Kevään pubivisakauden päätös

Nyt tiedän miltä huippu-urheilijasta tuntuu.

Koko pitkä kausi on treenattu, oteltu, hävitty, petytty, treenattu lisää, kunnes – viimeinen koitos ja…

Voitto.

siltanenvoitto

Aloitimme tammikuussa pubivisoissa käymisen. Kävimme viikon aikana mahdollisimman monessa visassa ja kirjoitimme niistä blogiin (osa 1, osa 2, osa 3). Visailukärpänen puri ja pahasti, ja olemmekin tammikuun jälkeen käyneet melko säännöllisesti Kallion Seurahuoneen ja Lucky Nine Barin visoissa. Molemmissa on puolensa. Seurahuoneen visa on hieman vaikeampi ja siellä paras tuloksemme taitaakin olla neljäs sija. Luckyn visan olemme voittaneet nyt jo pari kertaa. Kilpailu ei siellä ole yhtä kovaa, sillä visailijoiden keski-ikä on huomattavasti alhaisempi.

Olemme jatkaneet myös Siltasen visassa – siis Heikki Helastisen LEGENDAARISESSA TIETOVISASSA – käymistä. Visa on Kallion seudun omalaatuisin, sillä mukana on videotunnistustehtävää, viihdepainotteisia kysymyksiä ja aina kaikkea erikoista sähläystä. Myös palkinnot ovat erikoiset: kakkos- ja kolmossijalle  yltäneet saavat aina mukaansa Fullsteamin levyjä. Tämän takia meilläkin on nyt kotona kuusi avaamatonta Rubikin cd:tä. (Saa tulla hakemaan.)

Visa on myös ollut siitä hyvä, että se on kerran kuussa. Tämän takia jokaiseen visaan on latautunut hirveästi panoksia, kun edellisellä kerralla on jäänyt karvaasti kakkoseksi tie break -kysymykseen heitetyn huonon arvauksen takia.

Mutta kevään viimeisessä visassa me voitimme. Helpotus oli suunnaton. Tunsimme itsemme voittajiksi, koska vihdoin olimme sellaisia. Saimme taas palkinnoksi huonoja levyjä, mutta myös (ilmeisesti jo loppuunmyyty) Eläkeläiset/Stam1ina-juomapeli ja ne kauan odotetut drinkkiliput. Voittajan olut maistuu jotenkin erilaiselta.

4. Heräät aamulla poron vierestä hirveään morkkikseen ja krapulaan. Hiivit ulos hotellista ilman paitaa. Riisu paitasi, ota ryyppy, bussi 3 askelta taaksepäin ja häpiä tekojasi hiljaa.

4. Heräät aamulla poron vierestä hirveään morkkikseen ja krapulaan. Hiivit ulos hotellista ilman paitaa. Riisu paitasi, ota ryyppy, bussi 3 askelta taaksepäin ja häpiä tekojasi hiljaa.

Tältä huippu-urheilijoista kai tuntuu. Kausi on takana ja palkintokaappiin on tullut pari pokaalia lisää. Seuraavana aamuna on tyhjä olo ja päässä kysymys: mitä seuraavaksi?

Onneksi on kesä, aurinko paistaa ja ilma on lämmintä. Se tarkoittaa vain yhtä asiaa: neppiskausi on alkanut.

Neppis-radasta ohikulkeneen lapsen kommentti viime keväänä.

Neppis-radasta ohikulkeneen lapsen kommentti viime keväänä.

