallarit -ohjelmassa kaupunginosaan kiteytyi kokonainen vuosikymmen ja sen aatteet. Mikään ei liene Helsingissä niin leimallisesti 1970-luvulta kuin Merihaka.

Merihaassa on myös kaksi baaria, Meri Pub ja Sir Oliver. Ne sijaitsevat noin virtsanheiton päässä toisistaan, kaupunginosan keskellä olevassa liiketoimintarakennuksessa. Baarikierroksen voi siis suorittaa nopeasti – tai syvällä hartaudella, molempien paikkojen tunnelmasta nauttien.

Tässä pitäisi nyt varmaan lukea ”Karhumetsällä” tai jotain vastaavaa. ”Paikallista luontoa” voisi olla toinen.

 

Kierros kannattaa aloitta Meri Pubista. Se sopii päiväkaljoitteluun erinomaisesti, sillä se on pieni ja siellä ei soi musiikki juuri koskaan. Perjantai-iltana puolenyön aikoihin Meri Pubin ainoasta televisiosta tuli snookeria, tietysti äänillä varustettuna. Mitään muuta äänielementtejä kapakassa ei ollut. Paikalla oli – ennen isohkon seurueemme paikallesaapumista – ehkä noin kolme asiakasta. Kaikki selkeästi paikallisia kantiksia ja kaikki hyvin hiljaa mietteissään. Tosin heti kun sain perseeni penkkiin, alkoi viereisen pöydän mies  kommentoida, että alle kolmekymppisten ei pitäisi käyttää kännykkää julkisesti. Kun sanoin, ettei seurueessamme ole juurikaan yli kolmekymppisiä, korjasi mies, että alle kaksvitosten ei pitäisi käyttää kännykkää julkisesti. On kuulemma aikuisten tutti se puhelin. Keskustelu mielipiteestä oli mahdotonta (yritin ehdottaa, että ehkä joskus on tärkeää käyttää puhelinta, esim. lukea jokin viesti tai vastata siihen), mutta onneksi mies katosi mystisesti heti kun silmä vältti. Mikä lie henkimaailmaan kännykkäetiketin vartija.

Eikä mies pahalla asiaansa sanonut. Meri Pubissa on usein ystävällinen tunnelma. Kävimme joskus kesällä kävelyllä Merihaan idyllisissä maisemissa ja kun arvoimme hetken Meri Pubin edessä, että mennäänkö sisään vai ei, alkoivat baarin edessä tupakalla olevat herrasmiehet rohkaista meitä käymään sisään. Meri Pubissa on kuulemma käynyt porilaisiakin, eikä heitäkään ole pahasti kiusattu.

Työvoimapoliittinen kannanotto Meri Pubin miestenhuoneessa.

Meri Pub menee kiinni kahdelta, joten pilkun jälkeen on luontevaa siirtyä nurkan taakse Sir Oliveriin. Siinä missä Meri Pub on hiljainen ja pieni, on Sir Oliver äänekäs ja suuri. Baarin päätila on hallimainen sali, jota reunustavat tiski, tupakkakoppi, esiintymislava ja muutama katettu loosi. Keskellä on lisää looseja, salin sivulla pari erillistä tilaa biljardipöydille, darts-tauluille ja niin edelleen. En ole koskaan istunut muualla kuin pääsalin puolella, vaikka Oliverissa on monta kertaa tullut käytyäkin.

Tällä kertaa istuimme pöytään, jossa oli yksi tyhjä tuoppi ja noutopizzalaatikko, jossa luki ”Pizzattaako?” Ei pitsattanut, mutta kaljaa teki mieli. Sitä onneksi sai nopeasti. En muista, että olisin Sir Oliverissa koskaan joutunut jonottamaan hirvittävän pitkään. Kaljan lisäksi tiskiltä voisi ostaa virallisen Sir Oliver -paidan, mutta en tiedä missä voisin käyttää vaaleansinistä kauluspaitaa, jossa on sekä Sir Oliverin että lonkerofirman logot.

Sir Oliver katetusta loosista nähtynä. Esim. Bar Labissakin on tämä samanlainen sisustusratkaisu, jossa joidenkin pöytien päälle on rakennettu erillinen katos. Vähän niin kuin istuisi jossain rantamajassa, vaikka onkin baarissa. Eipä tarvitse pelätä sadetta.