Mainokset

Viikko pubivisoja, osa 1: Sivukirjasto, Prankkari ja Lucky Nine

Pubivisat ovat aina vaikuttaneet vähän mystisiltä tapahtumilta. Olen kuvitellut, että yleistietopubivisoissa käy keski-ikäisiä ja vanhempia mieshenkilöitä vuosia yhdessä visailleina ryhminä, jotka tietävät vähän kaikesta vähän jotakin ja joistain asioista todella paljon. Musavisoissa käy samanlaiset porukat, mutta keski-ikä on jossain kolmenkympin tienoilla ja pätemisessä vähän aggressiivisempi sävy. Visaisännän kanssa he sitten heittävät jotain karskia vitsiä ja nauravat yhdessä kysymysten helppoudelle tai vaikeudelle. Sisäänpäinkääntyneisyys on ehkä se sana, joka visoista on tullut ensimmäisenä mieleen. (Hyvänä kakkosena ehkä besserwisser. Kolmantena keski-ikäisyys.)

Tällaiset mielikuvat ja ennakkoluulot johtuvat tietysti aina siitä, että epäilyttävään ilmiöön ei ole kunnolla tutustunut. Koska pubivisailu on kuitenkin monella tapaa kiinnostava baarissa istumisen muoto, päätimme perehtyä siihen tarkemmin. Ja mikä olisi parempi keino kuin käydä heti kättelyssä mahdollisimman monessa visassa?

Kallion alueella järjestetään viikoittain noin 15 erilaista visaa, joten valinnanvaraa riittää. Jokaisena viikonpäivänä pääsee tietämystään koettelemaan – paitsi perjantaisin. Ehkäpä visaisännillä on silloin jokin salainen kokoontuminen, visojen visa? Tavoitteeksemme muodostui lopulta käydä ainakin kuudessa visassa ja ehkä yhdessä bingossakin. Bingoa pääse harjoittamaan sunnuntaisin Om’pussa ja Café Mascotissa.

Lähdimme viikon visakierrokselle ennen kaikkea oppimaan ja perehtymään kulttuuriin, emme niinkään voittamaan. Kivaahan se tietysti olisi, jos palkintosijoille pääsisi edes kerran. Apunamme meillä oli vaihtuva joukko ystäviämme. Tarkoitus oli vetää kokemusta yhteen viikon päätteeksi, mutta koska tekstiä syntyi enemmänkin, jaamme reportaasin kahteen tai kolmeen osaan. Tässä niistä ensimmäinen.

Sivukirjasto on erittäin viihtyisä baari. Myös tuopit ovat erityishienoja.

Sivukirjasto on erittäin viihtyisä baari. Myös tuopit ovat erityishienoja.

Maanantai: Sivukirjasto klo 18:30.

Sivukirjaston visa on perinteinen yleistietoa ja ajankohtaisaiheita yhdistelevä tietokilpailu. Osallistujakunta oli sekalainen, nuoremmista porukoista vanhempiin. Naisia oli paikalla selvästi vähemmän kuin miehiä, eikä nähdäkseni mukana ollut yhtään pelkästään naisista koostuvaa joukkuetta. Meidän tiimissämme oli kolme jäsentä, ystävämme Jaakko vierailevana tähtenä. 

Visan voittajat olivat stereotyyppisiä tietovisataitureita eli keski-ikäisiä tai vanhempia miehiä. Heidän voittonsa arvasi heti ensimmäisen kysymyksen jälkeen. Nämä sukupolvet ovat sitä porukkaa, joiden on ollut pakko opetella ja ennen kaikkea muistaa kaikki Suomen järvet ja joet ja tunturit. Sitä porukkaa, jonka aikana koulussa vallitsi kuri ja järjestys. Kyllähän meidän nuorempienkin on ollut pakko opetella Suomen suurimmat järvet, mutta metodit ovat olleet lepsumpia, joten tässä iässä niitä ei enää muista. Tällainen löperyys kostautuu pubivisassa. Vaikka voittoa ei tullutkaan, oli visa erittäin positiivinen kokemus. Onnistumisen tunteita, aivonystyröiden stimuloimista, olutta. Mitäpä sitä muuta tarvitsisi maanantai-iltana. Miinuspisteitä visa saa siitä, että se ei tarjoa mahdollisuutta hassulle joukkueen nimelle, vaan joukkueet tunnistetaan numeroin.

Miinuspisteitä myös sille miehelle, joka istui visan loppumetreillä samaan pöytään meidän kanssamme. Ensinnäkin: Ei voi tehdä niin, että istuu vieraan seurueen viereen ja alkaa osallistua keskusteluun ilman että esimerkiksi esittäytyy ensin ja avaa pelin jollain ”sori että kommentoin, mutta”-repliikillä. Toisekseen: Ei missään nimessä voi tehdä niin, että alkaa kertoa omia arvauksiaan pubivisan kysymyksiin, kun entuudestaan tuntematon pöytäseurue on jo taistellut itsensä visan alkupuoliskon läpi. Haluamme tietää itse, emme tarvitse apua sivustahuutelijoilta! Pöyristyttävän epäkohteliasta toimintaa tältä anonyymiksi jääneeltä mieheltä, vaikka olikin muuten ihan asiallinen kaveri. Ja varmaan yksinäinen. Pitäisi sitä nyt silti jotain käytöstapoja olla. Ensin tervehditään, sitten vasta puhutaan.

Esimerkkejä kysymyksistä: Kuinka korkea on Eero Saarisen suunnittelema Gateway Arch -muistomerkki St. Louisissa? Kuinka monta yli neliökilometrin järveä on Suomessa?

Sijoitus: Kuudensia yhdeksän joukkueen kilpailussa.

Lavastettu vastaustilanne Lucky Ninessä. Visan aikana puhelin pysyy visusti taskussa.

Lavastettu vastaustilanne Lucky Ninessä. Visan aikana puhelin pysyy visusti taskussa.

Tiistai: Prankkari klo 18:00 ja Lucky Nine Bar klo 20:00.

Pubivisaviikko meinasi mennä heti toisena päivänä päin persettä. Alkuperäinen suunnitelma oli osallistua Loosisterin musavisaan, mutta soitto paikan päälle paljasti, että visa on tauolla ja paluuta voi odotella aikaisintaan helmikuun puolella. Uutta putkeen siis.

Netistä olin vakoillut, että vanhassa kunnon Prankkarissa on visailua tiistaisin kahdeksalta, joten olimme noin kaksikymmentä vaille paikan päällä. Suureksi yllätykseksemme visa oli jo käynnissä, jopa loppumetreillä. Istuimme pettyneinä pöytään kaljojen kanssa ja päätimme, että kai sitä voi parit juoda, vaikkei visailemaan pääsekään. Meni noin kymmenen minuuttia, kunnes visa loppui ja itse visamestari tuli kertomaan, että Prankkarissa tosiaan visahommat alkaa jatkossa aina kuudelta, mutta että Lucky Ninessä on tiistaisin pubivisa heti perään kahdeksalta. Katsoimme pöytäseurueen jäsenten kesken toisiamme merkitsevästi silmiin, kippasimme kaljat kitusiin ja lähdimme hiihtämään visanpitäjän perässä kohti Luckya. Nyt se oli varmaa: tänään olisi päästävä tietämään ja arvaamaan.

Koska seurueessamme oli lopulta kuusi jäsentä, päätimme Luckyssä jakautua kahdeksi joukkueeksi. Näin kisailu olisi reilumpaa muita kilpailijoita kohtaan, minkä lisäksi päätökseen vaikutti tieto voittajan palkinnosta: viisi juomaa. Ei sillä, että kummallakaan joukkueella olisi kisan alettua ollut hirvittävän suuria mahdollisuuksia voittaa, mutta kuitenkin. Oikeastaan kilpailuhenkisyys tarkoittaa minulle sitä, että sen verran pitää yrittää, ettei jää viimeiseksi. Voittaminen ei ole niin tärkeää. En itse asiassa tiedä, että onko tämä yhtään terveempi suhtautuminen kilpailemiseen kuin silmitön voitonhimo. Todennäköisesti ei. No, emme lopulta voittaneet emmekä jääneet viimeiseksi. Perushyvä suoritus siis.