Esiintymislava on viikonloppuisin ahkerassa käytössä. Usein Sir Oliverissa on tullut nähtyä hirvittävän huonoja musiikkiesityksiä, eikä aina ole ollut kyseessä innokkaat karaoke-esiintyjät. Siellä soittaa ihan bändejäkin. Pääosassa on kuitenkin karaoke, jota pääsee ainakin viikonloppuiltaisin harjoittamaan. Listalla ovat ne suomalaisen karaoken vakiot: paratiisit, hopeiset kuut, kuumat moottoriet, suklaasydämet. Kerran olen Sir Oliverissa nähnyt amerikkalaisen naisen vetävän Gwen Stefanin Hollaback Girlin, joka laajensi käsitystäni karaokesta. Aina ei tarvitse olla synkkä, herkkä tai paikoillaan.

Koska Sir Oliver on kolmeen asti auki ja siellä on karaokemahdollisuus, vetää se paljon asiakkaita puoleensa. Perjantaina siellä oli kaiken lisäksi Kallion vasemmiston pikkujoulut. Kahden jälkeen baarin kollektiivinen humalatila oli väkevä kuin arkipyhänä, jos ei ihan juhannuksen tasolla kuitenkaan. Tarpeetonta huojumista, huutamista ja juomista oli liikkeellä. Tunnelma muistutti nyt ja on monena aikaisempanakin kertana muistuttanut jonkinlaista kevytversiota Städäristä eli Stadin Tähdestä. Ei liene väliä, minkälainen baari on, jos se on pidempään kuin kahteen asti auki. Asiakkaita riittää ja asiakkaat viihtyvät.

Päivällä Sir Oliver on rauhallisempi. Edellämainittuna kesäisenä Merihaka-päivänä kävimme Oliverissa kaljalla. Asiakkaita oli noin neljä, yksi heistä vanhempi mies, joka puhui puhelimeen jotain radioamatööripuheen kuuloista asiaa ja kirjasi lehden kulmaan numeroita ja kirjaimia. Istuimme itse asiassa samassa pöydässä kuin tälläkin kertaa. Pöydällä ei silloin ollut pizzalaatikkoa.

Tällä kertaa mekin viihdyimme pilkkuun asti, minkä jälkeen oli suunnistettava kotiin. Merihaasta ei ole pitkä matka meille, mutta jatkuvasti joka suunnasta vastoin kasvoja puhaltava tuuli teki yökävelystä matkaansa pidemmän. Mieli kaipasi unta ja keho ravintoa. Alkoi pizzattaa. Onneksi kotimatkalla, Kolmannelal linjalla, on Ravintola Linja, josta saa nykään pizzan hintaan 6,90. Kelpo diili, kelpo pizza ja kelpo päätös illalle Merihaan betonisessa sydämessä.

Mainos toimi.

Meri Pubin tuoppi: Karhua; 0,5 litraa; 3,80 euroa.

Sir Oliverin tuoppi: Karjalaa; 0,5 litraa; 5,00 euroa.

Käytyjen baarien määrä: 50.

Karvalakkeja kahdella tyylillä – Lucky Nine Bar ja Kurvitar

Puolipakollinen tuoppikuva.

Lucky Nine Bar oli ennen Café Luft. Vuonna 2007 avattu baari, tai siis kahvila, oli niitä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Kallion ensimmäisen(?) hipster-aallon paikkoja, joissa oli avara ja valkoinen sisustus, tasokasta ruokaa ja vielä tasokkaampaa dj-musiikkia. City-lehti kertoi elokuussa 2007, että ”lista on muuten Meri-Tuuli Lindströmin käsialaa.” Meri-Tuuli Lindström on sittemmin tuttu mm. Huvila ja huussi -ohjelmasta, jos sellaisia seuraa.

No, eihän ne sellaiset täällä pärjänneet vielä silloin. Luftista tuli Lucky Nine ja täytetyt leivät ja salaatit vaihtuivat keskikaljaan ja biljardiin. Skandinaavisen hillitystä sisustuksesta on jäljellä baarin perimmäinen nurkka, jossa vielä sinnittelee joku valkoinen muovituoli. Muuten sisustuksessa on siirrytty toiminnallisempaan linjaan. Tummempaa kuosia siis. Katonrajassa kiertää kehystettyjä kuusi- ja seitsemänkymmentäluvun bändien julisteita. Biljardipöytä dominoi isohkoa tilaa, johon on työnnetty niin monta tuolia ja pöytää kuin vain ikinä mahtuu. Isot ja valoa tuovat ikkunat ovat sentään jäljellä, joten Luckystä on hyvä katsella ulos. Vaikka Aleksis Kiven kadun ja Flemarin kulma ei ehkä se mielenkiintoisin katselukohde olekaan. Syytä on keskittyä juomiseen.