Luckyn visa – ja oletettavasti myös Prankkarin, koska visamestari on tosiaan sama – on aika samanlainen yleistietokilpailu kuin Sivukirjastonkin. Pistemalli on vähän erilainen (jos on varma vastauksestaan, voi siihen lisätä bonuskertoimen, jolloin oikeasta vastauksesta saa kaksi pistettä – mutta väärästä yhden miinuksen), mutta itse kysymykset ovat aihepiiriltään ja muodoltaan samansuuntaisia. Peruskoulun ja sanomalehtien lukemisen tuottamalla yleissivistyksellä pärjää pitkälle. Ilmeisesti meillä on jäänyt viime aikoina Hesarit enimmäkseen lukematta.

Suurimpana erona mainittakoon, että Luckyn visailukunta oli huomattavan erilainen kuin Sivukirjaston: keski-ikä oli noin 15 vuotta matalampi. Pari vanhempaa osallistujaa visassa oli, mutta ensimmäinen poistui ekan tauon aikana kisasta ja toinen pärjäsi muuten vain heikosti. Voittajatiimi oli noin kolmikymppinen miesporukka. Tälläkään kertaa yhtään pelkästään naisten muodostamaa ryhmää ei kisassa nähty. Kaiken kaikkiaan hyvä visa, ja tuntui siltä, että pienellä treenillä täällä olisi helpompi pärjätä kuin Sivukirjastossa. Osallistujakunta oli satunnaisempaa ja vähemmän kokenutta kuin Sivukirjastossa ja, kuten tiedetään, on nuorilta & heikoilta helpompi viedä päänahkoja kuin kokeneilta ketuilta.

Esimerkkejä kysymyksistä: Kuka on Lontoon filharmonikkojen ylikapellimestari? Mainitse viisi Suomen pitkäaikaista afrikkalaista kehitysyhteistyön kumppanimaata?

Sijoitus: Toinen tiimi sijalla 4/6, toinen palkinnon arvoisesti sijalla 3/6.

Keskiviikkona suuntaamme todennäköisesti Toveriin tai Molotowiin visailemaan; torstaina taas on tarjolla visat Café Mascotissa ja Siltasessa. Niistä siis lisää myöhemmin.

Karvalakkeja kahdella tyylillä – Lucky Nine Bar ja Kurvitar

Puolipakollinen tuoppikuva.

Puolipakollinen tuoppikuva.

Lucky Nine Bar oli ennen Café Luft. Vuonna 2007 avattu baari, tai siis kahvila, oli niitä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Kallion ensimmäisen(?) hipster-aallon paikkoja, joissa oli avara ja valkoinen sisustus, tasokasta ruokaa ja vielä tasokkaampaa dj-musiikkia. City-lehti kertoi elokuussa 2007, että ”lista on muuten Meri-Tuuli Lindströmin käsialaa.” Meri-Tuuli Lindström on sittemmin tuttu mm. Huvila ja huussi -ohjelmasta, jos sellaisia seuraa.

No, eihän ne sellaiset täällä pärjänneet vielä silloin. Luftista tuli Lucky Nine ja täytetyt leivät ja salaatit vaihtuivat keskikaljaan ja biljardiin. Skandinaavisen hillitystä sisustuksesta on jäljellä baarin perimmäinen nurkka, jossa vielä sinnittelee joku valkoinen muovituoli. Muuten sisustuksessa on siirrytty toiminnallisempaan linjaan. Tummempaa kuosia siis. Katonrajassa kiertää kehystettyjä kuusi- ja seitsemänkymmentäluvun bändien julisteita. Biljardipöytä dominoi isohkoa tilaa, johon on työnnetty niin monta tuolia ja pöytää kuin vain ikinä mahtuu. Isot ja valoa tuovat ikkunat ovat sentään jäljellä, joten Luckystä on hyvä katsella ulos. Vaikka Aleksis Kiven kadun ja Flemarin kulma ei ehkä se mielenkiintoisin katselukohde olekaan. Syytä on keskittyä juomiseen.

lucky01

Tätä mandaattia olivat asiakkaat huolella toteuttaneetkin, kun Luckyssä eräänä joulukuun lopun iltana kävimme. Olisikohan ollut joku niistä surullisenkuuluisista välipäivistä, jotka nyt sattuivat kansalaisten iloksi ja työnantajaliittojen harmiksi vieläpä viikonlopulle. Monella näytti touhu siltä, että pukin kanssa oltiin alettu ryypätä ja loppuvihellys kuuluisi vasta uuden vuoden puolella. Viereisestä pöydästä kuului kolmekymppisen kolmikon sekavanlaista sössötystä. (”Antaisitko sä mulle pusun jos mä pyytäisin?”, kysyi mies, vaikka se, jolta kysyttiin, istui käytännössä kaverin sylissä.)  Jollain naisella oli ironishenkinen karvahattu. Biljardipöydällä oli taas se sama vanha sekaannus: Minä pelaan. Ei kun minä olin pöydällä, minä pelaan! Viereisen pöydän kolmikon ilta päättyy siihen, että lähtöä tehdessään yksi heistä kaatui tuoleineen ja tuoppeineen maahan – ja kaatoi kaljat päälleen. Kello oli tässä vaiheessa kai yhdeksän.

Tilannetta tuli selvittämään toinen baarimikoista, vaikka oikeasti ne olivat keskenään niin samannäköisiä (suoraan ehkä Kwanista?), että vaikea niiden välille oli tehdä eroa. Kaatuilleet asiakkaat poistuivat, mekin vähän heidän jälkeensä.

Sekavaa touhua Luckyssä tällä kertaa. Niin kai siellä yleensäkin. Kyseessä on, ainakin välillä, vähän sellainen ”riehakkaampi” baari. Ei sellaista ensitreffimateriaalia. Ihan en kuitenkaan yhtyisi tähän satunnaiseen Yelp-arvioonValitettavasti on todettava, että kun kuulen sanat ”Lucky”, ”Nine” ja ”Bar” laitettuna peräkkäin, minulle tulee ensimmäiseksi mieleen sanat ”Apua” ja ”Ei”. 

Me sanomme mieluummin: ”Ehkä” ja ”Miksi ei?”

Tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 3,50 euroa. (Huom: Ehkä noussut vuoden vaihtumisen jälkeen?)

kurvitar

Luckystä matka jatkui Kurvittareen. Kurvitar on yksi niistä paikoista, joissa ei juuri koskaan saa istua rauhassa. Aina joku kanta-asiakkaan oloinen herrasmies tai -nainen tulee jututtamaan. Yleensä jututtaminen on hyväntuulista ja harmitonta, mutta joskus ei. Kerran minulta on tentattu 15-30 minuutin verran, että olenko homo, enkö ihan varmasti ole, ja jos olenkin niin eihän siinä mitään vikaa ole. Tilanne päättyi sitten siihen, että omistaja heitti kyselijän ulos. Kaikki olivat tilanteeseen tyytyväisiä. Tällä kertaa jututtajia ei pöytäämme siunaantunut, mutta joku asiakkaan alku sentään heitettiin ulos, kun ei suostunut hyväksymään, ettei hänelle enää tarjoilla. Joku linja asiakaskunnassakin.

Baari sopisi atmosfäärinsä melkeinpä paremmin Itä-Helsinkiin kuin Kallioon. Toisaalta Kurvitar on myös fyysisesti yksi Suur-Kallion itäisimmistä baareista, joten puolessavälissä itään se on jo melkein menossakin. Jotain sellaista ostaribaarin tunnelmaa paikassa on. Omistajamies on ilmeisesti sikhi ja asiakkaat pitkäaikaisia suomalaisia. Siis keski-ikäisiä ja vanhempia. Jukeboksista soitetaan vanhoja hittejä, television ohjelmia seurataan arkisin vähintään kiinnostusta esittäen. Henkilögalleria näyttää istuneen pöydissään pitkään, paljon ei vierustoverin kanssa tarvitse enää puhua. Ehkä tämän takia uusista tulokkaista otetaan niin hanakasti kiinni, eikä irti haluta päästää.