Tätä mandaattia olivat asiakkaat huolella toteuttaneetkin, kun Luckyssä eräänä joulukuun lopun iltana kävimme. Olisikohan ollut joku niistä surullisenkuuluisista välipäivistä, jotka nyt sattuivat kansalaisten iloksi ja työnantajaliittojen harmiksi vieläpä viikonlopulle. Monella näytti touhu siltä, että pukin kanssa oltiin alettu ryypätä ja loppuvihellys kuuluisi vasta uuden vuoden puolella. Viereisestä pöydästä kuului kolmekymppisen kolmikon sekavanlaista sössötystä. (”Antaisitko sä mulle pusun jos mä pyytäisin?”, kysyi mies, vaikka se, jolta kysyttiin, istui käytännössä kaverin sylissä.)  Jollain naisella oli ironishenkinen karvahattu. Biljardipöydällä oli taas se sama vanha sekaannus: Minä pelaan. Ei kun minä olin pöydällä, minä pelaan! Viereisen pöydän kolmikon ilta päättyy siihen, että lähtöä tehdessään yksi heistä kaatui tuoleineen ja tuoppeineen maahan – ja kaatoi kaljat päälleen. Kello oli tässä vaiheessa kai yhdeksän.

Tilannetta tuli selvittämään toinen baarimikoista, vaikka oikeasti ne olivat keskenään niin samannäköisiä (suoraan ehkä Kwanista?), että vaikea niiden välille oli tehdä eroa. Kaatuilleet asiakkaat poistuivat, mekin vähän heidän jälkeensä.

Sekavaa touhua Luckyssä tällä kertaa. Niin kai siellä yleensäkin. Kyseessä on, ainakin välillä, vähän sellainen ”riehakkaampi” baari. Ei sellaista ensitreffimateriaalia. Ihan en kuitenkaan yhtyisi tähän satunnaiseen Yelp-arvioon: Valitettavasti on todettava, että kun kuulen sanat ”Lucky”, ”Nine” ja ”Bar” laitettuna peräkkäin, minulle tulee ensimmäiseksi mieleen sanat ”Apua” ja ”Ei”. 

Me sanomme mieluummin: ”Ehkä” ja ”Miksi ei?”

Tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 3,50 euroa. (Huom: Ehkä noussut vuoden vaihtumisen jälkeen?)

Luckystä matka jatkui Kurvittareen. Kurvitar on yksi niistä paikoista, joissa ei juuri koskaan saa istua rauhassa. Aina joku kanta-asiakkaan oloinen herrasmies tai -nainen tulee jututtamaan. Yleensä jututtaminen on hyväntuulista ja harmitonta, mutta joskus ei. Kerran minulta on tentattu 15-30 minuutin verran, että olenko homo, enkö ihan varmasti ole, ja jos olenkin niin eihän siinä mitään vikaa ole. Tilanne päättyi sitten siihen, että omistaja heitti kyselijän ulos. Kaikki olivat tilanteeseen tyytyväisiä. Tällä kertaa jututtajia ei pöytäämme siunaantunut, mutta joku asiakkaan alku sentään heitettiin ulos, kun ei suostunut hyväksymään, ettei hänelle enää tarjoilla. Joku linja asiakaskunnassakin.

Baari sopisi atmosfäärinsä melkeinpä paremmin Itä-Helsinkiin kuin Kallioon. Toisaalta Kurvitar on myös fyysisesti yksi Suur-Kallion itäisimmistä baareista, joten puolessavälissä itään se on jo melkein menossakin. Jotain sellaista ostaribaarin tunnelmaa paikassa on. Omistajamies on ilmeisesti sikhi ja asiakkaat pitkäaikaisia suomalaisia. Siis keski-ikäisiä ja vanhempia. Jukeboksista soitetaan vanhoja hittejä, television ohjelmia seurataan arkisin vähintään kiinnostusta esittäen. Henkilögalleria näyttää istuneen pöydissään pitkään, paljon ei vierustoverin kanssa tarvitse enää puhua. Ehkä tämän takia uusista tulokkaista otetaan niin hanakasti kiinni, eikä irti haluta päästää.

Kurvitar on myös paikka, jonka lattialta saattaa löytyä avaamaton ravintolisäpullo.

Kurvittaressa olen törmännyt myös harvinaiseen, mutta sitäkin ilahduttavampaan baariasiakastyyppiin: mieskaksikko, joista toinen on vähän toista vanhemman näköinen ja joista jossain vaiheessa paljastuu, että he ovat isä ja poika. Klassikkobongaus ja melkein bingohuudahduksen arvoinen. Tyypillisempi miesasiakas tuntuu olevan ex-urheilija, -muusikko tai -linnakundi. Remun kanssa on soitettu ja ryypätty – tai ainakin ryypätty. Kerran tulimme parin kaverin (no okei, olin tavannut tyypit muutama tuntia aiemmin) kanssa Kurvittareen maanantai-aamuna kello yhdeksän suoraan Kuudes aisti -festareilta, ja silloin seuraan lyöttäytyi suurin piirtein kaikki edellämainitut kriteerit täyttävä mies. Oletan, että hänen poikansa oli tiskillä tai miesten huoneessa. Vähän aikaa siinä puhuttiin ”nekkailusta”, kunnes oli pakko siirtyä terassilta sisätiloihin. Aurinko paistoi siihen liian väkevästi, sisällä oli hämärää ja hiljaista.

Sen verran harvoin tulee Kurvittaressa käytyä, että siellä näkee aina eri tyypit, vaikka jokainen heistä tuntuu päivystävän kapakassa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Mikäs siinä, kyllähän kavereiden kanssa viihtyy. Jos ei hirveästi tarvitse puhua.

Mielenkiintoinen yksityiskohta, joka veti sinänsä kovin erilaiset Luckyn ja Kurvittaren jollain tasolla yhteen: myös Kurvittaressa oli nainen karvahattu päässä. Tyyli oli tosin Luckyn naiseen verrattuna kovin erilainen ja ikäeroakin heillä ehkä 30 vuotta. Baarit vaihtuvat ja naiset ikääntyvät, mutta karvareuhka ei vanhene.

Kurvittaren sisustusratkaisusita hienoin on tämä ns. piinapenkki, johon kaverimme istutettiin. Piinapenkki on loossi, joka on jaettu keskeltä kahtia seinällä, jossa on peili. Hyvässä seurassa on hauska juoda ja viettää iltaa.

Tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 3,20 euroa. (Huom: Ehkä noussut vuoden vaihtumisen jälkeen?)

Käytyjen baarien määrä: 48.

PS. Sivun oikeassa reunassa näkyy tammikuun ajan pieni banneri, koska olemme nettilehti Sylvin kuukauden blogi.  Sylvi on mm. lanseerannut loistavan 10 tuopin haastattelun, jossa on kaljan äärellä jututettu niin Riku Korhosta, Rosa Meriläistä kuin Miki Liukkostakin. Juttutyyppi on ehkä paras ikinä.

On siellä Sylvissä toki muitakin juttuja. Kaikissa ei edes juoda alkoholia. Kannattaa lukea.

Abin Baarista Flemari 13:ksi

Flemari 13 on tyhmä nimi baarille. Ei pelkästään siksi, että se on käytännössä vain baarin osoite, vaan erityisesti siksi, että samalla kadulla on jo Flemari 21. Mikä järki on perustaa melkein samanniminen baari, nimiä kun on kuitenkin loputtomiin. Tässä on vähän tällainen Onnibus & Onniexpress -tilanne: jos perustat käytännössä samannimisen firman kuin on jo olemassa, se kuulostaa ihmisten mielestä lähinnä vittuilulta.

Varsinkin, kun Flemari kolmentoista tilalla oli ollut vuodesta 1998 lähtien aikalailla täydellisesti nimetty Abin Baari. Nimessä oli kirjaimellisesti persoonallisuutta mukana. Yksinkertainen, toimiva nimi. Vähän niin kuin Abia edeltänyt Janomies. Siinä vasta klassinen nimi baarille!

Olli Pellikka Abin Baarista Juomanlaskija-lehdessä vuonna 2001.

No, nykyään baari jatkaa siis Flemari 13 -nimellä. Ei ole jotenkin tehnyt mieli käydä; nimi ja halpa kalja ja vieressä oleva Baari Breezeri ovat jotenkin luoneet sellaisen yhteisvaikutelman, että paikalla ei ole minulle juuri mitään annettavaa. Siis sen ilmeisimmän, eli oluen, lisäksi.