Kurvitar on myös sellainen paikka, että lattialta saattaa löytyä avaamaton ravintolisäpullo.

Kurvitar on myös paikka, jonka lattialta saattaa löytyä avaamaton ravintolisäpullo.

Kurvittaressa olen törmännyt myös harvinaiseen, mutta sitäkin ilahduttavampaan baariasiakastyyppiin: mieskaksikko, joista toinen on vähän toista vanhemman näköinen ja joista jossain vaiheessa paljastuu, että he ovat isä ja poika. Klassikkobongaus ja melkein bingohuudahduksen arvoinen. Tyypillisempi miesasiakas tuntuu olevan ex-urheilija, -muusikko tai -linnakundi. Remun kanssa on soitettu ja ryypätty – tai ainakin ryypätty. Kerran tulimme parin kaverin (no okei, olin tavannut tyypit muutama tuntia aiemmin) kanssa Kurvittareen maanantai-aamuna kello yhdeksän suoraan Kuudes aisti -festareilta, ja silloin seuraan lyöttäytyi suurin piirtein kaikki edellämainitut kriteerit täyttävä mies. Oletan, että hänen poikansa oli tiskillä tai miesten huoneessa. Vähän aikaa siinä puhuttiin ”nekkailusta”, kunnes oli pakko siirtyä terassilta sisätiloihin. Aurinko paistoi siihen liian väkevästi, sisällä oli hämärää ja hiljaista.

Sen verran harvoin tulee Kurvittaressa käytyä, että siellä näkee aina eri tyypit, vaikka jokainen heistä tuntuu päivystävän kapakassa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Mikäs siinä, kyllähän kavereiden kanssa viihtyy. Jos ei hirveästi tarvitse puhua.

Mielenkiintoinen yksityiskohta, joka veti sinänsä kovin erilaiset Luckyn ja Kurvittaren jollain tasolla yhteen: myös Kurvittaressa oli nainen karvahattu päässä. Tyyli oli tosin Luckyn naiseen verrattuna kovin erilainen ja ikäeroakin heillä ehkä 30 vuotta. Baarit vaihtuvat ja naiset ikääntyvät, mutta karvareuhka ei vanhene.

Kurvittaren sisustusratkaisusita hienoin on tämä ns. piinapenkki: loossi, joka on jaettu keskeltä kahtia seinällä, jossa on peili. Hyvässä seurassa on hauska juoda ja viettää iltaa.

Kurvittaren sisustusratkaisusita hienoin on tämä ns. piinapenkki, johon kaverimme istutettiin. Piinapenkki on loossi, joka on jaettu keskeltä kahtia seinällä, jossa on peili. Hyvässä seurassa on hauska juoda ja viettää iltaa.

Tuoppi: Karhua; 0,4 litraa; 3,20 euroa. (Huom: Ehkä noussut vuoden vaihtumisen jälkeen?)

Käytyjen baarien määrä: 48.

PS. Sivun oikeassa reunassa näkyy tammikuun ajan pieni banneri, koska olemme nettilehti Sylvin kuukauden blogi.  Sylvi on mm. lanseerannut loistavan 10 tuopin haastattelun, jossa on kaljan äärellä jututettu niin Riku Korhosta, Rosa Meriläistä kuin Miki Liukkostakin. Juttutyyppi on ehkä paras ikinä.

On siellä Sylvissä toki muitakin juttuja. Kaikissa ei edes juoda alkoholia. Kannattaa lukea.

sylvikkblogi2