En toisaalta ollut myöskään Abin Baarin ylin ystävä. Jostain syystä moni kaveri aina halusi sinne mennä, mutta minulle ovat jääneet mieleen vain lähes joka kerta sattuneet kohtaamiset niin sanottujen erikoishahmojen kanssa. Siis näiden seuraan tuppautuvien, puhetta ymmärtämättömien, mutta sitä loputtomasti tuottavien henkilöiden päättymätön kavalkadi, joka Abissa tuli aina vastaan. ”Mä soitin Hurriganesin kanssa kitaraa.” ”Ootteks te jotain sivareita vai.” ”Anna kun mä nyt kerron, mä lähden kyllä sitten.” Ei muuten lähtenyt.

Flemari 13 tuli Abin Baarin tilalle elokuussa 2013. Baaritiskin ympäristö laitettiin uusiksi, Abin lähes legendaariset sekalaiset seinäkoristeet poistettiin ja seinät maalattiin kauttaaltaan mustiksi. Samalla tuopin hinta tuli vähän alaspäin, mikä näyttää johtaneen siihen, että kävijäkunnan keski-ikä on parinkympin tienoilla. Tuntui jotenkin siltä kuin olisi katsonut jotain vuosien takaista itseään ulkoapäin. Ensin kokemus tuntui oudolta, sitten enimmäkseen nauratti.

Baari on kalliolaiseksi paikaksi erikoisen muotoinen. Siinä ei ole perinteistä ”salia”, vaan tila on kapea ja syvä. Kadun puolella on pieni tila ja baaritiski, josta vessat ohittamalla päästään takatilaan, jossa on lisää istumapaikkoja ja biljardipöytä. Kaikkialla haisee kusi. Hajuaistilliselta kokemukseltaan Flemari 13:ssa istuminen on kuin vessassa bissen juominen. Joissakuissa tämä herättänee lämpimiä muistoja. Juomanlaskijan jutussa sanotaan, että Abin Baarissa soi ”miellyttävä rock”. Nyt biiseistä jäi mieleen lähinnä Evanescencen joku taannoinen hitti. Epämiellyttävää.

Toinen seikka, joka Juomanlaskijan Abin Baari -jutusta pisti silmään, on Abin kansainvälisen tunnelman kehuminen. ”Toisaalta tällainen paikka voisi löytyä myös New Yorkista.” Abin Baarin suhteen kommentti lähinnä naurattaa – ei ollut juuri kalliolaisempaa räkälää kuin Abi – mutta Flemari 13:n suhteen lausunto pitää jotenkuten paikkansa. Paikasta tulee nykyään jotenkin mieleen amerikkalaiset dive barit. Ehkä se johtuu tilan putkimaisuudesta tai siitä, että vaikka paikka on pieni, siihen on silti mahdutettu bilispöytä. New Yorkin perusbaareista jäi nimittäin sellainen kuva, että niissä on aina joku peli. Siis juurikin biljardipöytä tai joku elektronisempi vempain: ammuntapeli, koripallonheittopeli tai edes flipperi. Mistä lie johtuu. Ehkä pelkkä kaljahana ei vapauden maassa riitä vetonaulaksi, vaan jotain on päästävä tekemään. Flemari 13:ssakin bilispöytä on ahkerassa käytössä. Parhaat muistot Abin Baaristakin liittyvät humalaiseen kepinheiluttamiseen. Vaikka siihenkin liittyi se alituinen ”ei kun mä olin pöydällä”-keskustelu, minkä takia pelkästään kavereiden kesken oli vaikeuksia löytää pelisaumaa.

Niin, onhan siinä se Amerikan lippukin.

Flemari 13:lle on vaikea antaa lopullista tuomiota. Vaakakupeissa paikkaansa hakevat halpa bisse, biljardipöytä, loppuun asti tägätyt seinät, typerä nimi, klassikkobaarin poismeno, ammoniakkinen virtsankatku, keskeinen sijainti Karhupuiston ja Hesarin/Vaasankadun välissä, tympeä 2000-luvun listarock… Persoonaa on pelissä vähemmän kuin Abin Baarissa (missä toisaalta ei?), mutta jotain omanlaistaan baarissa kuitenkin on, varsinkin jos vertaa vaikka naapurin Baari Breezeriin. Halvan kaljan perässä kulkevat nuoret ovat paikan selvästi löytäneet. Suotakoon Flemari 13 heille.

Nimen voisivat vielä kyllä vaihtaa. Minun ehdotukseni on paluu juurille: Janomies.

Tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 2,50 euroa.

Käytyjen baarien määrä:  41.